William Kerppola
William Kerppola (5. tammikuuta 1891 Helsinki – 25. kesäkuuta 1974 Helsinki) oli suomalainen lääkäri ja professori.[1]
Kerppolan vanhemmat olivat rehtori Kaarlo Fredrik Kerppola ja Hilma Matilda Rinne (Jutikkala).[2] Hänen puolisonsa vuodesta 1925 oli Irja Johanna Herlin.[1] Lääkäri, kirjailija Irma Kerppola-Sirola (s. 1930) on heidän tyttärensä[3] ja teollisuustalouden professori Klaus Kerppola (1935–2019) heidän poikansa.
Kerppola tuli ylioppilaaksi Suomalaisesta normaalilyseosta 1909 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1918. Tohtoriksi hän väitteli seuraavana vuonna. Sisätautiopin dosenttina Kerppola toimi 1922–1940.[1] Hän oli Helsingin yliopiston sisätautiopin professori 1940–1961, lääketieteellisen tiedekunnan dekaani 1945–1949 ja Kivelän sairaalan sisätautiosaston ylilääkäri 1925–1938. Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen ylilääkärinä Kerppola toimi 1937–1947 ja Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja 1943–1947. Hän tutki muun muassa neurologiaa, sappiväriaineiden biokemiaa ja endokrinologian entsyymikemiaa.[4] Opetus- ja tutkimustyössään hän yhdisti kliinistä ja biokemiallista tutkimusta.[5]
Kerppola sai professorin arvonimen 1935. Muotokuvia hänestä ovat maalanneet Eero Snellman (1941), Verner Thomé (1951) ja Ernst Mether-Borgström (1961). Korkokuvamitalin Kerppolasta suunnitteli Eila Hiltunen (1961).[1]
Sotilasarvoltaan Kerppola oli lääkintämajuri (1943).[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 288. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
- ↑ Kuka kukin on 1954, s. 354.
- ↑ The death of an old professor.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 4, p. 818. Otava 1968.
- ↑ Korppi-Tommola, Aura – Mäkelä-Alitalo, Anneli: ”Kerppola, William (1891–1974)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 110–111. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Kirpilä, Juhani – Motti, Sisko – Oksa, Anna-Marja (toim.): Suomen lääkärit 1962, s. 259–262. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto, 1963.
