Vasemmistoryhmien Suomen komitea
Vasemmistoryhmien Suomen komitea (ruots. Vänstergruppernas Finlandskommitté, VGFK) oli Ruotsissa vuosina 1918–1923 toiminut Suomen sisällissodan punapakolaisten avustusjärjestö. Sen puheenjohtaja oli Tukholman pormestari Carl Lindhagen.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Punaisten avustustoiminta käynnistyi Ruotsissa jo sisällissodan loppuvaiheessa, kun maahan kantautui tietoja antautuneiden punakaartilaisten kohtelusta. Sosialidemokraattinen työväenpuolue ja siitä irronnut sosiaalidemokraattinen vasemmistopuolue perustivat molemmat omat avustusjärjestönsä.[2] Samaan aikaan Tukholmassa toimi Ruotsiin paenneiden punaisten perustama neuvonta- ja avustustoimisto, jonka tehtävänä oli muun muassa hankkia asuntoja ja oleskelulupia Suomesta saapuville pakolaisille sekä auttaa heitä taloudellisesti. Toimiston kärsiessä pahoista rahavaikeuksista otti kansanvaltuuskunnan Tukholman asiainhoitajana toiminut Allan Wallenius yhteyttä vasemmistososialisteja edustaneeseen Tukholman pormestariin Carl Lindhageniin, joka oli jo sodan aikana käynyt Yrjö Sirolan kanssa neuvotteluja punaleskien ja -orpojen avustustyöstä. Walleniuksen ja Lindhagenin keskustelujen ansiosta perustettiin 5. heinäkuuta Ruotsin työväenliikkeen yhteinen avustuskomitea, johon sosialidemokraattien ja vasemmistososialistien ohella liittyi syndikalistinen SAC. Komitea toimi ainoastaan elokuun loppuun saakka, jolloin vasemmistososialistit eivät enää hyväksyneet sen toimintaa sosialidemokraattien nimissä, koska kyseessä oli työväenliikkeen yhteinen projeksi. Seurauksena perustettiin välittömästi uusi komitea, joka sai nimekseen Vasemmistoryhmien Suomen komitea.[3] Rahavaroja hankittiin maanlaajuisilla keräyksillä ja niitä saatiin myös muiden Pohjoismaiden työväenjärjestöiltä sekä Pohjois-Amerikan siirtolaisilta. Suuri osa oli yksityisiä lahjoittajia, eräs merkittävä lahoittaja oli vasemmistosympatioistaan tunnettu pankkiiri Olof Aschberg. Komitea perusti toimipaikat Tukholman lisäksi Pohjois-Ruotsiin Härnösandiin, Skellefteåseen, Sollefteåhon, Sundsvalliin, Uumajaan, Örnsköldsvikiin ja Östersundiin, joissa sijaitseville leireille oli koottu tuhansia Suomesta saapuneita pakolaisia.[3][4]
Komitea oli läheisessä yhteistyössä SKP:n Tukholman toimistoksi muuttuneen neuvontatoimiston kanssa. Komitea pyrki SKP:n suositusten mukaisesti siihen, että kotimaahan palaamisen sijasta punapakolaiset siirtyisivät Neuvosto-Venäjälle. Komitea sai mahdollisesti rahoitusta myös bolshevikeiltä, mitä on pidetty selityksenä sille, että se seurasi uskollisesti SKP:n näkemyksiä.[2] Pakolaisia siirtyi aluksi Pohjois-Ruotsin ja Norjan Narvikin kautta Murmanskiin, kunnes Suomen komitea aloitti syksyllä 1920 neuvottelut hallituksen kanssa heidän kuljettamisekseen helpompaa reittiä Tukholmasta Tallinnan kautta Pietariin ja sieltä edelleen Itä-Karjalaan. Hallitus suhtautui asiaan myönteisesti ja kuningas vahvisti päätöksen helmikuussa 1921. Evakuointikustannukset tulivat valtion maksettaviksi. Vuoteen 1924 mennessä Ruotsista muutti Neuvosto-Venäjälle yhteensä yli 1 000 punapakolaista. Komitean sihteerin Johan Hedbergin mukaan komietan ansiosta siirtyi 500–600 pakolaista, joita Suomen komitea avusti rahallisesti Kominternin kautta.[3][4] Toisten lähteiden mukaan vuosina 1921–1924 Tallinnan kautta Venäjälle siirtyi vain noin 250 pakolaista.[2] Komitea lopetti toimintansa keväällä 1923.[5][4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nordisk familjebok : Uggleupplagan. 37. Supplement. L – Riksdag, s. 211–212. Stockholm: Nordisk familjebok, 1925. Projekt Runeberg. (ruotsiksi)
- ↑ a b c Näsman, Jan-Olov: ”De röda Finlands-flyktingarna i Sverige 1918–21”, Norden och krigen i Finland och Baltikum 1918–19, s. 102–103. (Statsrådets kanslis publikationsserie 7/2004) Helsingfors: Statsrådets kansli, 2004. ISBN 952-53544-9-0 Teoksen verkkoversio (PDF). (ruotsiksi)
- ↑ a b c Ylärakkola, Arvo: Kun Tukholmasta tuli punapakolaisten keskus. Helsingin Sanomat, 16.9.1973, s. 17. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 26.1.2024.
- ↑ a b c Eneberg, Kaa: Knuts ask och Kejsaren av Karelen : om den svenska Rysslandsfebern, s. 161–162. Stockholm: Hjalmarson & Högberg, 2007. ISBN 978-917-22405-7-5 (ruotsiksi)
- ↑ Ylärakkola, Arvo: Suomenkielistä järjestöllistä ja kirjallista toimintaa Ruotsissa v. 1918–1924. Siirtolaisuus – Migration, 1979, nro 3, s. 33. Turku: Siirtolaisuusinstituutti. ISSN 0355-3779 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 26.1.2024.