Valeri Borzov
| Mitalit | |||
|---|---|---|---|
 Valeri Borzov Münchenin olympialaisissa 1972. | |||
Maa:  Neuvostoliitto
| |||
| Miesten yleisurheilu | |||
 Olympialaiset
| |||
 Kultaa |
München 1972 | 100 metriä | |
| Kultaa |
München 1972 | 200 metriä | |
 Hopeaa |
München 1972 | 4×100 metriä | |
 Pronssia |
Montréal 1976 | 100 metriä | |
| Pronssia |
Montréal 1976 | 4×100 metriä | |
| EM-kilpailut | |||
| Kultaa |
Ateena 1969 | 100 metriä | |
| Kultaa |
Helsinki 1971 | 100 metriä | |
| Kultaa |
Helsinki 1971 | 200 metriä | |
| Kultaa |
Rooma 1974 | 100 metriä | |
| Hopeaa |
Ateena 1969 | 4×100 metriä | |
| Sisäratojen EM-kilpailut | |||
| Kultaa |
Wien 1970 | 60 metriä | |
| Kultaa |
Sofia 1971 | 60 metriä | |
| Kultaa |
Grenoble 1972 | 50 metriä | |
| Kultaa |
Göteborg 1974 | 60 metriä | |
| Kultaa |
Katowice 1975 | 60 metriä | |
| Kultaa |
München 1976 | 60 metriä | |
| Kultaa |
San Sebastián 1977 | 60 metriä | |
| Hopeaa |
Belgrad 1969 | 50 metriä | |
| Hopeaa |
Belgrad 1969 | 4×2 kierrosta | |
Valeri Pylypovitš Borzov (ukr. Вале́рій Пили́пович Борзо́в, s. 20. lokakuuta 1949 Sambir, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto) on ukrainalainen, Neuvostoliittoa edustanut pikamatkojen juoksija, joka voitti kaksi olympiakultaa Münchenissä 1972. Urheilu-uransa jälkeen Borzov on toiminut kansanedustajana ja ministerinä.
Borzovin sanotaan olleen neuvostovalmennuksen esimerkkituote.lähde? Tieteellinen valmennus oli tärkeä osa hänen valmentautumistaan. Borzovin juoksutekniikka oli hyvä ja sen kehittämisessä oli tehty paljon työtä.[1] Borzov aloitti urheilu-uransa vuonna 1968.lähde? Hänen ensimmäinen arvokisavoittonsa oli 100 metrin Euroopan-mestaruus Ateenassa 1969.[2] Hän voitti molemmat pikamatkat vuoden 1971 Euroopan-mestaruuskisoissa Helsingissä.[3]
Münchenin olympialaisissa yhdysvaltalaiset pikajuoksijat Eddie Hart ja Rey Robinson eivät osanneet tulla oikeaan aikaan 100 metrin juoksun toisiin alkueriin, sillä heidän valmentajansa ilmoitti väärän kellonajan.[4] Loppukilpailussa Borzov voitti kultaa ajalla 10,14 päihittäen kolmannen yhdysvaltalaisen Robert Taylorin 0,1 sekunnilla.[4] Borzovilla oli 200 metrin loppukilpailussa vastassaan kolme yhdysvaltalaista, mutta hän voitti toisen kultamitalinsa ajalla 20,00; hopeamitalisti Larry Black hävisi hänelle 0,19 sekunnilla.[5] Borzov sai lisäksi hopeaa pikaviestijoukkueessa.[6] Münchenin ja seuraavien olympialaisten välillä Borzov vietti enemmän aikaa opintojensa parissa.lähde? Hän voitti kolmannen 100 metrin Euroopan-mestaruutensa vuonna 1974 Roomassa.[7] Montréalin olympialaisissa 1976 hän saavutti pronssia 100 metrin juoksussa ja 4 × 100 metrin viestissä nostaen olympiamitaliensa määrän viiteen.[8]
Sisäratojen EM-kilpailuissa Borzov saavutti seitsemän kultaa ja kaksi hopeaa vuosina 1969–1977. Hän hävisi 50 metrin juoksussa puolalaiselle Zenon Nowoszille Belgradissa 1969 ja saavutti samoissa kisoissa hopeaa viestijuoksussa, mutta voitti sen jälkeen 50 tai 60 metrin juoksun mestaruuden seitsemän kertaa kahdeksan vuoden aikana.[9]
Borzov lopetti urheilu-uransa vuonna 1979.lähde? Hän avioitui joulukuussa 1977 voimistelun olympiavoittaja Ljudmila Turištševan kanssa.[1] Vuosina 1991–1998 hän toimi Ukrainan olympiakomitean presidenttinä. Hän on ollut myös Kansainvälisen olympiakomitean jäsen.
Borzov toimi vuosina 1991–1996 Ukrainan nuoriso- ja urheiluministerinä. Hänet valittiin Ukrainan parlamenttiin Verh’ovna Radaan vuonna 1998 Ukrainan kansanliikkeen listalta. Myöhemmin samana vuonna hän kuitenkin siirtyi Reform-tsentr-parlamenttiryhmään, vuonna 1999 Batkivštšynan ryhmään ja vuonna 2001 sosiaalidemokraattisen puolueen SDPU(o):n ryhmään. Vuonna 2002 hänet valittiin uudelleen parlamenttiin SDPU(o):n listalta. Parlamentissa hän toimi muun muassa nuoriso-, liikunta-, urheilu- ja turismivaliokunnan puheenjohtajana. Vuonna 2006 hän pyrki jälleen Verh’ovna Radaan oppositioblokki NE TAKin listalta, muttei tullut valituksi.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Wallechinsky, David: The Complete Book of the Olympics. Penguin, 1988. ISBN 0-14-010771-1
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Suuri EM-kirja. Gummerus, 1990. ISBN 951-8920-11-7
- European Athletics Yearbook 1995–1996. EAA, 1996. ISBN 3-87390-115-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Wallechinsky, s. 11.
- ↑ Siukonen & Ahola, s. 94.
- ↑ Siukonen & Ahola, s. 110.
- ↑ a b Wallechinsky, s. 10–11.
- ↑ Wallechinsky, s. 16.
- ↑ Wallechinsky, s. 70.
- ↑ Siukonen & Ahola, s. 122.
- ↑ Wallechinsky, s. 11, 71.
- ↑ EAA, s. 116–125.
- ↑ Борзов Валерій Пилипович dovidka.com.ua. Arkistoitu 29.7.2023. Viitattu 29.7.2023. (ukrainaksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valeri Borzov Wikimedia Commonsissa
| ||||||
|
1900: John Walter Tewksbury | 1904: Archie Hahn | 1908: Bobby Kerr | 1912: Ralph Craig | 1920: Allen Woodring | 1924: Jackson Scholz | 1928: Percy Williams | 1932: Eddie Tolan | 1936: Jesse Owens | 1948: Mel Patton | 1952: Andy Stanfield | 1956: Bobby Joe Morrow | 1960: Livio Berruti | 1964: Henry Carr | 1968: Tommie Smith | 1972: Valeri Borzov | 1976: Don Quarrie | 1980: Pietro Mennea | 1984: Carl Lewis | 1988: Joe DeLoach | 1992: Mike Marsh | 1996: Michael Johnson | 2000: Konstantinos Kenteris | 2004: Shawn Crawford | 2008: Usain Bolt | 2012: Usain Bolt | 2016: Usain Bolt | 2020: Andre De Grasse | 2024: Letsile Tebogo |
|
1934: Christiaan Berger | 1938: Martinus Osendarp | 1946: John Archer | 1950: Étienne Bally | 1954: Heinz Fütterer | 1958: Armin Hary | 1962: Claude Piquemal | 1966: Wiesław Maniak | 1969: Valeri Borzov | 1971: Valeri Borzov | 1974: Valeri Borzov | 1978: Pietro Mennea | 1982: Frank Emmelmann | 1986: Linford Christie | 1990: Linford Christie | 1994: Linford Christie | 1998: Darren Campbell | 2002: Francis Obikwelu | 2006: Francis Obikwelu | 2010: Christophe Lemaitre | 2012: Christophe Lemaitre | 2014: James Dasaolu | 2016: Churandy Martina | 2018: Zharnel Hughes | 2022: Marcell Jacobs | 2024: Marcell Jacobs |
|
1934: Christiaan Berger | 1938: Martinus Osendarp | 1946: Nikolai Karakulov | 1950: Brian Shenton | 1954: Heinz Fütterer | 1958: Manfred Germar | 1962: Owe Jonsson | 1966: Roger Bambuck | 1969: Philippe Clerc | 1971: Valeri Borzov | 1974: Pietro Mennea | 1978: Pietro Mennea | 1982: Olaf Prenzler | 1986: Vladimir Krylov | 1990: John Regis | 1994: Geir Moen | 1998: Doug Walker | 2002: Konstantínos Kentéris | 2006: Francis Obikwelu | 2010: Christophe Lemaitre | 2012: Churandy Martina | 2014: Adam Gemili | 2016: Bruno Hortelano | 2018: Ramil Quliyev | 2022: Zharnel Hughes | 2024: Timothé Mumenthaler |
| ||||||||||||||
