Tämä on lupaava artikkeli.

Valsgärden kalmisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valsgärden kalmisto
Valsgärde gravfelt
Valsgärden kalmistokumpuja
Valsgärden kalmistokumpuja
Sijainti

Valsgärden kalmisto
Koordinaatit 59°55′33.96″N, 17°37′35.04″E
Valtio Ruotsi
Historia
Tyyppi Kalmisto
Huippukausi Merovingi- ja Viikinkiaika
Valtakunta Ruotsi
Merkitys Laajassa kalmistossa loistohautoja
Aiheesta muualla

Valsgärden kalmisto Commonsissa

Loistoesineitä haudasta 8 entisöitynä Uppsalassa Gustavianum museossa.
Miekan kahvan koristeluita.
Haudan 8 kypärä läheltä näytettynä.
Haudan 6 kypärän valokuva vuodelta 1942

Valsgärden kalmisto sijaitsee Ruotsissa Uplannissa Uppsalan kunnassa, noin kolme kilometriä Vanhasta Uppsalasta pohjoiseen Valsgärden maatalon mailla. Se sijaitsee harjulla, jonka editse virtaa Fyrisån-joki leveän laakson keskellä.[1] Kalmisto on merkittävä arkeologinen kohde, jonka avulla ymmärretään paremmin ruotsalaista rauta- ja viikinkiaikaa.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmisto on osa jääkauden loppuvaiheissa syntynyttä Uppsalaåsenin harjujaksoa. Kivikaudella laakso oli vielä merenpohjaa, mutta maankohoamisen seurauksena se kohosi merenpinnan yläpuolelle kivikauden lopussa ja pronssikauden alussa. Nykyään kalmiston korkein kohta on 25 metriä merenpinnan yläpuolella. Harjun laki huuhtoutui ranta-aallokossa paljaaksi, mutta laakson syvänteet jäivät saven peittoon. Ensimmäinen selvä merkki ihmisistä on hauta numero 57. Sen jälkeen kumpualuetta lienee käytetty jatkuvasti.[2]

Valsgärdenissä alkoi maanviljely harjujen hieta-alueilla ja karjanhoito alavilla niityillä. Aurojen kehittyessä viljelymaiksi valittiin laakson savimaita. Vanhoissa asiakirjoissa mainitaan lähiseudun maatiloista Ensta (vuonna 1302), Fullerö (1299), Hämringe (1365) ja Vallskog (1321). Valsgärde mainitaan pienenä maatilana vasta 1540. Silloin sillä ei ollut enää rautakauden suurtilan mainetta ja asemaa.[2]

Valsgärden harjun käyttö voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: Ensimmäinen alkaa alueen kohoamisesta merestä ja päättyy kansainvaellusajan loputtua. Toinen, intensiivisempi, jatkuu sekä vendel- (vastaa Suomen merovingikautta) että viikinkikauden ajan ja päättyy 1100-luvulla viimeisiin hautauksiin.[3]

Tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uppsalan yliopiston tutkijaseminaari tutki kalmistoa arkeologisesti vuosina 1928−1952.[1] Aluksi löytyi venehauta ja muutama polttokuoppahauta. 1930-luvulla tutkittiin maaston syvennyksiä, kuten hautaa nro 57 vuonna 1932. Hienot hauta-antimet toivat tutkimukselle julkisuutta. Polttohautoja tutkittiin enemmän vuosina 1950−1952. Tässä vaiheessa alettiin suunnitella koko harjun kaivamista. Suunnitelmaa valmisteltiin koekaivanteiden ja -kuoppien sarjalla. Kalmistoa ei ole vieläkään tutkittu kokonaan – etenkin alueen varhaisvaiheista on vähän tietoa – joten lisätutkimuksia on odotettavissa.[3]

Monet Valsgärden kaivauksien tuloksista on julkaistu erillisinä monografioina. Erityisesti rikkaimmat venehautaukset ovat saaneet kukin oman esityksensä. Niitä ovat julkaisseet Arwidsson (vuosina 1942, 1954 ja 1977), Dyfverman (1929), Fridell (1930) ja Odencrants (1933).[1]

Kalmisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmistoalueen maanpäällisiä rakenteita näkyi runsaasti jo ennen ensimmäisten kaivauksien aloittamista. Harjulla erottui erillisiä maakumpuja ja kivilatomuksia, joiden reunakivetykset muodostivat pyöreitä, nelikulmaisia tai epäsäännöllisiä asetelmia. Reunakivetyksen sisäpuoli oli usein kivetty täyteen. Kuopparivistöt muodostivat erikoisen, laivalatomusta muistuttavan kuvion. Hautakammioiden romahdettua oli syntynyt kuoppia, joiden alla oli hauta-antimia ja vainajan jäännöksiä. Myös venehautauksien painumisesta syntyneet pitkittäiset, veneen muotoiset painaumat erottuivat maastosta helposti ja muodostivat pitkiä rinnakkaisten kuoppien rivejä. Harjun poikki kulkee raivattu ja tasoitettu tie. Sen arvellaan olevan peräisin rautakauden alkupuoliskolta. Myöhemmin harjuun kaivettiin neljä hiekkakuoppaa erään maatilan käyttöön. Niiden vuoksi on ilmeisesti tuhoutunut monta hautaa.[4][5]

Haudat, joita tutkittiin 24 vuotta, ovat pääasiassa vendel- ja viikinkiaikaisia. Kalmistossa on 15 polttamatonta venehautaa ja 15 muuta ruumis- ja kammiohautausta, joista noin puolet on ajoitettu aikaan ennen 700 jaa. Lisäksi kalmistossa on vähintään 62 polttohautausta ja joukko muita arkeologisia kohteita. Viikinkiajan päättyessä venehautaukset loppuivat. Niiden tilalle tulivat 1000-luvulla kammiohautaukset. Niitä on löydetty viisi.[1][6]

Ensimmäiset merkit ihmistoiminnasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiajan aktiivisuuden takia monet merkit aiemmasta toiminnasta ovat saattaneet tuhoutua. Harjulta tunnetaan 17 rakennetta, jotka eivät liity hautauksiin. Niihin sisältyy kulttuurikerroksia ja jäänteitä nuotioista. Mäeltä ei kuitenkaan tunneta yhtään asuinpaikkaa, ja se onkin saattanut olla liian jyrkkäpiirteinen asumiseen. Erään haudan täytemaasta löytyi piistä valmistettu nuolenkärki, joka on peräisin myöhäiseltä kivikaudelta tai pronssikauden alusta[7]

Esiroomalaiselta rautakaudelta (vuodesta 500 eaa. ajanlaskun alkuun) tunnetaan ainakin neljä ruumishautaa, jotka sijaitsevat mäen korkeimmalla kohdalla. Yksi niistä on ajoitettu noin 350 eaa.[8] Joitakin yhtä vanhoja hautoja on voinut jäädä myöhempien hautausten alle, mistä tunnetaan useita esimerkkejä. Sen jälkeen hautalöydöissä on yllättäen 400 vuoden aukko, sillä seuraava ruumishautaus on ajoitettu myöhäisen roomalaisen rautakauden (päättyi 400 jaa.) loppupuolelle. Polttohautauksia on ajoitettu seuraavaksi vasta kansainvaelluskaudelle (400–550 jaa.) kahdessa haudassa. Vaikuttaa siltä, että kalmistoa käytti pieni yhteisö, joka hautasi vainajat mäen huipulle vievän tien kummallekin puolelle.[7]

Kansainvaellusaika ja vendelkausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvaellusajan hautauksia on löydetty vain mäen eri puolilta kaukaa toisistaan, mikä saattaa johtua siitä, että viikinkiajan runsaat hautaukset ovat tuhonneet varhaisempia hautoja.[7] Kansainvaellusajalla on tehty ainakin kammiohaudat (24 ja 20) ja polttohauta 49. Hauta 82 kuuluu myös tälle ajanjaksolle, ja sen alle on jäänyt edellä mainittu laivalatomus.[6]

Vendelkauden (550–800 jaa.) haudat ovat samantapaisia. Kukkulan länsipuolen hautauksista osa on voinut tuhoutua hiekanotossa. Haudasta 82 löytyi esimerkiksi keihäänkärki, miekka, karhunkynsiä ja hevosen jäänteet. Hauta on merkitty esineistön perusteella miehen haudaksi ilman DNA-testiä. Samoin on päätelty, että kammiohautaan 29 laskettu korkea-arvoinen henkilön on ollut mies.[7][9] Polttohaudassa 63 on korkea-arvoisen naisen hautaus.[9] Vendelkauden keskivaiheella joidenkin hautausten status kasvaa. Tältä jaksolta ovat venehaudat 5, 6 ja 7 sekä polttohautaus 57, joka on korkea-arvoisen naisen hautaus.[10][9] Haudat on tehty esiroomalaisen rautakauden hautausten päälle. Vendelkauden loppupuolelle ajoittuu yksi polttohautaus, numero 99.[11]

Viikinkiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikinkiajan ensimmäiset polttohaudat (59 ja 67) ovat kalmiston länsipäässä. Kauden alussa on tehty neljä venehautausta kalmiston länsipuolelle. Polttamattomat hautaukset liittyvät selvästi korkea-arvoisiin ja polttohautaukset matala-arvoisiin henkilöihin. Kuitenkin polttohautaus 66, joka on mahdollisesti myös miehen ja naisen yhteishautaus, on varsin rikas hauta-antimiltaan. Se on lisäksi aseeton, mikä on poikkeuksellista Valsgärdessä ja muissa saman aikakauden hautauksissa Uppsalan lähiympäristössä. Hautaan oli laskettu runsaasti eläinuhreja ja -seuralaisia. Lisäksi miekkahaudat 13 ja 14 ovat peräisin 800-luvulta.[1] 900-luvulla polttohautausten osuus vähenee. Niihin on haudattu korkea-arvoisia naisia (hautanumerot 85 ja 94) tai matalampiarvoinen henkilö (86), ja ne sijaitsevat samanaikaisten venehautojen (numerot 2, 3 ja 4) muodostamassa ryppäässä. Tämän kauden haudoista korkean statuksen hautoja on noin kaksi kolmasosaa.[11]

Viikinkiajan loppupuolella tehtiin edelleen runsaasti venehautoja. Ne sijoitettiin kalmiston länsipäähän edellisten hautojen pohjoispuolelle. Haudat 12 ja 15 on tehty lähes samanaikaisesti, ja niitä seuraavat vene- ja kammiohaudat järjestyksessä 10, 1, 9, 11, 23, 22, 28, 26 ja 25. Kolme viimeistä hautaa ovat peräisin 1000- tai 1100-luvulta. Kristinusko ei aluksi vaikuttanut hautaamiseen paljoakaan, mutta lopulta hautaukset ovat todennäköisesti siirtyneet kalmistosta kirkkojen hautausmaille. Viikinkiajan loppupuolen polttohautaukset ovat harvassa (haudat 73a ja b sekä ehkä 77), eikä niissä ole merkkejä naisten hautaamisesta. Tämän jälkeen kalmisto jäi pois käytöstä.[11]

Yleisiä huomioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valsgärden kalmisto on poikkeuksellinen, koska sen hautoja ei ole juuri ryöstelty. Hauta-antimia on löytynyt enimmäkseen miesten haudoista, mutta niiden perusteella haudoista on saatu selville melko kattava kronologia, josta ei voi puuttua montakaan hautausta. Kronologiseen järjestykseen on voitu määrittää 15 venehautaa vendelkauden alusta viikinkikauden loppuun ja 5 kammiohautausta 1000-luvulta. Hautausten välinen aika on keskimäärin noin 30 vuotta, ja jos ajatellaan että tämä olisi yhden sukupolven aika, eliitin hautaukset tunnetaan koko ajanjaksolta. Naisille tehtiin ilmeisesti polttohautaus kolme kertaa useammin kuin miehille.[1]

Valsgärden laivalatomus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs harjun rakennelmista on pieni laivalatomus, jota ei ole rakennettu kivistä, kuten yleensä. Laivalatomuksesta vihjaavat vain 14 säännöllisesti sijaitsevaa kuoppaa, ja myös latomuksen keskellä on kuoppa, joka saattaa kuulua muodostelmaan. Kivet on voitu poistaa myöhemmin, kuten Itämeren alueen laivalatomuksissa on joskus havaittu. Toinen vaihtoehto on, että kivet on korvattu puisilla pylväillä, jotka ovat sittemmin lahonneet.[12]

Laivalatomus on 9 metriä pitkä ja 4,2 metriä leveä, joten pituuden suhde leveyteen on 1 : 2,1 ja voidaan puhua leveästä latomuksesta. Se on asetettu lähes pohjois-eteläsuuntaan, mutta hieman myötäpäivään käännettynä. Latomuksen ajoittaminen on hankalaa. Sen päälle on myöhemmin tehty hauta 82, joten sen pitää olla viimeistään vendelajalta. Varhaisimmalle rakennusajalle voida asettaa takarajaa, mutta yleisesti latomusten arvellaan olevan venehautauksia vanhempia. Latomuksella oli vielä symbolinen tehtävä, mutta se menetti merkityksensä, kun hautaan alettiin laskea oikeita veneitä.[12]

Venehauta 1

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valsgärden kalmistossa on useita rinnakkain aseteltuja venehautoja. Keväällä 1928 ensimmäinen venehauta avattiin lapiotyönä, mikä kesti kahdeksalta mieheltä 11 päivää. Hautaus ajoitettiin tuolloin esinelöytöjen perusteella vuosiin 950−1000 jaa. Myöhemmin ajoitus on tarkentunut 1000-luvun alkuun kalmiston hautojen esinelöytöjen vertailuissa. Venehautaus on ajankohtaansa nähden muuten tyypillinen, mutta sitä ei ole poltettu. Viereiset haudat nro 15 ja nro 10 ovat mahdollisesti tämän haudan välittömiä edeltäjiä.[13][1]

Kaivausten perusteella voidaan päätellä, miten hauta on rakennettu. Joelta kaivettiin ensin 1−2 metriä syvä oja, jota pitkin vene vedettiin hautauspaikalle. Sitten vene tuettiin paikalleen, vainaja laskettiin siihen ja hänen miekkansa ja kilpensä asetettiin hänen vierelleen. Muut hauta-antimet laskettiin veneeseen. Sitten lahdattiin hevonen ja koira, jotka sijoitettiin veneen keulaan. Mukaan pantiin vielä joitakin ruokatarvikkeita ja astioita. Lopuksi vene peitettiin puutavaralla, josta muodostui suojaava kansi, ja sen päälle kasattiin maata. Kun kuoppaa kaivettaessa kerääntynyt irtomaa lapioitiin takaisin haudan päälle, siitä syntyi 10 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja 0,5 metriä korkea kumpu. Myöhemmin veneen ja suojakannen puurakenteet lahosivat ja romahtivat, jolloin kumpu vajosi. Ennen kaivauksia hautapaikalla oli veneen muotoinen ja lähes veneen mittainen painauma, venehautapainauma, joka oli 0,5 metriä syvä.[13]

Koska vene oli maatunut, puuosista ei ollut jäljellä kuin 45 cm:n pituinen havupuinen osa köliä tai keulaa. Naulat ja niitit löytyivät niiltä sijoiltaan, mihin ne olivat veneen lahotessa jääneet. Kun niitä löydettiin noin 500, veneen muoto ja mitat sekä lautojen kiinnityspaikat voitiin päätellä melko yksityiskohtaisesti. Vene oli noin 8 metriä pitkä, 1,4 leveä ja 0,55 syvä, ja siinä oli 5 lautariviä kummassakin kyljessä. Lautojen paksuus oli noin 3 cm ja leveys 15–20 cm. Lautoja tuki yhdeksän kaarta, jotka olivat perässä ja keulassa V-kirjaimen ja keskellä U:n muotoiset.[13]

Vainaja oli laskettu veneen keskivaiheille tyyrpuurin puolelle, jalat perää kohti. Hänen viereensä oli laskettu kilpi ja veitsi, sillä kilven kupu ja veitsen terä löytyivät veneen pohjalta. Kilven niittien perusteella sen arvioidaan olleen itäistä tyyppiä ja noin 4 senttiä paksu. Vainajan oikealla puolella oli miekka, joka löytyi 35 cm pohjan yläpuolelta. Miekka on 85 cm pitkä viikinkityylinen ase (Petersenin S-tyyppi[1]), ja se on säilynyt verraten hyvin. Vainajalla oli jousisolki ja pari muuta solkea. Hevosella, joka oli aseteltu veneeseen, oli suussaan vielä kuolaimet. Hevosen viereltä löytyi koira. Veneen toiseen päähän oli sijoitettu rautainen keittopata, josta tihkusi vielä rasvamaista ainetta, joten siinä on voinut olla ruokaa. Padan viereen oli aseteltu halkaisijaltaan 26-senttinen pronssinen kulho, joka oli paikattu ja huonokuntoinen. Sen alla oli säilynyt kaksi koivu- tai haapapuista kulhoa.[13]

Vainajan henkilökohtaisiin tarvikkeisiin kuului vielä 4 pelinappulaa, joita on löytynyt viikinkiaikaisista venehaudoista enemmänkin. Muita tavaroita varten, jotka tosin eivät ole säilyneet, veneessä oli puinen, kanneton ja rautavantein vahvistettu kirstu. Sen ulkomitat olivat 40x40 cm ja syvyys 20 cm. Samantapainen kirstu on ajoitettu noin vuoteen 950 jaa.[1][13]

Museonäyttely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valsgärden esineistöä pidetään näytteillä Uppsalan Gustavianum-museossa.[14]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Schönbäck, Bengt: De vikingatida båtgravarna vid Valsgärde - relativ kronologi, 2002
  2. ↑ a b Ljungkvist, s.17
  3. ↑ a b Ljungkvist, s.14-16
  4. ↑ Ljungkvist, s.31
  5. ↑ Ljungkvist, s.49
  6. ↑ a b Ljungkvist, s.50-52
  7. ↑ a b c d Ljungkvist, s.37-40
  8. ↑ Ljungkvist, s.27
  9. ↑ a b c Ljungkvist, s.47
  10. ↑ Ljungkvist, s.45
  11. ↑ a b c Ljungkvist, s.41-46
  12. ↑ a b Ljungkvist, s.35
  13. ↑ a b c d e Fridell, Allan: Den första båtgraven vid Valsgärde i Gamla Uppsala socken, 1930
  14. ↑ Gustavianum museo: Valsgärde (Arkistoitu – Internet Archive), Uppsala

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marten Stenberger. Vorgeschichte Schwedens. Nordische Vorzeit Band 4. Wachholtz Verlag, Neumünster, 1977 ISBN 3529018058
  • Arwidsson, Greta (1942) Valsgärde 6 (Almqvist & Wiksells Boktryckeri-A.B. Uppsala)
  • Arwidsson, Greta (1954) Valsgärde 8 (Almqvist & Wiksells Boktryckeri-A.B. Uppsala)
  • Arwidsson, Greta (1977) Valsgärde 7 (Berlingska Boktryckeriet. Uppsala)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valsgärden_kalmisto&oldid=22191131”