Viktoria Mullova

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viktoria Mullova
Виктория Юрьевна Муллова
Henkilötiedot
Koko nimi Viktoria Jurjevna Mullova
Syntynyt27. marraskuuta 1959 (ikä 64)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto
Ammatti viulisti
Muusikko
Tyylilajit klassinen
Soittimet viulu
Levy-yhtiöt
Aiheesta muualla
Kotisivut

Viktoria Jurjevna Mullova (ven. Виктория Юрьевна Муллова, s. 27. marraskuuta 1959 Moskova) on Lontoossa asuva kansain­välisesti tunnettu venäläinen viulisti[1]. Mullova voitti kaksi kansain­välistä viulu­kilpailua: Jean Sibelius -viulukilpailun vuonna 1980 ja Tšaikovski-kilpailun vuonna 1982.

Viktoria Mullova on vuodesta 2000 tuntenut kiinnostusta tyylin­mukaista esitys­tapaa kohtaan ja soittaa jopa Mendelssohnia suolikielillä ja aika­kauden viritys­tasolla. Lisäksi Mullova käyttää barokki- tai wieniläis­klassista jousta.

Loikkaus länteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mullova oli esiintymässä Suomessa 2. heinä­kuuta 1983, jolloin hän loikkasi pianistinsa ja mies­ystävänsä, von Karajan-palkitun kapelli­mestari Vakhtang Jordanian kanssa Ruotsin kautta länteen. Jordania oli joutunut kiireesti opiskelemaan piano­säestykset Mullovan kappaleisiin, jotta kiertue olisi ollut uskottava. Kaksikko oli vähällä jäädä kiinni, kun suunnitelmasta tietämätön Helsingin Sanomien kriitikko Hannu-Ilari Lampila konsertti­arviossaan ihmetteli säestäjän keskin­kertaista pianistin­taitoa,[2] mutta KGB:n asettama ”päällystakki”selvennä ei tätä huomannut. Mullova jätti Neuvosto­liiton valtion omistaman Stradivariuksen Hotelli Kuusamon sängylle. Yleisradion toimittaja Jyrki Koulumies[3] vei viulistin ja säestäjän vuokratulla henkilö­autolla Luulajaan Ruotsiin. Sieltä Mullova, Jordania ja Yleis­radion kuvaaja Caj Sundman lensivät Tukholmaan, jossa Mullova ja Jordania ilmoittautuivat Ruotsin poliisille ja anoivat poliittista turvapaikkaa Yhdys­valtain suur­lähetystöstä.[4]

Ensimmäisen haastattelunsa Suomesta poistumisensa jälkeen Mullova antoi Ilta-Sanomien ja MTV:n Tukholman-kirjeen­vaihtajalle Terttu Levoselle kolme päivää myöhemmin. Myös Suojelupoliisin silloinen päällikkö Seppo Tiitinen sai tiedon loikkauksesta juuri Ilta-Sanomista. Ruotsin Säpo otti Mullovan ja Jordanian hoiviinsa näiden Ruotsissa oleskelun ajaksi, koska se pelkäsi Neuvosto­liiton turvallisuus­palvelun KGB:n pyrkivän sieppaamaan kaksikon.[Kilpi 1] Mullova ja Jordania matkustivat Yhdys­valtoihin. Myöhemmin Viktoria Mullova muutti Yhdistyneeseen kuningas­kuntaan ja asuu nykyään Lontoossa. Jordania jäi Yhdys­valtoihin ja kuoli vuonna 2005 Washingtonissa syöpään.[5]

Jälkiselvittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jyrki Koulu­miehen osuudesta Mullovan ja Jordanian loikkauksessa liikkui huhuja jo aiemmin, mutta vasta jäätyään eläkkeelle hän katsoi voivansa kertoa loikkauksesta laajemmin. Hänen roolinsa paljasti vuonna 2000 Ilta-Sanomien pää­toimittajana tapauksen aikoihin toiminut Martti Huhtamäki. Koulu­mies oli muutamaa päivää ennen loikkausta ottanut yhteyttä Huhta­mäkeen ja kertonut tälle suunnitelmasta. Huhta­mäen mukaan Koulu­mies pani asiassa peliin oman uransa, sillä sotkeutuminen tällaiseen asiaan olisi saattanut merkitä potkuja Suomen virallisen ulko­politiikan linjalla uskollisesti olleesta Yleis­radiosta. Suomessa herätti jonkin verran hämmästystä se, että Ilta-Sanomat oli tapauksesta muita lehtiä paremmin perillä, ja Neuvosto­liiton Helsingin-suur­lähetystö yritti turhaan saada Ilta-Sanomia paljastamaan uutis­lähteensä. Loikkauksessa oli mukana onnea myös siksi, että Suomen ja Ruotsin rajalla Torniossa ja Haapa­rannalla tulli­miehet eivät kyselleet seurueen papereita. Tämän ansiosta Suomi välttyi siltä tilanteelta, että Neuvosto­liitto olisi vaatinut loikkareiden palauttamista samaan aikaan kun länsi­maissa olisi yhtä kiihkeästi vaadittu Suomea päästämään kaksikko menemään.[Kilpi 2] Aiemmin Mullova selitti loikkauksen tapahtuneen niin, että hän itse ajoi säestäjänsä kanssa autolla Ruotsiin[1].

Loikkauksensa syyksi Mullova mainitsi opettajansa, viulu­taiteilija Leonid Koganin kuoleman vähän ennen hänen Suomen-vierailuaan, mutta ennen kaikkea Neuvosto­liitossa nousevien taiteilijoiden tielle asetetut byro­kraattiset esteet sekä matkustamis- ja konsertointi­rajoitukset.[6]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kilpi, Timo: Ilta-Sanomat 75 vuotta: Uutisia, historiaa ja puheen­aiheita. Porvoo, Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31761-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kilpi 2007, s. 193–196.
  2. ↑ Kilpi 2007, s. 194.
  1. ↑ a b Sommar, Heidi: Viktoria Mullova ja vapautunut soitto (Viktoria Mullova loikkasi länteen) Yle Elävä Arkisto. 23.11.2010 (päivitetty 20.4.2018). Yleis­radio Oy. Viitattu 7.4.2015.
  2. ↑ Lampila, Hannu-Ilari: Automaattista tarkkuutta. Helsingin Sanomat, 30.6.1983, nro 174, s. 17. Helsinki: Sanoma Osake­yhtiö. ISSN 0355-2047 artikkelin maksullinen verkko­versio. Viitattu 9.2.2018.
  3. ↑ Viktoria Mullova loikkauksestaan: Vihdoin voin lopettaa valehtelemisen Ilta-Sanomat. 13.9.2008. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 9.2.2018.
  4. ↑ Muisti. Jakso 11: Loikkaus Yle Areena. 11.5.2015. Viitattu 22.12.2018.
  5. ↑ Bernstein, Adam: Soviet Conductor Vakhtang Jordania Dies at 62 (muisto­kirjoitus) The Washington Post. 6.10.2005. Arkistoitu 3.12.2019. Viitattu 9.8.2014. (englanniksi)
  6. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosi­kirja 1984, s. 108. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951107461X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viktoria_Mullova&oldid=21211363”