Vuoripeikot
| Vuoripeikot | |
|---|---|
| Kirjailija | Aleksis Kivi |
| Kieli | suomi |
| Genre | kauhusatu |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Vuoripeikot on Aleksis Kiven satu, joka julkaistiin Suomettaressa vuonna 1864.[1] Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi sen novellina vuonna 1947. Vuoripeikot perustuu keskiaikaiseen kansansatuun, josta on noin 70 toisintoa Uudellamaalta, Lounais-Suomesta ja Hämeestä. Pohjanmaalta on kolme toisintoa ja Savosta yksi. Satu on todennäköisesti tullut Ruotsista lounaiseen Suomeen ja levinnyt itään Uudellemaalle. Se on paikallistettu katolisen ajan kivikirkkoihin, joten se ei ole levinnyt muiden kansantarinoiden tapaan laajemmalle Suomeen.[2]
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoripeikot asuvat Korkeakalliolla lähellä Nurmijärven kirkkoa. He ovat varastaneet kirkon kalkin. Tarinan sankari lähtee noutamaan sitä enkelin kehotuksesta. Saavuttuaan ratsuineen peikkojen asuinsijalle hän pyytää juotavaa, jota peikot tuovat. On jouluaamu, joten sankari ei kelpuuta mitä tahansa juoma-astiaa. Lopulta peikot tarjoavat juoman kalkista, jonka sankari nappaa mukaansa ja pakenee kohti Palojoen kylää.
Peikot lähtevät juoksemaan sankarin perään, ja juuri kun he ovat saavuttamassa tätä enkeli ilmestyy uudelleen ja käskee sankarin ratsastaa pellolle, jossa on ristikuvio. Peikot eivät voi seurata sankaria pellolle, ja pian aamu alkaa sarastaa, joten heidän on palattava vuorilinnaansa. Sankari huomaa kalkin alkavan sulaa, jolloin hänen on vietävä se kirkkoon. Viime hetkellä hän saapuu kirkkoon, jossa hän ojentaa kalkin papille, ja malja viilenee.
Julkaisut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kivi oli julkaissut vain Kullervon ja Nummisuutarit ennen Vuoripeikkoja. Suometarta oli laajennettu vuoden 1864 alussa kuusipäiväiseksi lehdeksi, ja siihen haluttiin myös kaunokirjallista aineistoa. Kiven satu sopi hyvin lehden uuteen linjaan.[3] Otava julkaisi 1947 novellin Vuoripeikot Erkki Tantun kuvittamana, ja se on mukana useissa kokoelmateoksissa.[4]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoripeikot on tyypillinen kansantarina, jossa hurskas sankari edustaa hyvää ja luolien peikot edustavat pahaa. Kivi on korostanut vastakohtaisuutta paisuttamalla riemua siitä, että pyhä malja saadaan vihdoin turvaan. Tarinan lopussa kirkonkellojen kumina karkottaa peikot kokonaan pois pitäjästä.[5]
Vuoripeikkojen taustana on nurmijärveläinen kansantarina Reini- tai Reinikkala-nimisestä ratsumiehestä, joka jouluaamuna hakee ehtoollismaljan vuoren piruilta. Tarinan kirjoitti muistiin kansatieteen tutkija H. A. Reinholm 1840-luvulla; se julkaistiin Helsingfors Tidningar -lehdessä vuonna 1851. Siinä malja päätyy Helsingin pitäjän kirkkoon.[6]
Maisteri Paavo Salonius julkaisi tarinan toisinnon Nurmijärvelle paikallistettuna vuonna 1869. Siinä pirut asuvat kirkonkylän metsässä sijaitsevassa luolassa, ja malja päätyy Helsingin pitäjän kirkkoon.[7] Samanlaista satua on kerrottu Lohjalla, Hausjärvellä ja Tuusulassa. Lounais-Suomessa tarinasta on useita versioita ja Hämeessä jonkin verran. Yleensä ne paikallistuvat katolisen ajan kivikirkkoihin. Pikaria tai kalkkia säilyttävät hiidet, pirut, peikot, nunnat tai jättiläiset, jotka asuvat saman tai naapuripitäjän vuoressa. Lounais-Suomen toisintojen keskus on Huittinen, jonka kirkkoon on paikallistettu kymmenen versiota. Hämeessä tarinan pohjoisin tapahtumapaikka on Hauhon kirkko ja "Hyypiän linna".[8]
Suomalaiset toisinnot vuoripeikkojen sadusta ovat pääpiirteissään samanlaisia kuin ruotsalaiset. Tarinat paikallistetaan aina kahteen kohteeseen: yliluonnollisin tavoin valmistettu esine sijaitsee yhdessä paikassa, josta se viedään toiseen paikkaan, joka on kirkko, pappila, linna tai koti. Tarinasta on toisintoja myös Saksassa, Tanskassa ja Norjassa sekä Viron saarten ruotsinkielisten keskuudessa.[9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kivi, Aleksis: Vuoripeikot. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1947.