Valkoinen etuoikeus

Valkoinen etuoikeus on sosiologian käsite, jolla viitataan rakenteellisen rasismin valkoisille tuottamaan etuoikeuteen. Käsitteen juuret ovat 1800-luvulla, mutta sen käyttö yleistyi 1980-luvulla feminististen tutkijoiden keskuudessa. Termiä on sittemmin käytetty rasisminvastaisessa liikehdinnässä ja laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Käsitteen käyttö Yhdysvalloissa

Valkoista etuoikeutta käsitteli Peggy McIntosh esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack, joka julkaistiin vuonna 1989. Julkaisu auttaa lukijoita tunnistamaan esimerkkien avulla tilanteita, joissa valkoinen etuoikeus ilmenee. McIntosh katsoi yhteiskunnallisten rakenteiden asettavan ihmiset keskenään eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mihin ihmisryhmään he kuuluvat. Hän ei pitänyt riittävänä rakenteiden paheksumista tai yksittäisiä rasisminvastaisia tekoja vaan näki tarpeellisena rakenteiden suunnittelun uudelleen.

Yhdysvalloissa valkoisesta etuoikeudesta on käytetty esimerkkinä varallisuuden epätasaista jakautumista. Vuonna 2014 Pew Research Centerin mukaan yhdysvaltalaisten kotitalouksien mediaanivarallisuus oli valkoisilla 141 900 dollaria, afroamerikkalaisilla 11 000 dollaria ja latinoilla 13 700 dollaria. Erot vauraudessa eivät Brandeisin yliopiston ja Demosin tutkijoiden mukaan poistuneet, vaikka vertailun kohteiksi otettiin vain yliopisto-opintoja suorittaneet tai täysipäiväisesti työskentelevät. Lisäksi valkoinen syytetty välttyy todennäköisemmin kuolemantuomiolta kuin afroamerikkalainen syytetty. Muina valkoista etuoikeutta havainnollistavina esimerkkeinä Yhdysvalloissa on käytetty muun muassa sitä, että mustiin kohdistetaan etnistä profilointia ja mustien henkilökohtaiset virheet yleisestään valkoisten henkilökohtaisia virheitä todennäköisemmin koko ryhmää koskeviksi. Valkoista etuoikeutta on Yhdysvalloissa pidetty sekä rasismin historiasta kumpuavana että rasismia nykyajassa tuottavana.

2010-luvulla valkoinen etuoikeus käsitteenä alkoi Yhdysvalloissa saada osakseen kriittistä käsittelyä konservatiiveilta. Huomio keskitettiin muun muassa vuosittaisen White Privilege Conferencen sisältöön, jota arvosteltiin kristinuskon syyllistämisestä sorrosta, kapitalismin vastustamisesta ja valkoisen syyllisyyden pönkittämisestä. Valkoinen etuoikeus oli alun perin akateeminen käsite, jonka saama valtavirtainen julkisuus oli uusi ilmiö. Yhdysvalloissa valkoisen etuoikeuden käsitteen ovat kokeneet vieraaksi etenkin köyhät ja maaseudulla asuvat valkoiset, joiden mielestä termi on ollut heidän ongelmiaan mitätöivä.

Käsitteen käyttö Euroopassa

Brittiläinen Layla Saad käsitteli valkoista etuoikeutta kirjassaan Me and White Supremacy (2020). Hän oli vuonna 2018 saanut suosiota Instagram-haasteella, jossa kannustettiin valkoisesta etuoikeudesta hyötyviä tunnistamaan etuoikeutensa ja osallistumaan rasisminvastaiseen työhön.

Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin koulutuskomitea julkaisi vuonna 2021 raportin, jossa vertailtiin maksuttomaan kouluateriaan oikeutettuja köyhien perheiden lapsia etnisen taustan mukaan. Raportin mukaan vuonna 2019 valkoisista oppilaista yliopistoon pääsi 16 %, mutta mustista afrikkalaistaustaisista oppilaista 59 %, bangladeshilaistaustaisista 59 % ja karibialaistaustaisista 32 %. Koulutuskomiteaa johtanut Robert Halfon syytti Britannian hallitusta köyhien valkoisten oppilaiden tuentarpeen laiminlyönnistä. Hän kyseenalaisti valkoisen etuoikeuden käsitteen käytön Ison-Britannian koulutuksessa ja piti käsitettä polarisoivana.

Käyttö Suomessa

Black Lives Matter nosti 2020-luvun alussa rakenteellisen rasismin keskustelun aiheeksi, mikä herätti keskustelua valkoisesta etuoikeudesta myös Suomessa. Suomessa valkoisella etuoikeudella on viitattu muun muassa normatiiviseen valkoisuuteen, joka johtaa usein rodullistettujen suomalaisuuden kyseenalaistamiseen.

Rauna Kuokkasen mukaan Peggy McIntoshin vuonna 1989 Yhdysvalloissa esittämistä esimerkeistä valkoisesta etuoikeudesta monet kuvaavat myös suomalaisen valtaväestön parempaa asemaa saamelaisiin nähtynä.