Yhdistyneiden kansakuntien historia
Yhdistyneet kansakunnat perustettiin toisen maailmansodan jälkeen 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi.
Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 taistelulaiva HMS Prince of Walesilla allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.
Akselivaltoja vastaan taistelleet liittoutuneet 26 valtiota allekirjoittivat tammikuussa 1942 Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen, jonka pohjana toimi Atlantin julistus ja jossa käytettiin ensimmäistä kertaa termiä Yhdistyneet kansakunnat. Liittoutuneiden lisäksi julistuksen allekirjoitti 21 muuta valtiota. Britannian, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat määrittelivät lokakuussa 1943 Moskovan julistuksissa, että kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi oli perustettava kansainvälinen järjestö. Sen hallintorakenteita alettiin suunnitella Dumbarton Oaksin konferenssissa lokakuussa 1944. Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 sovittiin kansakuntien kokouksien järjestämisestä San Franciscossa.[1]
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja laadittiin huhti–kesäkuussa 1945 kokoontuneessa San Franciscon konferenssissa, jossa oli edustettuna 46 valtiota. Pohjana käytettiin ehdotuksia, jotka oli aiemmin laadittu Dumbarton Oaksin ja Jaltan konferensseissa. Peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 50 valtiota ja Puola myöhemmin 15. lokakuuta 1945.[2] Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.[1]
YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.
Kylmän sodan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun 51 valtion edustajat kokoontuivat Lontoossa tammikuussa 1946 ensimmäisiin tapaamisiin, maailmanpoliittinen tilanne oli jo muuttumassa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin piti helmikuussa puheensa, jossa hän kertoi maailman olevan jakaantunut kahteen taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään. Britannian pääministeri Winston Churchill julisti maaliskuussa, että rautaesirippu on jakanut Euroopan. Eurooppa jakautui lopullisesti kahteen toisilleen vihamieliseen liittoumaan, kun Nato perustettiin huhtikuussa 1949.[3]
YK:n ensimmäiset vuosikymmenet olivat pitkälti Yhdysvaltojen valtakautta. Se näkyi erityisesti kansainvälistä kauppaa määritelleessä GATT-sopimuksessa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa, jotka sisäistivät nopeasti Yhdysvaltojen taloudellisen ylivallan. YK:n hallinnollinen pääpaino oli alkuun ollut turvallisuusneuvostossa, mutta se siirtyi yleiskokoukseen, joka oli keskeisessä asemassa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten taistelussa sosialistisia valtioita vastaan. Uusia jäseniä valittiin nihkeästi, ja sosialistimailla oli hyvin heikot mahdollisuudet saada enemmistö yleiskokoukseen.[4]
Vaikka kylmä sota vaikutti YK:n tehokkuuteen sen ensimmäisinä vuosikymmeninä, se sai aikaan kuitenkin myös monia myönteisiä kehitysaskelia. Vuonna 1948 YK antoi ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, ja samana vuonna se lähetti ensimmäiset rauhanturvaajansa Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan. YK toimi myös aktiivisesti toisen maailmansodan jäljiltä olleiden pakolaisten puolesta, mikä johti vuonna 1950 pakolaisjärjestö UNHCR:n perustamiseen.[5]
Kiinan kansantasavallan perustamista 1. lokakuuta 1949 seurasi Kiinan ja Neuvostoliiton liittouma ja heinäkuussa 1950 Korean sodan käynnistyminen. Sota oli YK:n ensimmäinen vakava haaste.[3] Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa.lähde? Korean sodan yhteydessä hyväksyttiin niin sanottu ”Uniting for Peace” -päätoslauselma, joka antoi Korean operaation valvonnan Yhdysvaltain asevoimille. Päätöslauselma hyödynnettiin myös Suezin ja Unkarin kriiseissä 1956, Lähi-idän kriisissä 1958 ja Kongossa 1960.[6]
Yleiskokouksen merkitys kasvoi entisestään, kun turvallisuusneuvoston toiminta käytännössä halvaantui Neuvostoliiton alettua käyttää ahkerasti veto-oikeuttaan. Neuvostoliitto vastusti päätöslauselmia vuosina 1946–1965 kaikkiaan 103 kertaa, kun Yhdysvallat puolestaan teki ensimmäisen vetonsa vasta 1970. Neuvostoliiton innokas veto-oikeutensa käyttäminen johtui Yhdysvaltojen valta-asemasta. Yhdysvallat liittolaisineen pyrki nostamaan esille ihmisoikeuksia, taloudellista kehitystä ja kollektiivista turvallisuutta, mutta Neuvostoliitto painotti valtioiden itsemääräämisoikeutta.[6]
Kaksinapaisuudesta moni-ilmeisemmäksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdistyneiden kansakuntien jäsenistö alkoi hiljalleen monipuolistua 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, jolloin YK:hon hyväksyttiin 43 uutta valtiota. Ne olivat pääasiassa entisiä siirtomaita, jotka valtasivat nopeasti kaksi kolmasosaa paikoista. Järjestön ilme ja sen kaksinapainen suhtautuminen maailmanpoliittisiin kysymyksiin alkoikin uusien jäsenten myötä muuttua ja saada uusia näkökulmia.[6] Moni uusista valtiosta ei ollut valinnut puoltaan lännen ja idän välisessä taistelussa, ja 25 tällaista valtiota perustivat vuonna 1961 Sitoutumattomien maiden liikkeen. Sitoutumattomien maiden liikkeen keskeisiä huolenaiheita oli talouden epätasainen jakautuminen etelän ja pohjoisten valtioiden välillä. Ensimmäisessä kauppa- ja kehityskonferenssissa 1964 perustettiin G77-ryhmittymä huolehtimaan siitä, että kehitysapu pysyy YK:n toiminnan keskiössä.[7]
Yhteiskunnalliset kysymykset, kehitysyhteistyö, naisten aseman parantaminen ja ihmisoikeudet nousivat 1960- ja 1970-luvuilla entistä keskeisimmiksi aiheiksi. YK:n kehitysohjelma perustettiin 1965. Se on johtanut siitä saakka monia kansainvälisiä kehitystoimintaprojekteja. YK järjesti 1970-luvulla 15 sosiaalisia ja taloudellisia asioita käsitellyttä maailmankonferenssia. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1972 Tukholmassa järjestetty maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä ja viimeinen vuonna 1980 Kööpenhaminassa pidetty YK:n naisten vuosikymmenen maailmankonferenssi.[8]
Yhdysvaltain vaikutusvalta YK:ssa romahti kehitysmaiden tulon myötä. Se myös hyökkäsi kehitysmaiden ja sitoutumattomien maiden politiikkaa vastaan ja vaati niiltä poliittisten vaatimusten lisäksi vastuunottoa. Yhdysvallat irtautui järjestön toiminnasta, kun se ei enää pystynyt toteuttamaan sen avulla omaa politiikkaansa. Neuvostoliitollakin oli omat vaikeutensa yleiskokouksen kanssa, joten erityisesti Intia, Brasilia ja Japani onnistuivat vahvistamaan omaa asemaansa.[9]
Kylmästä sodasta uuden vuosituhannen haasteisiin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostoliiton kaaduttua ja kylmän sodan loputtua poliittinen valta hajautui useammalle valtiolle ja myös monille yrityksille ja järjestöille. YK:ssa uusi aikakausi näkyi yhteisymmärryksen lisääntymisenä, eikä turvallisuusneuvostossa käytetty enää veto-oikeutta kovinkaan usein.[10]
YK:ssa haluttiin 1990-luvulla täydentää rauhanturvaamista pakotteilla ja voimatoimilla, jotka sen peruskirjan VII luku mahdollisti. Käänne tapahtui jo vuonna 1990, kun YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvallat johtamaan liittouman käyttämään kaikki keinoja Kuwaitin vapauttamiseksi. Persianlahden sodassa ei kuitenkaan toimittu peruskirjan mukaan, sillä sotilaalliset toimet olivat Yhdysvaltain presidentin alaisuudessa eikä turvallisuusneuvoston alaisen esikuntavaliokunnan alaisuudessa. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 1990-luvulla Yhdysvaltain johtamat voimatoimet myös Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa, mutta varsinkin epäonnistumiset Somaliassa ja Bosniassa aiheuttivat huolta YK:n mahdollisuudesta rauhaan pakottamisessa.[10]
YK:ssa nostettiin 1990-luvulla aktiivisesti esiin myös esimerkiksi köyhyys, naisten asema ja ihmisoikeudet. Näiden tiimoilta järjestettiin suuria maailmankonferensseja, joiden pohjalta luotiin 2000-luvun maailmanlaajuiset kehitystavoitteet.[10] YK järjesti syyskuussa 2000 niin sanotun vuosituhathuippukokouksen, joka oli ensimmäinen yleiskokouksen tapaaminen, jossa oli paikalla kaikkien jäsenvaltioiden päämiehet. Sen yhteydessä koottiin vuosituhatjulistus. Huomiota siitä ovat saaneet erityisesti vuosituhattavoitteet, joiden päämääränä oli vastustaa köyhien maiden kehittymistä jarruttavia tekijöitä.[11]
YK:n rauhanoperaatiot ovat 2000-luvulla muuttuneet entistä kunnianhimoisemmiksi, ja niiden tavoitteena on auttaa vielä sodan jälkeenkin yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Työn tukemiseksi perustettiin 2005 rauhanrakennuskomissio. Rauhanrakennus sai myös takapakkia, kun Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät ilman kansainvälisen yhteisön täyttä tukea Irakiin maaliskuussa 2003.[11]
Jäsenyyksien historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyivät sen perustamisen yhteydessä myös Neuvostoliittoon kuuluneet neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisen kansainyhteisön maiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.
Pohjoismaista Norja ja Tanska kuuluivat perustajajäseniin. Ruotsi ja Islanti liittyivät jäseniksi vuonna 1946.
Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa Suomelle, mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 1950–1954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti Albania, Bulgaria, Ceylon (nyk. Sri Lanka), Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Suomi ja Unkari.
Kylmän sodan vuoksi myös molemmat Saksat olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973. Lisäksi molemmat Koreat pääsivät YK:n jäseniksi vasta vuonna 1991.
Kun Afrikassa sijainneet entiset siirtomaat etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Sama juttu tapahtui myös kylmän sodan päättyessä Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisten yhteydessä syntyneiden uusien valtioiden kohdalla. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama Rhodesia, nykyinen Zimbabwe, joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.
Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissingerin diplomatian, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut Etelä-Vietnam olisi hävinnyt Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain Mao Zedongin johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi 1976 oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli Hruštševin johdolla sanoutunut irti stalinismista.
Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomindangin hallitsema diktatuuri, jota johti Tšiang Kai-šek, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua Guomindang joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.
Sveitsi kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen puolueettomuutensa kanssa. Vasta syyskuussa 2002 se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt Itä-Timor. 28. kesäkuuta 2006 Montenegro liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. jäsenvaltiona. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta 2011 193. jäsenvaltio, Etelä-Sudan.
Suomen jäsenyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.
Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen UNEF I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla Suezin kriisin jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut kehitysapua.
Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. Helvi Sipilä oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. Martti Ahtisaari on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi yleiskokouksen puheenjohtajana 2000–2001. Lisäksi Ensio Siilasvuo toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.
Suomen YK:n suurlähettiläät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| vuodet | suurlähettiläs[12] |
|---|---|
| 1956–1958 | G. A. Gripenberg |
| 1959–1965 | Ralph Enckell |
| 1965–1972 | Max Jakobson |
| 1972–1977 | Aarno Karhilo |
| 1977–1983 | Ilkka Pastinen |
| 1983–1988 | Keijo Korhonen |
| 1988–1991 | Klaus Törnudd |
| 1991–1998 | Wilhelm Breitenstein |
| 1998–2005 | Marjatta Rasi |
| 2005–2009 | Kirsti Lintonen |
| 2009–2014 | Jarmo Viinanen |
| 2014– | Kai Sauer |
Pääsihteerit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YK:n ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli norjalainen Trygve Lie (1946–1952), joka erosi kesken toisen vuonna 1950 alkaneen kautensa pääasiassa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton toivomuksesta.
Toinen pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld (1953–1961), oli myös aktiivinen pyrkien rakentamaan Yhdistyneille kansakunnille itsenäistä roolia. Hän sai surmansa Pohjois-Rhodesiassa lento-onnettomuudessa yrittäessään ratkoa Kongon kriisiä esikuntansa kanssa.
Kolmas pääsihteeri oli burmalainen (myanmarilainen) U Thant (1961–1971). Neljännen pääsihteerin, itävaltalaisen Kurt Waldheimin (1972–1981) jatko kolmannelle pääsihteerikaudelle jäi Kiinan kansantasavallan esittämään vetoon. Viides pääsihteeri oli perulainen Javier Pérez de Cuéllar (1982–1991) ja kuudes egyptiläinen Boutros Boutros-Ghali (1992–1996), jonka jatko toiselle kaudelle jäi Yhdysvaltain vetoon.
Seitsemännen pääsihteerin Kofi Annanin toinen kausi päättyi vuoden 2006 lopussa. Hänen seuraajakseen ilmoittautui seitsemän varsinaista ehdokasta, joista eteläkorealainen Ban Ki-moon voitti kaikki turvallisuusneuvoston koeäänestykset ja valittiin kahdeksanneksi pääsihteeriksi yleiskokouksessa 13. lokakuuta 2006. Yhdeksäs pääsihteeri, portugalilainen António Guterres astui virkaansa vuoden 2017 alussa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hanhimäki, Jussi M.: The United Nations – A Very Short Introduction. New York, NY: Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-19-022270-3
- Leisma, Inka (toim.): Yhdistyneet kansakunnat – järjestelmä ja toiminta yksissä kansissa. Helsinki: Suomen YK-liitto, 2009. ISBN 978-952-9694-73-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Leisma, s. 17.
- ↑ UN|DPI — OD|Dag Hammarskjöld Library: Member States|On the Record www.un.org. Viitattu 29.12.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Hanhimäki, s. 17–18.
- ↑ Leisma, s. 19.
- ↑ Hanhimäki, s. 20.
- ↑ a b c Leisma, s. 20.
- ↑ Hanhimäki, s. 22.
- ↑ Leisma, s. 21.
- ↑ Leisma, s. 22.
- ↑ a b c Leisma, s. 23.
- ↑ a b Leisma, s. 24.
- ↑ Suomen pysyvät edustajat YK:ssa SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO, Yhdistyneet kansakunnat, New York. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.12.2012.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdistyneiden kansakuntien historia Wikimedia Commonsissa
