Totuuden vastaavuusteoria

Totuuden vastaavuusteoria eli totuuden korrespondenssiteoria on filosofinen totuusteoria. Vastaavuusteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa.

Teoria

Ensimmäisenä korrespondenssiteorian muotoili Aristoteles, jonka mukaan "väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta". Väite on kielellinen esitys, jolla on semantiikka, eikä todellisuudella ole semantiikkaa. Näin ollen korrespondenssi on kielen ja todellisuuden välinen semanttinen suhde, jossa mallia pidetään totena, jos lauseen ja todellisuuden välillä on yhteensopivuus.

Esimerkiksi:

• Väite "tuo omena on punainen" on tosi silloin, kun kyseisen omenan punaisuus on fysikaalisen todellisuuden tosiasia.
• Väite "Musti on koira" on tosi, jos se mitä käsitämme "Mustiksi" on myös sellainen mitä käsitämme "koiraksi", jos näin ei ole, on lause epätosi.

Totuuden vastaavuusteorioilla on usein läheinen yhteys filosofiseen semantiikkaan eli merkitysoppiin. Vastaavuusteoreetikko voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen muodostaa kyseisen väitelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla, eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö S ymmärtää väitteen "tuo omena on punainen", jos hän tietää, mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia). Kysymys väitelauseen suhteesta todellisuuteen on täten aina tulkinnallinen. Emme voi "vain lukea" mitä jossain asiassa kirjoitetaan, vaan jotta ymmärtäisimme mitä sanomalehti tai kokoamisohje tai Raamattu sisältää, tarvitsemme aina jonkinlaista tulkintaa. Korrespondenssin kannalta asiat voivat olla tosia tai epätosia vain lauseilla ja väittämillä, joilla on jonkinlainen semanttinen sisältö: vain sellaiset väitteet ja mallit ovat mielekkäitä joiden "sisäisestä luonteesta" voidaan esittää kuvaus, joka voidaan koetella empiirisellä koejärjestelyllä. Kun malli esitetään muodossa, jossa tutkijat voivat sen ymmärtää samalla tavalla, ja tehdä kuvauksen pohjalta saman empiirisen todentamisen, varmistuu korrespondenssi ja syntyy tieteen intersubjektiivisuus.

Yleensä totuuden vastaavuusteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä, voisiko vastaavuusteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa vastaavuusteorioille on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai, yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy myös kielen kuvateoria.

Vastaavuusteoriat antavat monien tieteellisen realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän. Vastaavuusteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen tiedonkeruu on todellisuuden tutkimista: tarjoavathan vastaavuusteorian olettamat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka edellä mainittu puhetapa vaatii tuekseen.

Arvostelu

Totuuden vastaavuusteoria kuvaa ehkä parhaiten arkipäiväistä käsitystä totuudesta. Vastaavuusteoriaa vastaan ja sen puolesta on väitelty filosofisessa kirjallisuudessa paljon, ilman että yksimielisyyttä sen hyväksyttävyydestä olisi saavutettu. Konsilienssimalli kuitenkin olettaa objektiivisen, ihmismielestä riippumattoman, maailman ja on siksi osittain ristiriidassa skeptisyyden ja relativismin ja muiden sellaisten mallien kanssa, jotka asettavat objektiivisuuden kyseenalaiseksi. Korrespondenssia käsitellään näiden muiden näkemysten piirissä siten, että "Totuudesta" on mahdotonta puhua kielen kaikkialle ulottuvan ja rajoittavan vaikutuksen vuoksi; puhutaan kielestä universaalina välineenä ja vedotaan semantiikan lausumattomuuteen (engl. "ineffability"), eli siihen, että emme voi koskaan mennä kielellisen tulkinnan ulkopuolelle tarkastelemaan semanttisia sisältöjä ja sen todellista suhdetta maailmaan - ja Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan totuutta ei voida koskaan saavuttaa järjestelmän sisällä. Tämä ei kuitenkaan väistämättä johda siihen, että jotain ei voitaisi tietää tai totuutta ei voitaisi lähestyä, vaan voi myös korostaa fallibilistisen toimintametodin tärkeyttä.

Vastaavuusteorioiden tiimoilla käyty filosofinen keskustelu on muodostunut monimutkaiseksi, mutta vasta-argumentit ovat yleensä jotakin seuraavista tyypeistä.

Episteemiset argumentit

Yleisimpiä korrespondenssiteorialle osoitettuja vasta-argumentteja on, että se ei anna keinoa selvittää totuutta. Koska emme ilmeisesti voi löytää totuutta sellaisenaan aistihavainnoissamme, jää epäselväksi, miten objektiiviseen totuuteen päästään sitten käsiksi. Empirismin piirissä usein esitetty muistutus kuuluu, että kukaan ei voi havaita muuta kuin havaintoja. Kysymys on, mitä syitä meillä on hyväksyä korrespondenssiteorian tarjoama puhetapa vastaavuudesta ja tosiasioista. Argumentti perustuu siihen, että yksinkertaiset esimerkit vertaamisesta eivät tunnu sopivan yhteen totuuden korrespondenssiteorian edellyttämän vertaamisen kanssa. Voin esimerkiksi verrata seteliä aitoon, Albanian bruttokansantuotetta muihin bruttokansantuotteisiin, tekoa huonoon pilaan tai Rommelia kettuun, mutta mikään näistä ei vaikuta sellaiselta vertaamiselta joka olisi olennaista totuuden tapauksessa. Voidaan pyrkiä osoittamaan, että ajatuksella väitteiden ja maailman vastaavuudesta on samanlainen ongelma. Jos siis väitteen totuudellisuuden selvittäminen edellyttää jonkinlaista vertaamista, on epäselvää, onko hallussamme mitään totuuksia.

Skeptistä johtopäätöstä vastustavien korrespondenssiteoreetikkojen vastaus argumenttiin on ollut, että siinä sotketaan toisiinsa totuuden määritelmä ja totuuden kriteerit. Totuuden määritelmän tehtävä on, perustelu kuuluu, kertoa mitä väitteen totuudella tarkoitetaan; totuuden kriteerit puolestaan ovat niitä väitteiden piirteitä, jotka huomatessamme voimme perustellusti pitää jotakin väitettä totena. Korrespondenssiteoreetikko voi tehdä myös jaon totuuden ja totuudenkaltaisuuden välillä. Näin voisimme sanoa, että pyrimme löytämään mahdollisimman totuudenkaltaisia teorioita tutkien, onko väitteillämme, esimerkiksi tieteessä, niitä piirteitä, joita tosilla väitteillä on.

Regressiargumentit

Regressiargumentin esittäjä esittää, että totuuden korrespondenssimääritelmä on käsitteellisesti sekava. Vaikka regressiargumentillakin on episteeminen vivahde, perustuu se kuitenkin ontologiselle tarkastellulle. Ytimekkäässä muodossa tämä voidaan esittää seuraavasti.

1. Oletetaan, että minkä tahansa väitteen totuus edellyttää vastaavuussuhteen johonkin tosiasiaan, ja että p on jokin totuus.
2. Oletuksesta seuraa, että väitteen p totuus edellyttää vastaavuuden johonkin tosiasiaan.
3. Edelleen, väitteen "väitteen p totuus edellyttää vastaavuuden johonkin tosiasiaan" pitäisi vastata jokin tosiasia, jne.
4. Siten jokainen totuus edellyttää äärettömän monen tosiasian olemassaolon.
5. Niinpä en voi tietää, että jokin väite on tosi, ellen tiedä äärettömän monen muun väitteen totuutta.
6. Koska ihmismieli on rajallinen, korrespondenssiteoria ei ole realistinen teoria totuudesta tai totuudet ovat täydellisesti tavoittamattomissa meiltä.

Regressiargumentti vastaavuusteoriaa vastaan poikkeaa kehäargumentista totuuden määriteltävyyttä vastaan yleensä. Jälkimmäinen perustuu ajatukselle, ettei totuudelle voida antaa määritelmää, sillä kuvaus jolla totuudelle pyritään antamaan määritelmä edellyttää jo totuuden käsitteen. Johtopäätöksenä esitetään, että totuuden määritelmä on kehämäinen, eikä siksi hyväksyttävissä määritelmäksi.

Linkoargumentit

Linkoargumentin (engl. "slingshot") esittäjä yrittää osoittaa, että tosiasiaontologiassa on jotakin vialla: tosiasian käsite, kuten se korrespondenssiteoreetikkojen keskustelussa ymmärretään, on sellainen, ettei voi olla olemassa kuin yksi tosiasia, joten korrespondenssiteoreettinen ajattelu on vähintään filosofisesti hyödytöntä, ellei sekavaa. Argumentin ajatuksena voidaan nähdä olevan, että vastaavusteorian edellyttämä käsitteistö on paljon monimutkaisempi kuin korrespondenssiteoreetikot ehkä antavat ymmärtää. Argumentilla on matemaattinen runko, se perustuu tiettyihin formaalin tosiasiaontologian piirteisiin joihin argumentin esittäjä väittää korrespondenssiteoreetikon sitoutuneen.

Kirjallisuutta

Yleisesityksiä

• Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus, s. 108-115. (2. painos 1984. – 3. painos 2002) Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05435-X
• Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4
• Niiniluoto, Ilkka: Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press, 1999.
• O'Connor, Daniel John: The Correspondence Theory of Truth. London: Hutchinson, 1975.
• Wittgenstein, Ludwig: Tractatus logico-philosophicus eli loogis-filosofinen tutkielma. Porvoo: WSOY, 1971.

Vasta-argumentteja ja niiden käsittelyjä

• Church, Alonzo: Introduction to Mathematical Logic, s. 24-25. Princeton, Princepton, 1956.
• Künne, Wolfgang: Conceptions of Truth, s. 126-145. Oxford, Oxford, 2003.
• Neale, Stephen: Facing Facts. Oxford, Oxford, 2001.
• Niiniluoto, Ilkka: Truthlikeness. Reidel, Dordrecht, 1987.
• Niiniluoto, Ilkka: Is Science Progressive?. Reidel, Dordrecht, 1984.
• Searle, John: Construction of Social Reality. New York: Free Press, 1995.

Aiheesta muualla

• David, Marian: The Correspondence Theory of Truth The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)