Kiinan–Japanin sota (1937–1945)

Toinen Kiinan-Japanin sota
	Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa (joulukuusta 1941)
Päivämäärä:	7. heinäkuuta 1937 – 9. syyskuuta 1945
Paikka:	Kiina, Burma
Lopputulos:	Japanin antautuminen Kiinassa. Kuomintangin vetäytyminen Taiwanin saarelle. Kiinan kansantasavallan perustaminen
Aluemuutokset:	Kiina sai takaisin kaikki Japanin miehittämät alueet
Vaikutukset:	Kiinan sisällissota puhkesi
Osapuolet
Kiinan tasavalta; Yhdysvallat; Neuvostoliitto	Japanin keisarikunta; Mantšukuo
Komentajat
Tšiang Kai-šek; Mao Zedong	Hirohito; Hideki Tōjō; Pu Yi
Vahvuudet
5 600 000; 3 600 (neuvostosotilasta) (1937–1940); 900 hävittäjää (USAAC) (1942–1945)	3 900 000 ; ; 900 000 kiinalaista vapaaehtoista
Tappiot
Kuomintang:; 1 320 000 kaatunutta; 1 797 000 haavoittunutta; 120 000 kadonnutta; ; Kiinan kommunistipuolue: 900 000 kaatunutta tai haavoittunutta	1 055 000 kaatunutta; 1 172 200 haavoittunutta
	siviiliuhrit 17 000 000–22 000 000

Toinen Kiinan-Japanin sota käytiin vuosina 1937–1945 Kiinan ja Japanin välillä ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Sota päättyi Japanin antautumiseen vuonna 1945. Japanin hyökkäys Kiinaan kuului keisarillisen Japanin armeijan suurempaan suunnitelmaan hallita Manner-Aasiaa muun muassa nukkehallituksien avulla – Japani oli provosoinut Kiinaa lähtien vuoden 1931 Mantšurian valtauksesta, jonka aloitti Mukdenin välikohtaus. Viimeinen pienemmistä yhteenotoista oli sodan lopullisesti käynnistänyt Marco Polon sillan välikohtaus vuonna 1937.

Sodan nimet

Kiinan kielessä sota tunnetaan yleisimmin nimellä Vastarintasota Japania vastaan (perint.: 抗日戰爭, yksink.: 抗日战争, pinyin: Kàng Rì Zhànzhēng), mutta myös pidemmin nimellä Kiinan kansan vastarintasota Japania vastaan (perint.: 中國人民抗日戰爭, yksink.: 中国人民抗日战争), tai Kahdeksan vuoden vastarintasota (八年抗戰) tai yksinkertaisesti Vastarintasota (抗戰).

Nykyään sota tunnetaan japaniksi yleensä nimellä Japanin-Kiinan sota (日中戦争 – Nitchū Sensō). Sodan aikana sitä kutsuttiin ensin Pohjois-Kiinan välikohtaukseksi (北支事變 – Hokushi Jihen), sitten nimillä HEI, ”C”-operaatio, Hyökkäys Kiinaan tai Kiinan välikohtaus (日華事變 – Nikka Jihen, 日支事變 – Nisshi Jihen tai 支那事變 – Shina Jihen). Viimeisiä pidetään usein taantumuksellisina ja niitä käytetään oikeistolaisessa Yūshūkan-sotamuseossa kiistellyssä Yasukuni-temppelissä.

Sodan taustaa

Japanin lippulaiva Matsushima ensimmäisessä Kiinan-japanin sodassa.

1860-luvulla Japani alkoi modernisoitua vastineena länsimaiden aiheuttamalle uhalle ja estääkseen tuolloin vielä mahdolliselta vaikuttaneen siirtomaaksi joutumisen, mikä oli ollut muun muassa Intian ja osittain myös Kiinan kohtalo. Meiji-restauraatiossa vuonna 1868 Tokugawa-shogunaatti kaadettiin ja Japanista alettiin rakentaa teollisuusmaata, jonka armeija voisi vastustaa Euroopan suurvaltoja. Vaikutteita haettiin imperialismista ja samuraiden bushidō-etiikasta. Ensimmäisessä Kiinan–Japanin sodassa 1894–1895 Japani onnistuikin valtaamaan Korean. Japanin kiinnostus luonnonvaroista rikkaaseen Mantšuriaan oli törmäyskurssilla Venäjän intressien kanssa. Venäjän–Japanin sodassa 1904–1905 Japanista tuli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen maa, joka oli voittanut eurooppalaisen suurvallan – Japani (tai Japanin armeija) näki nyt itsensä paitsi suurvaltana, myös aasialaisen nationalismin ja aasialaisten itsemääräämisoikeuden palauttamisen johtajana.

Yhdistynyt kuningaskunta yritti estää Japanin osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan, mutta turhaan. Maailmanlaajuinen lama vuonna 1929 iski Japaniin raskaasti, ja ratkaisuna talouskriisiin monet poliitikot ja armeija näkivät panostuksen siirtomaihin. Laajentumishalu kohdistui erityisesti Mantšuriaan – Korea ja Taiwan oli jo integroitu Japanin imperiumiin. Mukdenin välikohtauksessa Japanin Guandong-armeija räjäytti Etelä-Mantšurian rautatien Mukdenissa ja syytti siitä Kiinaa, mikä loi tekosyyn hyökkäykselle. Kiina oli sisällissodassa eikä pystynyt estämään valtausta. Japani loi alueelle Mantšukuon nukkevaltion. Tässä vaiheessa Japanin armeija, joka oli keisarin suorassa määräysvallassa, oli jo irrottautunut parlamentin ja hallituksen hallinnasta ja eteni Kiinaan oma-aloitteisesti. Menestymällä sodassa armeija pystyi myöhemmin oikeuttamaan toimintaansa ja sai yhä tärkeämmän aseman Japanin politiikassa.

Kiina laittoi Japanin kauppasaartoon eikä suostunut purkamaan japanilaisten laivojen lastia, mikä johti Japanin viennin hupenemiseen ja kuumensi entisestään mielialaa Japanissa. Varsinkin Shanghaissa vuonna 1932 sattunutta viiden japanilaisen munkin pahoinpitelytapausta riepoteltiin Japanin mediassa laajasti. 29. tammikuuta 1932 Japani pommitti kaupunkia Shanghain ensimmäisessä taistelussa – arviot kertovat 18 000 kuolleesta sotilaasta, 10 000–20 000 siviilistä ja jopa 240 000 kodittomaksi jääneestä. Kiinan oli pakko lopettaa kauppaboikotti ja Shanghain ympärille perustettiin demilitarisoitu alue. Toukokuussa 1933 sovittiin aselevosta ja Kiina tunnusti Mantšukuon nukkevaltion: kun Kansainliitto protestoi Japanin toimia vastaan, maa vetäytyi siitä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kansainliitolla ei näyttänyt olevan tarpeeksi valtaa ratkaista kansainvälisiä konflikteja.

Vuonna 1936 Japani ja Saksa solmivat Kominternia vastaan suunnatun symbolisen yhteistyösopimuksen. Japani jatkoi yhä kiinalaiseen siviiliväestöön kohdistuvia aggressioita, joihin kiinalaiset odottivat vastausta Tšiang Kai-šekilta. Hän oli kuitenkin keskittynyt taisteluun kommunisteja vastaan. Xi’anin välikohtauksessa joulukuussa 1936 Tšiang Kai-šekin alaiset komentajat Zhang Xueliang ja Yang Hucheng vangitsivat hänet kahdeksi viikoksi, ja aloittivat neuvottelut kommunistien kanssa. Osapuolet pääsivät sopimukseen yhteisen, japaninvastaisen rintaman muodostamisesta.

Hyökkäys Kiinaan

Yleensä Kiinan-Japanin sodan katsotaan alkaneen Marco Polon sillan välikohtauksesta Pekingin eteläpuolella 7. heinäkuuta 1937, mutta jotkut historioitsijat sijoittavat sen jo Mukdenin välikohtaukseen vuonna 1931. Marco Polon sillan taistelujen aloittajasta ei ole täyttä varmuutta: japanilaisten kaivaessa sillan lähellä tuliasemia niiden ja kiinalaisten joukkojen välille syntyi laukaustenvaihtoa. Pian sota oli jo täydessä käynnissä. Tšiang Kai-šek halusi estää japanilaisten uuden hyökkäyksen Shanghaihin ja käski pommittaa kaupungin satamassa olleita sotalaivoja, mutta hyökkäys epäonnistui ja kaksi pommia putosi kaupungin asuinkortteleihin. Japanilaiset vastasivat lähettämällä maihin lisää joukkoja, ja kiinalaiset sotilaat hakivat suojaa kansainvälisiltä toimilupa-alueilta. Taistelu Shanghain ympäristössä kesti yllättävän pitkään, ja molemmat puolet kärsivät suuria tappioita. Japanilaisten edetessä kiinalaiset lähtivät siirtämään tärkeää teollisuus- ja muuta kalustoa turvaan Lounais-Kiinaan.

5. marraskuuta 1937 Japanin hallitus esitti Kiinalle yhteenottojen sopimista, jos Kiina suostuisi Japanin pääministerin Hirota Kōkin vuonna 1934 muotoilemiin ehtoihin: 1) kaiken Japanin-vastaisen toiminnan estäminen, 2) Mantšukuon tunnustaminen ja Kiinan, Japanin ja Mantšukuon ystävälliset suhteet sekä 3) taistelu yhdessä kommunismia vastaan. Kuomintang kieltäytyi aluksi ja muutti asennettaan vasta 2. joulukuuta. Tässä vaiheessa Japani oli kuitenkin jo valloittanut Shanghain. Japani ei ollut enää valmis sopimaan samoin ehdoin, vaan asetti tiukempia vaatimuksia, kuten Pohjois-Kiinan ja Sisä-Mongolian demilitarisoinnin. Kiinan hallitus ei suostunut uusiin vaatimuksiin. Vielä pitkään 1930-luvulle Kiina uskoi Kansainliiton auttavan maata Japania vastaan, ja Kuomintang-hallitus oli sisällissodassa kommunistien kanssa. Tšiang Kai-šek kuuluisasti sanoikin: japanilaiset ovat ihotauti, kommunistit taas sydäntauti. Vaikka kolme kuukautta kestäneet taistelut Shanghaissa päättyivätkin japanilaisten voittoon, ne osoittivat Kiinan kykenevän vastarintaan, mikä paransi Kiinan mahdollisuuksia myös muun maailman silmissä.

Japanin armeijan kalusto oli kiinalaiseen verrattuna uudenaikainen ja tehokas, ja kiinalaiset kärsivät valtavia tappioita. Lisäksi Kiinan armeijalla ei ollut selkeää johtoa tai suunnitelmaa vastarinnasta. Heinäkuun lopussa Japani oli jo miehittänyt Pekingin ja Tianjinin lähes taisteluitta. Japanilaiset onnistuivat nousemaan maihin Hangzhoussa Shanghain lounaispuolella, ja joulukuussa 1937 sotilaiden ja siviilien pako kaupungista kävi sekasortoiseksi. Samalla Japanin armeijan maavoimien ja laivaston välille syntyi erimielisyyksiä: laivasto ei pitänyt maavoimien etenemisestä syvälle Kiinaan, mikä voisi merkitä maan juuttumista sotaan kahta valtavaa maata, Kiinaa ja Neuvostoliittoa vastaan, vaan olisi halunnut edetä lähinnä etelään. Loppuvuonna 1938 (Changkufeng) ja kesällä 1939 (Nomonhan) japanilaiset joutuivatkin selkkauksiin puna-armeijan kanssa Mantšuriassa maavoimien yli-innokkuuden ja ylimielisyyden vuoksi – pelkästään Nomonhanissa kuoli noin 50 000 japanilaista. Laivasto aloitti etenemisensä valtaamalla Hainanin saaren Etelä-Kiinassa, mikä enteili Japanin myöhempää Indokiinan valloitusta.

Kuuluisa Life-lehden julkaisema kuva Nanjingista.

Nanjingin verilöyly

Pääartikkeli: Nanjingin verilöyly

8. joulukuuta 1937 japanilaiset joukot saapuivat Kuomintang-hallituksen pääkaupunkiin Nanjingiin, jonne pääkaupunki oli siirretty jo vuonna 1928. Normaalisti noin 250 000 asukkaan kaupungin väkiluku oli paisunut muun muassa pakolaisista jopa miljoonaan. 9. joulukuuta japanilaiset aloittivat suurimittaisen hyökkäyksen kaupunkiin ja pommittivat sitä yötä päivää. Kello 5 iltapäivällä 12. joulukuuta kaupungin kiinalaisten joukkojen komentaja käski aloittaa vetäytymisen. Syntyneessä kaaoksessa sotilaat hankkiutuivat eroon aseistaan ja univormuistaan, ja osittain myös hyökkäsivät siviilejä kohtaan saadakseen siviilivaatteita. Paniikki tarttui koko kaupunkiin ja asukkaat yrittivät paeta Jangtse-jokea pitkin, samalla kun omatkin joukot tulittivat heitä. Joella ei kuitenkaan ollut juurikaan kulkuvälineitä, joten evakuointi osoittautui lähes mahdottomaksi. Useat hukkuivat jokeen yrittäessään päästä täysille veneille.

13. joulukuuta japanilaiset joukot miehittivät kaupungin. Japanilaiset eivät päässeet neuvottelemaan rauhanehdoista kiinalaisten upseerien kanssa, kuten he olivat odottaneet, koska nämä olivat kuolleet tai paenneet muualle. Joukot kohdistivat turhautumisensa siviiliväestöön. Japanilaisten komentaja määräsi kostotoimet siviiliväestölle kiristääkseen kiinalaiset joukot antautumaan, ja tilanne riistäytyi hallinnasta. Komentaja joutui Japanissa puhutteluun ja sai jonkinmoisen rangaistuksenkin. Seuranneessa kuusi viikkoa kestäneessä Nanjingin verilöylyssä japanilaiset tappoivat jopa yli 300 000 kiinalaista ja raiskasivat 20 000 naista.^[5] Jotkut suuremmat arviot puhuvat jopa 340 000 tapetusta ja 80 000 raiskatusta. Tšiang Kai-šek siirsi nyt pääkaupungin Chongqingiin. Chongqing ei kuitenkaan ollut Kuomintangin, vaan rosvojoukkioiden ja mafian hallussa. Japani pommitti Chongqingia yli viiden vuoden ajan 1938–1943. Jäljelle jääneet joukot siirrettiin Wuhaniin, jota puolustettiin muun muassa Josif Stalinin yllättäen lähettämien 800 lentokoneen ja lentäjän avulla.

Japanin ensimmäinen tappio

Monet kiinalaiset komentajat pelkäsivät japanilaisten hyökkäystä ja jättivät alueensa tyhjiksi. Koska Kiinan teollisuus ja armeija olivat alikehittyneitä ja sisällissota esti yhtenäisen rintaman syntymisen, japanilaisten kohtaaminen suuressa kenttätaistelussa ei ollut mahdollista. Sen sijaan yritettiin käyttää pienempiä hyökkäyksiä ja taisteluja kaupungeissa pysäyttämään japanilaisten eteneminen. Vuodesta 1938 lähtien käytettiin magneettisodan taktiikkaa, jossa japanilaiset joukot houkuteltiin tiettyihin asemiin, joissa niitä vastaan olisi helpompi hyökätä tai hidastaa niiden etenemistä.

Tammikuussa 1938 Japanin hallitus julisti Kiinan kanssa käytyjen neuvottelujen epäonnistuneen lopullisesti. Japanilaiset päättivät hyökätä Wuhaniin, mitä varten ne halusivat valloittaa pohjoisen tärkeimmät rautatieristeykset. Valloittaakseen rautatiekaupunki Xuzhoun japanilaiset hyökkäsivät ensin läheiseen varuskuntakaupunkiin Tai’erzhuangiin. Kiinalaiset joukot saivat japanilaiset kuitenkin ansaan ja ympäröivät ne – kiinalaisten mukaan seuranneissa taisteluissa kuoli noin 30 000 japanilaista sotilasta. Tämä oli ensimmäinen suurempi japanilainen tappio sodan aikana. Toisella yrittämällä kaupunki saatiin vallattua 19. toukokuuta, kuten myöhemmin myös Xuzhou, mutta myytti Japanin voittamattomuudesta oli rikottu.

Itseaiheutettuja tappioita

9. kesäkuuta 1938 Tšiang Kai-šek antoi Keltaisenjoen patojen murtua, jotta joen tulviminen estäisi japanilaisten etenemisen. Siviiliväestöä ei kuitenkaan ollut varoitettu, ja seurauksena oli 500 000–900 000 kuolonuhria, 4 000 tuhoutunutta kylää, 11 tuhoutunutta kaupunkia ja 12 miljoonaa koditonta. Jopa koko joen kulku muuttui, kunnes rantatörmät korjattiin vasta 15. toukokuuta 1947. Tulva ei juurikaan vaikuttanut japanilaisten etenemiseen, vaan joukot marssivat koko kesän ja alkusyksyn jokea ylös. Wuhan kaatui lopulta 25. lokakuuta Japanin suurten tappioiden jälkeen. Japanin kenraalikunta toivoi nyt Kiinan antautuvan, mutta Kiina aikoikin kestää paljon kauemmin kuin Japanin sodan alussa ennustamat kolme kuukautta.

Toinen suuri virhearvio tapahtui 12. marraskuuta Changshan kaupungissa, kun Hunanin kuvernööri, joka oli yksi Tšiang Kai-šekin lähimmistä avustajista, joutui paniikkiin luullessaan japanilaisten joukkojen lähestyvän kaupunkia. Huhua tarkistamatta hän määräsi koko kaupungin sytytettäväksi tuleen. Kaupungissa oli 800 000 asukasta ja lisäksi runsaasti pakolaisia, joista osa kuoli suurpalossa. Lisäksi kaupungissa tuhoutui huomattavat määrät kulttuuriaarteita – todellisuudessa japanilaiset joukot olivat kaukana kaupungista.

Hiljainen vaihe

Vuoden 1938 lopussa japanilaiset jatkoivat etenemistään Kiinassa, ja suurin osa Kiinan ydinalueista Sichuania ja Yunnania lukuun ottamatta oli japanilaisten hallussa. Sota oli kuitenkin kestänyt huomattavasti kauemmin kuin japanilaiset olivat odottaneet, ja peläten sotaväsymystä, rasitusta kotimaan taloudelle ja reaktiota Japanissa armeija päätti harkita tilannetta uudelleen ja pysäytti etenemisensä. Samaan aikaan ryhdyttiin sulkemaan Kiinaan Indokiinan ja Burman kautta johtavia kauppareittejä Tšiang Kai-šekn hallituksen eristämiseksi. Koska japanilaisilla ei ollut mahdollisuuksia Kiinan hallitsemiseen, he asettivat maaliskuussa 1940 nukkehallituksen Nanjingiin ajamaan japanilaisten etua. Hallitusta johti entinen kenraali Wang Jingwei, joka oli paennut Chongqingistä 18. joulukuuta 1938. Japanilaisten julmuuksien vuoksi hallitus oli erittäin epäsuosittu.

Tšiang Kai-šek ymmärsi taistelevansa japanilaisten lisäksi kommunisteja ja Mao Zedongia vastaan, ja yritti välttää suuria taisteluita japanilaisten kanssa. Kommunistit olivat paenneet Maon johdolla vuonna 1935 pitkällä marssilla Yan’aniin ja pitivät siellä tukikohtaansa. Japanilaisten pysähdyttyä kommunistit pitivät sotaa yllä vuonna 1940 sissisodalla ja ryhtymällä ns. ”sadan rykmentin offensiiviin”. Hyökkäykset japanilaisia vastaan kostettiin erityisesti alueiden siviiliväestöön, ja kommunistit menettivät suuresti kansansuosiotaan. Myös sisällissota Kuomintangin ja kommunistien välillä kiihtyi, jota varten molemmat osapuolet yrittivät säästää joukkojaan japanilaisilta. Japanilaiset puolestaan eivät yrityksistä huolimatta pystyneet katkaisemaan Kuomintangin huoltoreittiä Chongqingistä Burmaan, Burman tietä.

Suurin osa sota-analyytikoista ennustivat Kuomintangin olevan kyvytön jatkamaan taisteluita, sillä monet asetehtaat Kiinan vauraammilla alueilla olivat japanilaisten hallussa. Kuomintang kärsi lisäksi korruptiosta. Aseiden ja ruoan kavallukset heikensivät jo valmiiksi surkeaa moraalia ja varustusta. Maailman muut suurvallat olivat vastahakoisia antamaan apua ilman taka-ajatuksia, koska niiden mielestä Kiina tulisi lopulta häviämään sodan, eikä japanilaisten mielenkiintoa haluttu kohdistaa alueen siirtomaihin. Saksa ja Neuvostoliitto tukivat Kuomintangia kuitenkin ennen sodan kiihtymistä: Neuvostoliitto yritti estää kahden rintaman sotaan joutumisen ja auttoi siksi kiinalaisia pitämään Japanin poissa Siperiasta. Johtuen Tšiang Kai-šekin taistelusta kommunisteja vastaan natsi-Saksan osuus Kuomintangin maahantuomista aseista oli suurin. Lisäksi saksalaiset neuvonantajat kouluttivat kiinalaisia joukkoja. Myöhemmin maailmansodan sytyttyä Saksa liittoutui kuitenkin Japanin kanssa.

Miehittämillään alueilla Japanin armeija oli katkeamispisteessä ja sen täytyi turvautua yhä enemmän perustamiensa yhteistoimintahallitusten kiinalaisjoukkojen apuun järjestyksenpidossa. Muun muassa Mantšukuossa käytettiin tehtaissa ja kaivoksissa pakkotyövoimaa, ja teollisuuden ja maatalouden tuotanto kasvoi nopeasti. 1940-luvun alussa Japani aloitti myös kiinalaisväestöllä tehdyt erilaiset biologiset kokeet, joissa selvitettiin erilaisten aseiden, bakteerien ja muun muassa äärilämpötilojen vaikutuksia ihmisiin. Nanjingiin levitettiin sekä 1941 että 1942 tappavia bakteereja, ja julmuuksista tuli osa japanilaisten joukkojen arkipäiväistä toimintaa. Myös ulkomaalaisten alueet otettiin japanilaisten haltuun ja länsimaalaiset siirrettiin leireille. Saksa olisi halunnut Japanin luovuttavan Shanghain juutalaiset saksalaisten tuhottaviksi, mutta japanilaiset eivät suostuneet ja juutalaiset eristettiin saksalaisten mieliksi ghettoon.

Katso myös: Japanin sotarikokset

Julkinen mielipide Yhdysvalloissa alkoi kääntyä Kuomintangin puolelle. 1930-luvun alussa yhdysvaltalaiset olivat olleet suosiollisia Japanille, mutta uutiset japanilaisten julmuuksista ja muun muassa hyökkäys USS Panaylle käänsivät mielipiteen japaninvastaiseksi. Kesään 1941 mennessä Yhdysvallat oli alkanut sponsoroida kiinalaisten ilmapuolustuksen parantamiseen asetettua vapaaehtoisryhmää (Lentävät tiikerit), joka ei kuitenkaan joutunut taisteluihin ennen Yhdysvaltain joutumista sotaan Japanin kanssa. Lisäksi Yhdysvallat aloitti öljy- ja terästuotteita koskevan kauppasaarron, mikä teki Japanille mahdottomaksi jatkaa sotaa ilman uutta lähdettä öljylle Kaakkois-Aasiasta. Tämä vaikutti Japanin hyökkäykseen Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941.

Japanin vetäytyminen

Yhdysvaltojen liittyminen sotaan

Japanin hyökkäys Pearl Harboriin aloitti Tyynenmeren sodan ja liitti Kiinan-Japanin sodan osaksi sitä ja laajemmin osaksi toista maailmansotaa. Vasta tämän jälkeen eli runsaat neljä vuotta taisteltuaan Kiina julisti virallisesti sodan Japanille, sillä Kiinan auttaminen olisi aikaisemmin haitannut muiden maiden puolueettomuutta. Tšiang Kai-šek vastaanotti runsaasti varusteita liittolaiseksi tulleelta Yhdysvalloilta. Tšiang Kai-šekista tehtiin liittoutuneiden komentaja vuonna 1942, ja yhdysvaltalainen kenraali Joseph Stilwell palveli pitkään Tšiang Kai-šekin apuna. Suhteet Stillwellin ja Tšiang Kai-šekin välillä kuitenkin katkesivat kiinalaishallituksen korruption ja tehottomuuden takia.

Japanin Nanjingiin asettama Wang Jingwein johtama nukkehallitus julisti sodan Yhdysvalloille ja Britannialle vuonna 1943.

Kolme vuotta kestänyt hiljainen vaihe kiinalaisten ja japanilaisten välillä päätyi keväällä 1944, kun japanilaiset ryhtyivät hyökkäykseen Etelä- ja Keski-Kiinassa. Samalla Stillwellin johtamat joukot taistelivat japanilaisia vastaan Burmassa kiinalaisten avulla. Amerikkalaisten Jiangxin maakunnasta käsin tehdyt pommi-iskut ylsivät jo Taiwaniin asti. Japanilaiset yrittivät katkaista Guomindangin hallussa olevat Keski-Kiinan rautatiet: Tšiang Kai-šek kuuli suunnitelmasta Ranskan tiedustelupalvelulta, mutta luuli tietoa huhuksi eikä aloittanut toimenpiteitä. Seurauksena olivat kiinalaisten suurimmat tappiot vuoden 1938 jälkeen. Japanilaisten saavutettua suuria voittoja Keski- ja Etelä-Kiinassa kiinalaiset saivat vihdoin pysäytettyä hyökkäyksen Guizhoun maakunnassa aiemmin kommunisteja vastaan taistelemassa olleiden joukkojen avulla. Guomindang menetti taisteluissa 500 000 sotilasta ja yhteyden Pohjois-Kiinaan.

Korruptoitunut Guomindang

Kritisointi Chongqingin hallitusta kohtaan kiihtyi. Yhdysvaltalaiset tarkkailijat, lehtimiehet ja Stillwellin esikunta valittivat kiinalaisten korruptiosta ja ahneudesta. Yhdysvaltojen toimittamat aseet ja raha katosivat Guomindangin hallintoon – Guomindangia syytettiin keinottelusta, mustan pörssin kaupasta ja maaseutuväestön epäinhimillisestä kohtelusta. Hallitus yritti välttää suuria yhteenottoja japanilaisten kanssa, jotta se voisi myöhemmin taistella kommunisteja vastaan. Stillwell kritisoi Guomindangia paitsi Yhdysvaltain mediassa myös suoraan presidentti Rooseveltille. Tšiang Kai-šek ei halunnut kasvattaa kiinalaisia joukkoja Kiinan kärsittyä jo kymmeniä miljoonia sotauhreja ja odotti Yhdysvaltain lopulta joka tapauksessa kukistavan Japanin valtavalla teollisuudellaan ja armeijallaan. Tämän vuoksi liittoutuneet menettivät luottamuksensa kiinalaisten kykyyn hyökätä japanilaisia vastaan ja keskittyivät taisteluihin Tyynellämerellä.

Tšiang Kai-šek ja hänen hallituksensa eivät myöskään luottaneet Stillwellin ja Yhdistyneen kuningaskunnan aikeisiin. Britit vaativat kiinalaisten toimittavan enemmän joukkoja Indokiinaan Burman kampanjaan, jota Tšiang Kai-šek piti yrityksenä varmistaa Intian pysyminen poissa japanilaisten käsistä. Tšiang Kai-šek puhui Intian itsenäisyyden puolesta tavatessaan Mahatma Gandhin vuonna 1942, mikä entisestään kiristi välejä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

Sota loppuu

Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 suurvallat yrittivät saada Neuvostoliiton mukaan Kaukoidän sotaan, mikä oli myöhemmin tuhoisaa Kiinan suvereeniudelle. Kiinalaisten vastahyökkäys alkoi vasta vuonna 1945. Guomindang ja kommunistit voittivat alueita maaseudulta Japanin yhä miehittäessä kaupunkeja ja tärkeitä kauppareittejä itärannikolla. Kesällä 1945 sodan odotettiin kestävän vielä ainakin vuoden, mutta Yhdysvallat katkaisi sen äkkiä pudottamalla atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Samalla Neuvostoliitto liittyi Jaltan konferenssissa annettujen lupausten mukaan sotaan 8. elokuuta ja marssitti yli miljoona sotilasta Mantšuriaan. Kommunistit käyttivät tilannetta hyväkseen ja lähtivät Mantšuriaan, jossa he saivat apua neuvostojoukoilta. Japani antautui 2. syyskuuta ja amerikkalainen kenraali Douglas MacArthur määräsi Japanin joukot Kiinassa antautumaan Tšiang Kai-šekille, mikä muodollisesti tapahtui 9. syyskuuta 1945.

Jälkipuinti

Kiina

Japanin antauduttua sen miehittämät alueet Ryūkyū-saaria lukuun ottamatta palautettiin Kiinalle, josta oli teoriassa tullut sotilaallinen suurvalta. Todellisuudessa maa oli kuitenkin taloudellisessa kurimuksessa sisällissodan partaalla. Nälänhätä tuli sodan vanavedessä, ja tulvat jättivät miljoonia kodittomiksi. Tšiang Kai-šek yritti siirtää Yhdysvaltojen avulla joukkojaan itärannikon tärkeisiin kaupunkeihin vastaanottamaan japanilaisten antautuminen. Kodeistaan ajetut lähtivät palaamaan vanhoille asuinpaikoilleen. Miljoonat ihmiset määriteltiin sodan jälkeen jollain tavalla syyllisiksi japanilaisten jo pitkään hallinneiden yhteistoimintahallitusten auttamiseen: Guomindang teloitutti useita johtajia, joista ainakin osa oli todellisuudessa ollut kaksoisagentteja ja uskollisia Guomindangille. Kiinan sivistyneistö oli pahasti jakautunut – Guomindangia tukeneet olivat nähneet puolueen politiikasta aiheutuneet kärsimykset ja väärinkäytökset. Kommunistinen älymystö omaksui marxilais-leniniläisen politiikan, joka toisaalta vaikutti monien silmissä varteenotettavammalta vaihtoehdolta Kiinan nostamiseksi jaloilleen.

Useat Tšiang Kai-šekn tekemät virheet vahvistivat kommunistien asemaa: kommunistien entisen tukikohdan Yan'anin vaikea ja aikaa vievä takaisinvaltaus, epäonnistunut talouspolitiikka, joka ei saanut inflaatiota kuriin ja maitaan takaisin valtaamaan palanneille sallittu julma ja väkivaltainen toiminta. Guomindangin joukot sortivat takaisin saadun Taiwanin asukkaita siinä määrin, että saarelaiset nousivat kapinaan helmikuussa 1947. Yhdysvallat halusi Kiinan ryhtyvän jälleenrakennukseen, toteuttavan maassa demokratiaa ja varovan sisällissotaan joutumista. George Marshall onnistui neuvotteluissaan luomaan lyhyen tulitauon kommunistien ja Guomindangin välille. Sisällissota puhkesi kuitenkin uudelleen käyntiin, eikä Guomindang pystynyt pitämään hallussaan tärkeitä asemiaan Pohjois-Kiinassa kommunisteja vastaan. Vuoden 1948 lopussa taistelumoraaliltaan huonot ja järjestäytymättömät kansallismieliset joukot alkoivat vetäytyä – kommunistit valtasivat Pekingin taisteluitta tammikuussa 1949, Nanjingin taisteluitta huhtikuussa ja Shanghain toukokuussa. Guomindang vetäytyi lopulta Taiwanille, jossa on nykyään Kiinan tasavalta. Kommunistinen puolue oli taitavalla propagandalla ja organisaatiokyvyillään laajentunut 100 000 jäsenen puolueesta vuonna 1937 1,2 miljoonan jäsenen liikkeeksi vuonna 1945, ja sen joukot otettiin monilla Kiinan alueilla vastaan vapauttajina.

Japani

Neljän vuoden totaalisen sodan, kahden atomipommin ja lähes kaikkien tärkeimpien kaupunkien tuhoutumisen jälkeen (lukuun ottamatta Kiotoa, Kamakuraa ja Naraa) Japani allekirjoitti antautumisensa USS Missourilla Tokion satamassa 2. syyskuuta 1945. Talous oli täysin raunioina, ja teollisuustuotanto laskenut kolmannekseen vuoden 1930 luvuista. Sodassa Japani oli menettänyt kaikki edellisten viidenkymmenen vuoden aikana hankkimansa siirtomaat: Mantšukuo lakkautettiin, Taiwaniin kohdistuvista vaatimuksista luovuttiin, Korea tuli YK:n hallintaan, Neuvostoliitto miehitti Kuriilit ja Etelä-Sahalinin. Yhdysvallat otti Ryūkyū- ja Ogasawara-saaret haltuunsa. Kaukoidän sotarikostuomioistuin tuomitsi seitsemän Japanin sodanaikaista johtajaa kuolemaan, joukossa kenraali Hideki Tōjō, 21. marraskuuta 1948 teoistaan sodan aikana. Japani joutui tappiolle useista syistä, joista tärkein on todennäköisesti Yhdysvaltain sotilaallisen ja taloudellisen ylivoiman aliarviointi. Kansa hyväksyi miehityshallinnon ja sodan lopputuloksen nopeasti ja pystyikin toimimaan yhteistyössä amerikkalaisten kanssa maan jälleenrakentamiseksi.

Kiinan ja Japanin armeijat

Kiina

Kiinan vallankumousarmeijan lippu.

Kansan vapautusarmeijan lippu.

Guomindangilla oli noin 4 300 000 sotilasta 370 standardissa divisioonassa (正式師), 46 uudessa divisioonassa (新編師), 12 ratsudivisioonassa (騎兵師), 8 uudessa ratsudivisioonassa (新編騎兵師), 66 väliaikaisessa divisioonassa (暫編師) ja 13 reservidivisioonassa (預備師): armeijassa oli yhteensä 515 divisioonaa. Monet divisioonat muodostettiin kuitenkin kahdesta tai useammasta divisioonasta, eivätkä olleet aktiivisia samaan aikaan. Lisäksi uusia divisioonia luotiin korvaamaan sodassa menetetyt. Keskikokoisessa divisioonassa oli 5 000–6 000 sotilasta, armeijakunnassa taas 8 000–9 000 sotilasta, mikä vastasi yhtä japanilaista divisioonaa. Saksalaisten kouluttamissa divisioonissa oli samanlainen määrä joukkoja kuin japanilaisessa tai länsimaisessa divisioonassa, noin 10 000. Tšiang Kai-šekn armeija oli sekoitus uutta ja auttamatta vanhentunutta teknologiaa, ja monesti armeija oli riippuvainen omissa maakunnissaan pysyttelevistä sotaherroista.

Pääartikkeli: Kansan vapautusarmeija

Vaikka kiinalaiset kommunistit taistelivatkin sodan aikana nimellisesti yhteistyössä Kiinan vallankumousarmeijan osana, kommunististen joukkojen määrää on vaikea määrittää. Useimmiten sissisotaa käyneiden joukkojen yhteismääräksi on arvioitu noin 1 300 000. Kommunisteihin kuuluivat Kahdeksannen tien armeija (八路軍 – pinyin: bālù-jūn) ja Uusi neljäs armeija (新四軍 – pinyin: Xīn 4 Jūn). Edellinen oli aktiivinen luoteessa ja toimi Yan'anista käsin komentajanaan Zhu De, jälkimmäinen taas Jangtse-joen eteläpuolella.

Japani

Pääartikkeli: Keisarillisen Japanin armeija

Keisarilliseen armeijaan kuului noin 2 000 000 vakituista sotilasta. Kiinassa oli toisen maailmansodan aikana enemmän japanilaisia joukkoja kuin missään muualla Tyynenmeren alueella. Vuonna 1941 armeijalla oli Kiinassa 27 divisioonaa. Keisarillinen armeija oli Aasian modernein, mutta se koostui kuitenkin pääasiassa jalkaväestä ja sillä oli vain vajavaisesti lentokoneita, panssarivaunuja ja muita panssaroituja ajoneuvoja verrattuna eurooppalaisiin armeijoihin. Aseteknologia oli länsimaisesta näkökulmasta vanhentunutta. Kiinalainen japanilaisten kanssa yhteistyössä toiminut armeija oli ainoa toisen maailmansodan yhteistyöarmeija, joka oli miehittäjää suurempi: siihen kuului noin 2 100 000 sotilasta. Kiinalaisia joukkoja käytettiin pääasiassa kuljetus- ja muihin vastaaviin tehtäviin eikä juurikaan taisteluihin huonon taistelutahdon ja japanilaisten epäluottamuksen vuoksi.

Sodan uhrit

Kahdeksan vuotta kestäneen sodan uhrit olivat valtaosin siviilejä. Guomindangin joukot taistelivat 22 suuressa yhteenotossa, joihin osallistui yleensä yli 100 000 sotilasta kummallakin puolella, 1 171 pienemmässä yhteenotossa (50 000 sotilasta molemmilla puolilla) ja lisäksi 38 931 kahnauksessa. Kommunistit taistelivat pääosin sisseinä Pohjois-Kiinassa. Kiina menetti arviolta 3,22 miljoonaa sotilasta. Yli yhdeksän miljoonaa siviiliä kuoli taisteluissa, ja 8,4 miljoonaa muihin syihin. Japanilaiset rekisteröivät noin 1,1 miljoonaa kuollutta, haavoittunutta tai kadonnutta sotilasta – sotaa ei käyty Japanin maaperällä. Sota synnytti lisäksi noin 95 miljoonaa pakolaista. Kiinan menettäneen omaisuuden arvon (vuoden 1937 vaihtokurssin mukaan 383 miljardia 301,3 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria) on arvioitu olleen noin 50 kertaa suurempi kuin Japanin koko silloinen bruttokansantuote (7,7 miljardia Yhdysvaltain dollaria).

Kuten Euroopassa, konfliktiin liittyi erityisen julmia siviileihin kohdistuneita sotarikoksia. Nanjingin verilöylyssä japanilaiset tappoivat yli 300 000 ihmistä, kiinalaisia naisia pakotettiin työskentelemään bordelleissa, ja japanilaiset käyttivät siviilejä vastaan muun muassa sinappikaasua ja arseeniyhdisteitä. Siviilejä käytettiin biologisia ja kemiallisia aseita koskevissa tutkimuksissa, ja niitä testattiin siviileillä ja sotavangeilla. Lisäksi kiinalaiset kohtelivat huonosti omaa väestöään erityisesti sisällissodassa. Aikalaisarvion mukaan jopa 1,4 miljoonaa kiinalaista sotilasta olisi kuollut pahoinpitelyyn ja tauteihin ennen edes ehtimistään rintamalle.

Sodan perintö

Japanin-vastainen sotamuseo Marco Polon sillan välikohtauksen tapahtumapaikalla Kiinassa.

Sota aiheuttaa vielä nykyäänkin eripuraa ja kiistoja Kiinan ja Japanin välille – monet henkilöt erityisesti Kiinassa kantavat sodasta kaunaa. Pieni mutta äänekäs ryhmä japanilaisia nationalisteja kieltää suuren osan Japanin sotarikoksista. Japanin sodanaikaisia toimia kaunistellaan, ja erityisesti Nanjingin verilöyly, yksikkö 731 ja seksiorjuuteen pakotetut naiset ovat olleet monille äärioikeistolaisille vaikeita asioita myöntää todeksi. Japanin hallitusta on syytetty taantumuksellisuudesta sen salliessa joidenkin Japanin sotahistoriaa kaunistelevien tai aiheita välttelevien oppikirjojen käytön kouluissa.

Kiinan kansantasavallan hallitusta on syytetty kommunististen joukkojen osuuden suurentelusta taistelussa Japania vastaan. Yksi tärkeimmistä kriitikoista on Guomindangin kenraali Hau Pei-tsun, joka kieltäytyi osallistumasta sodan päättymisen 60-vuotispäivään vuonna 2005, koska hänen mielestään Kiinan kansantasavalta jatkaa historian vääristelemistä. Kiinassa kansalaisia muistutetaan jatkuvasti Vastarintasodan sankarien urotöistä ja Japanin sotarikoksista. Vastauksena japanilaisten oppikirjojen aiheuttamaan kohuun kansantasavallan hallitusta on syytetty sodan käytöstä jo valmiiksi kasvavien Japanin-vastaisten tunteiden lietsomiseksi yrityksenä kääntää kansan huomio pois sisäpoliittisista ongelmista.

Kiinan tasavallassa (Taiwan) sotaan suhtaudutaan monimutkaisemmin kuin Manner-Kiinassa. Perinteisesti hallitus on järjestänyt sodan päättymistä muistavia juhlallisuuksia voitonpäivänä 9. syyskuuta (nykyään puolustusvoimien päivä) ja Taiwanin takaisinvaltauksen päivänä 25. lokakuuta. Poliittisen vallan siirryttyä Guomindangilta itsenäisyyttä kannattavalle pan-vihreälle koalitiolle sotaa muistavat tapahtumat ovat harvinaistuneet. Monet Taiwanin itsenäisyyden puoltajat eivät näe Manner-Kiinassa käydyn sodan muiston säilyttämistä merkityksellisenä. Muistojuhlia pidetään silti yhä alueilla, jossa pan-sininen koalitio on vallassa. Monet sinisen koalition kannattajat, erityisesti sotaveteraanit, suhtautuvat vielä tunteellisesti sotaan. Esimerkiksi sodan päättymisen 60-vuotispäivänä sinisen koalition hallitseman Taipein kulttuuriosasto järjesti Sun Yat-senin muistohallilla sarjan keskusteluita sodasta ja sodanjälkeisestä politiikasta.

Kirjallisuutta

Chieh Hsiung, James: China's Bitter Victory: The War With Japan, 1937–1945. M.E. Sharpe, 1992. ISBN 9781563242465 Teoksen verkkoversio.
Gue Zarrow, Peter: China in War and Revolution: 1895–1949. Routledge, 2005. ISBN 9780415364478 Teoksen verkkoversio.
MacKinnon, Stephen R. et al.: China at War: Regions of China, 1937–1945. Stanford University Press, 2007. ISBN 9780804755092 Teoksen verkkoversio.
Peattie, Mark; Drea, Edward J.; Van de Ven, Hans J.: The Battle for China: Essays on the Military History of the Sino-Japanese War of 1937–1945. Stanford University Press, 2010. ISBN 9780804762069
Schoppa, R. Keith: In a Sea of Bitterness: Refugees during the Sino-Japanese War. Harvard University Press, 2011. ISBN 9780674062986 Teoksen verkkoversio.

Lähteet

Jonathan Spence ja Annping Chin: Kiinan vuosisata. Tammi, 1993. ISBN 951-31-0786-8
S. L. Mayer: The Rise and Fall of Imperial Japan. Bison Books, 1988. ISBN 0-86124-142-8

Viitteet

↑ Taylor, Jay, The Generalissimo, p. 645.
↑ Chung Wu Taipei "History of the Sino-Japanese war (1937–1945)" 1972 pp 535
↑ Jowett, Phillip, Rays of the Rising Sun, p. 72.
↑ Clodfelter, Michael "Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Reference", Vol. 2, pp. 956.
↑ Li, Fei Fei & Chow, I-Shin & Chi, Sulene & Chen, Haiyin & Liu, David & Terry, Amanda & Freeman, Daniel et al.: Nanking 1937 Princeton University. 9.11.1997. Arkistoitu 25.7.2011. Viitattu 9.9.2018. Web archive 2011

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiinan–Japanin sota (1937–1945) Wikimedia Commonsissa

Wallius, Anniina: Japanin tappion päivä toisessa maailmansodassa päätymässä Kiinassa juhlakalenteriin Yle – Uutiset. 25.2.2014. Viitattu 9.9.2018.
Wallius, Anniina: Kahdeksan vuotta sotaa Yle Uutisten artikkeliarkisto. 29.10.2008. Viitattu 9.9.2018.
Phillips, Steve: The Second Sino-Japanese War (1937-1945) Oxford Bibliographies. 26.2.2013. Viitattu 9.9.2018.
Second Sino-Japanese War Totally History. 2012. Viitattu 9.9.2018.
The Second Sino-Japanese War The World War II Multimedia Database Web archive 2014 (englanniksi)
Shanghain valloitus, Hakkapeliitta, 01.02.1938, nro 5, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Nankingin valloitukseen johtaneet sotaliikkeet, Hakkapeliitta, 08.02.1938, nro 6, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Jättiläisvaltakunnan pääkaupungin kukistuminen, Hakkapeliitta, 15.02.1938, nro 7, s. 9, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Japanin valtaama Pohjois-Kiina kiilana Venäjän ja Kiinan välissä, Hakkapeliitta, 22.03.1938, nro 12, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
"Kiinan murheestako" Kiinan pelastus?, Hakkapeliitta, 19.07.1938, nro 29, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Mistä johtuvat kiinalaisten joukkojen jatkuneet tappiot Itä-Aasian sodassa?, Aamulehti, 05.05.1939, nro 119, s. 9, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Kiina muuttaa sisämaahan, Suomen Kuvalehti, 24.06.1939, nro 25, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

[1] Taylor, Jay, The Generalissimo, p. 645.

[2] Chung Wu Taipei "History of the Sino-Japanese war (1937–1945)" 1972 pp 535

[3] Jowett, Phillip, Rays of the Rising Sun, p. 72.

[4] Clodfelter, Michael "Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Reference", Vol. 2, pp. 956.

[Princeton.University.Nanking.1937-5] Li, Fei Fei & Chow, I-Shin & Chi, Sulene & Chen, Haiyin & Liu, David & Terry, Amanda & Freeman, Daniel et al.: Nanking 1937 Princeton University. 9.11.1997. Arkistoitu 25.7.2011. Viitattu 9.9.2018. Web archive 2011

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

Kiinan–Japanin sota (1937–1945)

Sisällys

Sodan nimet

Sodan taustaa