Viikingit

Viikinkejä piirroksessa 800- tai 900-luvulta.

Viikinkiajan pitkäveneen ennallistus. Alkuperäinen, Roskildeen päätynyt laiva oli rakennettu Dublinissa noin vuonna 1042.

Kuninkaiden kummut, Vanha Uppsala.

Strora Hammarsin riimukivi.

Viikinkien kaupunkeja Skandinaviassa.

Viikingit olivat pääasiassa skandinaavista alkuperää olevia aseistautuneita merenkulkijoita 700–1000-luvuilla eli viikinkiajalla. Näitä sotureita ja kaukopurjehtijoita lähti Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta etsimään kultaa, hopeaa ja uutta maata. He ryöstelivät ympäri Eurooppaa, ottivat itselleen orjia ja matkasivat Bagdadiin ja Amerikkaan asti. Heillä oli tarunomainen maine nopeista ja rohkeista hyökkäyksistään, joista munkit kirjoittivat muistiin kauhukertomuksia luostarien ja kaupunkien ryöstöistä. Pelkkiä raakoja barbaareja viikingit eivät kuitenkaan olleet, vaan he kävivät taitavasti kauppaa, olivat erinomaisia purjehtijoita ja monitaitoisia käsityöläisiä sekä laivanrakentajia. Lisäksi viikingeillä oli rikas tarinaperinne.

Etymologia

Sana wícing esiintyi Skandinavian ulkopuolella anglosaksisissa, muinaisenglannilla kirjoitetuissa teksteissä jo 700-luvulla, ennen kuin viikingit aloittivat ryöstöretkensä. Sana tulee mahdollisesti sanasta wíc, ’kylä, leiri’, jollaisia viikingitkin perustivat.

Muinaisnorjan sana vík tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Muinaisnorjan víkingr (mon. víkingar) viittasi yleisesti merenkulkijaan ja víking toimintaan. Muinaisnorjaan ja islantiin sana víkingr ilmestyi luultavasti vasta 900-luvun loppupuolella. Tämän perusteella jotkut ovat arvelleet, että sana on peräisin anglofriisiläiseltä alueelta ja että skandinaavit omaksuivat sen anglosakseilta.

Viikinkiajan jälkeen 1300- ja 1400-luvuilla kirjoitetuissa saagoissa víkingar viittasi yleensä Skandinavian, Baltian ja Britteinsaarten merten merirosvoihin.

Sana viikinki tuli uudelleen esiin romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta lähtien. 1800-luvulla sanan merkitys laajennettiin koskemaan ryöstelijöiden sijaan koko aikakautta.^lähde?

Ketkä olivat viikinkejä?

Skandinaaviset aikalaiset ilmeisesti käyttivät riimukirjoituksissa sekä myöhemmissä saagoissa esiintyvää nimitystä viikinki vain ryöstö- ja sotaretkien osanottajista. Sanalla on tällöin saattanut olla kielteinenkin merkitys, kuten nykyisin sanalla merirosvo. Nykyisin viikinkikäsite on kuitenkin laajentunut tarkoittamaan myös kaupparetkien ja tutkimusmatkojen osanottajia tai jopa skandinaavista väestöä kokonaisuudessaan.^lähde? Harvat rautakauden asukkaat pitivät itseään viikinkeinä, vaan he viljelivät maitaan ja elivät maatilansa antimista.

Kaiken todennäköisyyden mukaan suomalaisiakin liittyi viikinkeihin ja viikinkeihin olikin sekoittunut uralilaisia geenejä, mahdollisesti jo ennen viikinkiaikaa. Arvostettu Tallinnan yliopiston virolaisarkeologi Marika Mägi on arvostellut paljon nykyistä viikinkien käsitettä, sillä hänen mukaansa itämerensuomalaisten viikinkiaikaisilla asuma-aloilla on paljon merkkejä viikinkien toimista, myös sellaisia, jotka eivät ole vain kulttuurivaikutetta. Hän on todennut, että viikinki-käsite ei liity vain etniseen alkuperään, vaan se on ammatti. Tästä syystä Mägi katsoo, että viikinkeihin kuului skandinaavien lisäksi myös itämerensuomalaisia.

Viikinkejä muistuttavia, merillä liikkuvia kauppiaita ja rosvoja asui Pohjois-Euroopassa myös slaavilaisten, balttilaisten ja suomensukuisten väestöjen keskuudessa, mutta näitä ei historiankirjoituksessa yleensä kutsuta viikingeiksi. Skandinaavisten viikinkien joukkoon sulautui jossain määrin muitakin kuin skandinaaveja.

Länsi-Euroopassa puhutaan skandinaavisten viikinkien osalta normanneista, Bysantissa ja nykyään Venäjällä varjageista. Muinoin Venäjällä viikingit olivat ruseja, joka mahdollisesti juontaa juurensa sanasta soutaja. Nimitys tulee siitä, että viikingit tulivat Sisä-Venäjälle jokia pitkin. Rus-sanan merkitys kuitenkin muuttui, kun idän viikingit sulautuivat slaavilaisiin.

Historialliset maininnat

Varhaisin mainittu päivämäärä viikinkien ryöstöretkelle on 787, jolloin Anglosaksien kronikan mukaan joukko norjalaisia miehiä purjehti Dorsetissa sijaitsevalle Portlandin saarelle. Siellä heitä luultiin ensin kauppiaiksi, ja he tappoivat paikallisen virkamiehen tämän yrittäessä saada heitä kuninkaan kartanolle verollepantavaksi. Seuraava taltioitu ja ensimmäinen varmana pidetty hyökkäys tapahtui 8. kesäkuuta 793, kun Lindisfarnen luostari Englannin itärannikolla ryöstettiin. Tämän jälkeen kronikat ja asiakirjalähteet ovat yli 200 vuoden ajan täynnä merkintöjä viikingeistä ja heidän ryöstelystään.

Adam Bremeniläinen

Saksalainen pappi Adam Bremeniläinen kirjoitti noin vuonna 1075 teoksen Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum (Hampurin piispojen historia) neljännessä osassa:

»Aurum ibi plurimum, quod raptu congeritur piratico. Ipsi enim piratae, 'quos illi Wichingos as appellant, nostri Ascomannos regi Danico tributum solvunt.

Täällä Sjellannissa on paljon kultaa, ryöstöretkillä hankittua. Nämä merirosvot, jotka kutsuvat itseään wichingeiksi, joita me kutsumme ascomanneiksi, maksavat veroa Tanskan kuninkaalle.»

Riimukivet

Eri puolilta Skandinaviaa löytyy runsaasti riimukiviä, joihin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä. Olemassa on myös riimukiviä, jotka kertovat näillä retkillä kuolleiden nimiä sekä rahoittajan nimen. Riimukivet on kirjoitettu vanhoilla germaanisilla ja skandinaavisilla aakkosilla, riimuilla. Riimukiviä on eniten keskisessä Ruotsissa, missä niitä pystytettiin viikinkiajan loppuvaiheessa 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla. Riimukirjaimet ovat germaaninen muunnelma latinalaisista aakkosista. Varhaisimmat tunnetut riimukirjoitukset on löydetty Tanskasta, ja ne ajoittuvat 200-luvulle, joka sijoittuu roomalainen rautakaudelle.

Saagat

Saagat ovat 1100–1400-luvuilla syntyneitä islantilaisia käsikirjoituksia, jotka kertovat viikinkimenneisyyteen sijoittuvia sankaritarinoita. Saagat perustuivat suullisiin perimätietoihin, joita ilmeisesti on kuitenkin kirjoittamisen yhteydessä muokattu. Kuuluisimpia islantilaisia saagakirjailijoita olivat Snorri Sturluson ja Sæmundr fróði.

Yhteiskunta

Tämä viikinkipäällikön hauta on säilynyt hyvin Färsaarten puuttomassa maastossa

Viikinkiajan Pohjoismaissa ei ollut nykyisiä valtionrajoja, eivätkä ihmiset pitäneet itseään skandinaaveina. Nykyisiä Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia asuttivat norjalaiset, tanskalaiset, svealaiset ja göötit sekä pohjoisempana saamelaiset ja idässä suomalaiset.

Skandinavian väestön hierarkian huipulla olivat kuninkaat. Heidän alapuolellaan olivat jaarlit, jotka etenkin Pohjois-Skandinaviassa saattoivat tosin olla samanlaisia pikkuruhtinaita kuin kuninkaatkin. Jaarlit valvoivat vapaita kansalaisia (bóndit), jotka olivat maanviljelijöitä, käsityöläisiä tai kauppiaita. Bóndit pystyivät lisäämään vaurauttaan ja kohottamaan asemaansa osallistumalla ryöstöretkille tai kauppamatkoille. Alin yhteiskuntaluokka olivat orjat, joita olivat vangit ja monet köyhtyneet ihmiset.

Sikäli kuin tiedetään, thingiin eli käräjille saattoi osallistua jokainen vapaa mies, joskin ylimykset luultavasti kykenivät melko pitkälle hallinnoimaan ja valvomaan yhteistä päätöksentekoa. Euroopan vanhin kansalliskokous, allting, kokoontui saagojen mukaan vuodesta 902 tai ainakin vuodesta 930 alkaen Islannissa.^lähde?

Naisten asema

Naisiakin seurasi viikinkimiehiään ryöstöretkille. Korkeasäätyisillä naisilla oli ylelliset olot, mistä kertovat joidenkin saamat mahtavat venehautaukset ja riimukirjoitusten kuvaukset itsenäisistä naispuolisista maanomistajista ja rakentamisen rahoittajista.

Viikinkiaika

Pääartikkeli: Viikinkiaika, Norjan hallitsijat ennen tanskalaisvalloitusta

Viikinkien asuttamat alueet ja viikinkien retket.

Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka. Ajan symbolisena aloituksena pidetään joskus Lindisfarnen luostarin ryöstöä vuonna 793 ja päätöksenä Stamford Bridgen taistelua vuonna 1066.

Skandinaavit tekivät sekä kauppa-, ryöstö- että valloitusretkiä. On esitetty useita, joskus ristiriitaisiakin, teorioita siitä, mikä ajoi viikingit retkilleen. Syyksi on arveltu muun muassa ilmastonmuutosta, ruoan ali- tai liikatuotantoa, kelvottomia hallitsijoita, merikaupan kasvun suomia ryöstelymahdollisuuksia, merikaupan laman aiheuttamaa ryöstelytarvetta, liikaväestöä ja viikinkien perusravinnon sillin kantojen romahdusta. On spekuloitu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan ja joka lähti etsimään itselleen maata ja omaisuutta.

Länsi-Euroopassa viikinkien ryöstelyt ja valloitukset olivat kiihkeimmillään noin vuosien 830–900 välisenä aikana. 900-luvun lopulla hyökkäykset Pohjanmeren alueella alkoivat uudestaan ja huipentuivat lopulta Knuut Suuren valloituksiin. Viikinkiajan päättymiseen oli monia syitä, joista tärkein oli ehkä Euroopan poliittinen kehitys. Puolustuksen tehostuessa ryöstelylle ei enää ollut samanlaisia entisenlaisia mahdollisuuksia. Venäjän jokireiteillä ja Mustallamerellä viikinkien liikehdintä ilmeisesti väheni dramaattisesti 900-luvun lopulla. Skandinaaviset rusit tai varjagit kävivät kauppaa Venäjän jokien varsilla ja perustivat siirtokuntia itään. Viikinki-nimitystä heistä ei käytetty aikalaislähteissä.

Viikingit toimivat kauttaaltaan Irlannin ja Skotlannin rannikkoseuduilla ja valloittivat sekä asuttivat laajoja alueita Englannista. He matkasivat myös ylös Ranskan ja Espanjan jokia ja saivat hallintaansa laajoja alueita Venäjältä sekä Baltian rannikolta. Lähteet kertovat myös ryöstöretkistä Välimerellä ja Kaspianmerellä saakka.

Viikingit vaikuttivat suoraan tai välillisesti monen valtakunnan muotoutumiseen (esimerkiksi Englanti, Irlanti, Venäjä). Viikingit perustivat siirtokuntia, mutta sulautuivat monessa paikassa kantaväestöön. Viikingit asuttivat myös Färsaaret, Shetlandsaaret, Orkneysaaret, Hebridit, Islannin sekä Etelä-Grönlantia, josta skandinaavinen asutus kuitenkin katosi 1400-luvulla ilmaston kylmetessä. Nykyään viikinkiaikaan palautuvaa skandinaavista kieltä puhutaan vain Färsaarilla ja Islannissa.

Erik Punaisen poika Leif Erikinpoika (noin 975–1020) saattoi olla ensimmäinen viikinki ja eurooppalainen Amerikan mantereella. Hän kävi sotureineen vuoden 1000 tienoilla Pohjois-Amerikassa alueilla, joita he nimittivät Marklandiksi (nykyinen Nova Scotia) ja Vinlandiksi (nykyinen Newfoundland). Viinimaa oli todennäköisesti nykyisen Newfoundlandin pohjoisosa, ja se on voinut tarkoittaa muinaisnorjaksi "laidunmaata". Viinirypäleitä Newfoundlandissa tuskin kasvoi.

Aiemmin rannikon oli saagojen mukaan nähnyt Bjarni Herjolfsson, mutta hän ei ollut pystynyt tutkimaan maata. Lisäksi viikingit tekivät retkiä Jäämerellä, muttei ole todisteita siitä, että he olisivat juurikaan käyneet Vienanmerta ja Kuolan niemimaata idempänä.

Viikinkiajan loppu

Kristinusko alkoi toden teolla levittäytyä Skandinaviaan 900-luvulla. Kristinuskoon käännyttäminen saatiin Pohjolassa suurelta osin päätökseen seuraavien parin vuosisadan kuluessa. Skandinaaviset kansat alkoivat nähdä itsensä osana laajempaa eurooppalaista sivilisaatiota, "kristikuntaa".

Yksi viikinkiajan päätepiste oli Hastingsin taistelu 1066, jossa Englannin kuningas Harald Godwininpoika hävisi normannien armeijaa johtaneelle Vilhelm Valloittajalle. Vilhelmillä oli käytössään taisteluhevosia, joiden ratsastajilla oli jalustimin varustetut satulat. Näin viikinkivalta päättyi Britanniassa, vaikkakin myös normannit olivat alueelle muuttaneita skandinaaveja.

Aseistus

Viikinkisotureita nykyajan viikinkifestivaaleilla Irlannissa.

Viikingit saattoivat kulkea ratsain, mutta he olivat jalkaväkeä eivätkä taistelleet hevosen selässä. Heillä oli yhtenäinen perusvarustus, mutta ei univormua. Viikinkisoturien aseistus oli melko samankaltainen kuin muunkin Euroopan sotureilla. Varakkaimmilla viikinkisotureilla oli polvista kaulaan ulottuva rengashaarniska ja muilla todennäköisesti nahkainen sotisopa. Jotkut käyttivät puolipallon tai kartion muotoista rautakypärää, jossa oli nenänsuojus. Toiset käyttivät päänsuojana ehkä nahkakalottia. Viikinkien kilpi oli pyöreä, noin metrin kokoinen ja laudoista koottu. Tavallisimpia hyökkäysaseita olivat miekka sekä monenlaiset keihäät ja kirveet, mutta viikingit käyttivät myös jousia ja nuolia. Vyöhön kiinnitettiin nahkatuppi, jossa pidettiin leveää veistä.

Viikinkimiekka oli alkuaikoina yksiteräinen ja myöhemmin kaksiteräinen. Teriä taottiin joskus damaskointitekniikalla, jolla ne saatiin kestäviksi ja vaikuttavan näköisiksi. Miekkoja tehtiin teräksestä ja raudasta, ja ne koristeltiin hienosti, etenkin kahvaosa. Huotra oli puinen, nahalla päällystetty, ja siinä oli kangas- tai villavuoraus sekä metallinen kenkäin suojaamassa miekan kärkeä. Kolmen miekan tutkimus on osoittanut, että miekat oli tehty lähinnä koristekäyttöön, eikä niistä ollut aseiksi. Tavallisesti miekoilla kuitenkin taisteltiin, vaikka ne olivat myös koriste-esineitä. Suomesta on löytynyt enemmän viikinkiajan miekkoja kuin esimerkiksi Tanskasta tai Islannista.

Laivanrakennus ja merenkulku

Pääartikkeli: Viikinkilaiva

Viikinkilaivan rekonstruktio

Viikinkiretket tulivat mahdollisiksi laivanrakennustekniikan kehittyessä. Viikinkien pitkät veneet kehittyivät silloiseen olomuotoonsa juuri viikinkiaikaa edeltävänä aikana pohjanmiesten laivanrakennustekniikan kehittyessä huippuunsa. Maston ja airojen yhdistelmä oli viikinkialusten salaisuus. Viikinkiveneissä oli mastot, jotka voitiin helposti laskea alas tuulen vastuksen vähentämiseksi ja vakauden lisäämiseksi, kun alusta soudettiin tai kun oli tarpeen pitää matalaa profiilia yllätyshyökkäykseen ryhdyttäessä.

Koska viikingit hautasivat mahtimiehiään, rikkaita naisia ja miehiä laivoissa, muutamia laivoja on säilynyt. Tällaisia ovat norjalaiset Osebergin laiva ja Gokstadin laiva.

Avomerellä viikingit käyttivät suurta suorakulmaista purjetta, jokivesiä ja rannikkoa pitkin kuljettiin soutamalla, jolloin masto kaadettiin. Valtaosa viikinkien retkistä tehtiin rannikkoa seuraillen, ja maamerkkejä tarkkailemalla pääteltiin, kuinka pitkälle oli edetty. Rannikkoa pitkin tehdyille retkille tilaa vievää ruokaa ei tarvinnut ottaa mukaan, sillä tarvittava ravinto saatiin rannikon pysähdyspaikoista. Matkat Atlantin yli Islantiin ja Grönlantiin olivat huomattavasti hankalampia, koska merellä oltiin useita vuorokausia. Ruoaksi viikingit söivät pitkillä retkillä kuivattua kalaa tai lihaa ja hapattamatonta leipää. Nahkaleileistä he joivat vettä, maitoa tai olutta.^lähde?

Vaikka monia teorioita on esitetty siitä, kuinka viikingit navigoivat aavalla merellä, mistään ei ole löydetty arkeologista todistusaineistoa navigointivälineistä teorioiden tueksi. Luultavasti he tarkkailivat auringon ja Pohjantähden asemaa ja myös luontoa, aaltoja, tuulta, lintuja ja meren kaloja.^lähde?

Mytologia ja uskonto

Pääartikkeli: Skandinaavinen muinaisusko

Viikinkien mytologia ja uskonto oli hyvin moni-ilmeinen. Tunnettuja ovat muun muassa sodan jumala Odin, ukkosen jumala Thor ja hedelmällisyyden jumalatar Freija sekä Valhalla (kaatuneiden sali), jonne Odinin naispuoliset soturit, valkyyriat johdattivat taisteluissa urheimmin taistelleet kaatuneet soturit. Odin keräsi sotajoukkoja tulevaa viimeistä taistelua varten, joka käytäisiin jumalien ja "jättiläisten" välillä. Jumalien hävitessä maailma loppuisi.

Viikinkipäälliköillä saattoi olla henkilökohtainen suosikki- ja suojelijajumala, jolloin muut jäivät taka-alalle.

Kristinusko alkoi levitä Skandinaviaan viikinkiajan kuluessa. 900-luvun jälkipuoliskolta lähtien skandinaaviset kuninkaat ja ylimykset alkoivat yleisesti kääntyä kristinuskoon.

Viikinkejä koskevia myyttejä

Sarvekkaat kypärät

Viikinkien ei ole osoitettu käyttäneen sarvekkaita kypäriä. Tämä on myöhemmin 1800-luvulla romantiikan ajalla Ruotsissa muotoutunut myytti, joka perustui skandinaaviselta pronssikaudelta peräisin oleviin aitoihin esinelöytöihin. Tuolloin todella käytettiin sarvikypäriä, luultavasti seremoniallisissa yhteyksissä. Sarvikypärät saattoivat kuulua myös myöhäisroomalaisiin paraativarusteisiin. Kansainvaellus- ja merovingiajalla Odin-jumala kuvattiin toisinaan sarvipäisenä tai sarvikypäräisenä. Wagnerin oopperan puvustuksessa viikingeillä oli sarvekkaat kypärät, ja ihmiset mielsivät virheellisesti, että menneessä ajassa viikinkien kypäröissä oli sarvet.

Mielikuva sarvikypäröistä on saanut lisäpontta populaarikulttuurin viikinkihahmoista, kuten muun muassa Harald Hirmuinen -sarjakuvasankarista.

Ihmiskallojen käyttö kuppeina

Ei myöskään ole historiallisia todisteita sille, että viikingit käyttivät ihmisten kalloja juomakuppeina. Tämän tarinan taustalla on luultavasti islanninkielisen kenningin virheellinen käännös sekä Magnús Ólafssonin kuvaus sotureista, jotka joivat ”kallon kaarevista osista” (eli sarvista), joka kääntyi muotoon ”tapettujen kalloista”. Historioitsija Herodotos ja maantieteilijä Strabon mainitsevat joidenkin todella juoneen kallokupeista, muun muassa skyyttien on sanottu juoneen vihollisten kalloista.^lähde?

Sivistymättömät, likaiset raakalaiset

Viikingit kuvataan joskus populaarikulttuurissa villeiksi ja likaisiksi raakalaisiksi. Viikingit käyttivät kuitenkin monenlaisia siistiytymisvälineitä, kuten kampoja, partateriä ja "korvalusikoita", joilla ehkä puhdistettiin korvakäytävät vaikusta. Kampoja löytyy viikinkiaikaisista haudoista niin paljon, että voisi kuvitella jokaisen miehen ja naisen käyttäneen niitä.^lähde?

Arabialainen matkamies Ibn Fadlan kuvailee matkakertomuksessaan rusien likaisuutta monin värikkäin kuvauksin. Hän esimerkiksi mainitsee inhoten, kuinka miehet ja naiset pesevät naamansa samassa astiassa aamuisin. Muslimimaailmassa tärkeä ajatus henkilökohtaisesta hygieniasta oli tuolloin ilmeisen vieras kaikkialla Euroopassa, mutta Ibn Fadlanin mukaan rusit joka tapauksessa olisivat peseytyneet joka aamu.^lähde?

Perintö

Suullisesti välittyneet tarinat viikinkiajasta kirjoitettiin myöhemmin, 1200-luvulta alkaen, saagoiksi muinaisnorjan kielellä. Saagat kertovat usein oikeasti eläneistä ihmisistä, joskin niitä on pidettävä pikemminkin kaunokirjallisina teoksina kuin yksityiskohdissaan luotettavina dokumentteina viikinkiajan elämästä.

Pohjanmiesten esikristillisten uskomusjärjestelmien (kuten blót, vanha germaaninen uhritoimitus jumalille) piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus nimeltä aasainusko pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.^lähde?

Viikingit modernissa kulttuurissa

Viikinkitarinoiden juuret

Varhaisimmat viikinkikulttuuria käsittelevät uuden ajan julkaisut ilmestyivät 1500-luvulla. Näitä olivat Historia de gentibus septentrionalibus (Olaus Magnus, 1555) ja vuonna 1514 painettuna julkaistu Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, joka oli peräisin 1200-luvun alusta. Julkaisujen määrä lisääntyi 1600-luvulta lähtien, jolloin latinaksi käännetyt Eddat julkaistiin. Muinaisten sankareiden uroteot muodostuivat tärkeäksi osaksi Ruotsin ja Tanskan kansallisvaltioiden omakuvaa.^lähde?

Skandinaavinen romantiikka

Viikinki sanana tuli laajemmalti tunnetuksi myönteisessä merkityksessä Erik Gustaf Geijerin vuonna 1811 kirjoittaman runon Viikinki ansiosta. Sanaa käytettiin puhuttaessa romantisoiduista merenkävijöistä, joilla oli hyvin vähän yhteistä historiallisen viikinkikulttuurin kanssa. Tällä romanttisella mielikuvalla oli poliittisiakin vaikutuksia. Ruotsissa haaveiltiin vuonna 1809 Suomen sodassa menetetyn Suomen takaisinvaltaamisesta. Tuolloin haluttiin ylläpitää myyttiä tarunhohtoisesta, urheasta soturikansamenneisyydestä. Nationalistinen viikinkimyytti nousi erittäin tärkeäksi myös Islannissa, Tanskassa ja Norjassa sekä Suomenkin svekomaanisissa piireissä. Norjassa tehtiin merkittävä arkeologinen löytö, Osebergin viikinkilaiva, juuri maan itsenäistymisen aikoihin vuonna 1905. Norjassa viikinkejä käytettiin natsimiehityksen aikana 1940–1945 niin merkittävänä propaganda-aseena, että sodan jälkeen oli havaittavissa jopa pientä viikinkiväsymystä.^lähde?

Viikingit olivat myös brittiläisten romantikkojen suosiossa erityisesti viktoriaanisella ajalla. Saksassa Richard Wagnerin monet teokset ovat saaneet vahvoja vaikutteita skandinaavisesta mytologiasta.^lähde?

Ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin vuonna 1941 julkaisemasta historiallisesta viikinkiromaanista Orm Punainen tuli Ruotsissa suuri menestys. Kirja käännettiinkin maailmansodasta huolimatta useille kielille.^lähde?

Saksalainen nationalismi ja kansallissosialismi

Katso myös: Natsisymboliikka

Romanttiset kuvitelmat sankarillisista germaanisista viikingeistä sekä wagneriaaninen germaanimytologia vetosivat natsi-Saksan ajattelijoihin. Ne ovat nähtävissä esimerkiksi SS-järjestön tunnuksessa, joka muodostuu kahdesta sig-riimusta.

Viikingit ja Suomi

Kulttuurien välinen liikkuvuus oli suurta viikinkiajalla myös Suomessa. Viikinkien toiminnasta on jäänyt Suomeen useita jäänteitä. Rosalan viikinkikeskus Kemiön saaristossa sijaitsee paikalla, josta on löydetty viikinkien kauppapaikka. Saltvikissä on vanha viikinkien asuinpaikka Ahvenanmaalla. Kvarnbon seudulla on paljon muinaisjäännöksiä ja hautoja erityisesti myöhäisrautakaudelta ja viikinkiajalta 800- ja 1000-luvuilta. Halikonlahden rannalla Uskelanjoella oli vilkas viikinkisatama. Lounais-Suomalaisilla on ollut yhteyksiä myös viikinkien tärkeään kauppapaikkaan Birkaan, josta on löytynyt useita hautoja joiden esineistö on peräisin Suomesta.

Viikingit tekivät Suomeen ryöstöretkiä, joista on jäänyt historiallisia viitteitä. Esimerkiksi Olavi Pyhä teki ryöstöretken Suomen etelärannikolle vuonna 1008. Retki päättyi Herdalerin taisteluun ja Olavin tappioon. Riimukivissä on muutamia merkintöjä Suomessa surmansa saaneista henkilöistä. Ruotsin Gävlessä sijaitseva riimukivi Gs 13 kertoo Egil-nimisen henkilön kuolleen Hämeeseen tehdyllä ryöstöretkellä joskus 1000-luvun alussa. Retkeä johti Freygeirr-niminen päällikkö. Riimukiven tekstin mukaan sen pystytti Egilin muistoksi hänen veljensä Brúsi. Myös riimukivi G 319 on pystytetty Suomessa 1200-luvun alussa kuolleen Auðvald-nimisen henkilön muistoksi. Ruotsin Söderby-Karlin kirkossa sijainneen, mutta myöhemmin kadonneen riimukiven U 582, pystyttivät Bjôrn ja Ígulfríðr heidän Suomessa surmansa saaneen poikansa Ótryggrin muistolle.^lähde?

Suomen heimot tekivät yhteistyötä viikinkien kanssa ja suomalaisia on matkannut todennäköisesti myös Viikinkien idäntiellä. Euraan haudatut lukuisat miekkamiehet on tulkittu idäntien kävijöiksi ja esimerkiksi Mynämäeltä löytynyt miekka on kuulunut Konstantinos VIII:n henkivartiokaartin miehelle. Eurasta on löytynyt myös miekan kera haudattuja naisia, ehkä naissotureita. Arkeologisten löytöjen perusteella suomalaisia on mahdollisesti liikkunut idäntien aikoihin myös Mustanmeren seuduilla. Suomalaisia on mahdollisesti myös liittynyt viikinkeihin ja oppaiksi Venäjän jokiteille, joita asuttivat sukulaiskieliä puhuvat suomensukuiset kansat. Sen sijaan suomalaisten omista isommista ryöstöretkistä ulkomaille ei ole merkkejä, vaikka tuolloisista suomalaishaudoista onkin löytynyt enemmän aseita kuin muualta Skandinaviasta.

Jo viikinkiaikana pohjoisen Skandinavian populaatiossa oli uralilaisia geenejä, eli heihin oli sekoittunut suomalaisia ja saamelaisia. Tämä oli mahdollisesti tapahtunut jo ennen viikinkiaikaa. Viikinkiajalla populaatio sai lisää uralilaista perimää suomalaisista. Viikinkiaikana populaatioon sekoittui myös muita geenejä, muun muassa Britteinsaarilta, mutta uralilaiset geenit ovat ainut edelleen selvästi näkyvä osa Skandinavian asukkaiden geenejä. Ne vähenevät Skandinaviassa asteittain etelän suuntaan.

Joonas Aholan tutkimusryhmän tutkimuksen mukaan viikingeillä ei ollut pysyvää asutusta Suomen etelärannikolla tai edes Ahvenanmaalla. Rannikko ei myöskään ollut asumaton, vaan jopa Uudellamaalla oli asutusta ja viljelyä Suomen viikinkiajalla, vuosina 750–1250, toisin kuin ennen on luultu. Vastarinnan ohella siihen, että Suomea ei valloitettu, vaikutti se, että harvaan asutussa Suomessa, jossa oli vain 40 000 – 100 000 asukasta, ei ollut luonnonrikkauksia tai juuri muutakaan annettavaa valloittajalle. Maassa oli lähinnä turkiksia, joita ei saanut ilman suomalaisten myötävaikutusta. Kaupankäynti suomalaisten kanssa oli hyödyllisempää kuin valloitus. Tosin Suomesta on otettu arvokkaita vaaleita orjia etelän markkinoille.

Katso myös

• Varjagit
• Rusit
• Viikinkien idäntie
• Harald Hirmuinen
• Viikinkihautajaiset

Lähteet

• Hall, Richard: Matka viikinkien maailmaan. ((Exploring the world of the vikings, 2007.) Suomennos: Veli-Pekka Ketola) Helsinki: Multikustannus, 2007. ISBN 978-952-468-154-4
• Hentilä, Seppo & Krötzl, Christian & Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8
• Margeson, Susan M.: Viikingit, Merkurius-kirjat, Helsinki Media 2000, ISBN 951-32-0068-X

Kirjallisuutta

• Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. (toim. Joonas Ahola, Frog ja Clive Tolley; Sarja: Studia Fennica Historica 18) Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). ISBN 978-952-222-603-7 (englanniksi)
• Roesdahl, Else: Viikingit. (Vikingernes verden, 1986.) Suomentanut Hannes Virrankoski. Helsingissä: Otava, 1993. ISBN 951-1-11802-1
• Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6
• Ihmisen suku. 3, Etruskeista viikinkeihin. ((The Illustrated History of Humankind) Päätoimittaja: Göran Burenhult. Asiantuntijat: Ari Siiriäinen, Juha Valste. Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ym.) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-18781-X

Aiheesta muualla

• Rosalan Viikinkikeskus (Arkistoitu – Internet Archive).
• Jussi Katajala: Viikinkiaika.
• Vikings. BBC. (englanniksi)
• The Viking Network. (norjaksi) (englanniksi)
• The Salme shipfind