Tilamusiikki
Tilamusiikki (saks. Raummusik) tarkoittaa sävellysteoksia ja musiikkiesityksiä, joissa tilaa hyödynnetään toisin kuin tavanomaisessa konserttitilanteessa. Tilamusiikin käsite esiintyi ensimmäisen kerran saksan kielessä vuonna 1928.
Ilmiönä tilamusiikki lienee yhtä vanha kuin säveltaide. Varhaisia esimerkkejä tilan hyödyntämisestä ovat antifonit ja kulkueet sekä renessanssin monikuoroisuus (mm. Giovanni Gabrieli). Tilankäytön merkitys väheni varhaisbarokin jälkeen, mutta 1800-luvun musiikissa tilaa alettiin hyödyntää dramaattisiin tarkoituksiin. Esiintyjiä sijoitettiin konsertti- tai oopperasalin ulkopuolelle muiden muassa Hector Berliozin ja Gustav Mahlerin sävellyksissä. Eräänlaisena 1800-luvun huipentumana voidaan pitää Richard Wagnerin Parsifalia, jossa esiintyjiä on sijoitettu eri tasoille. Silti näissäkin teoksissa orkesteri soittaa yhtenäisenä ryhmänä yleisön edessä.
Yhdysvaltalainen Charles Ives oli ensimmäisiä, jotka hajottivat koko esittäjistön: teoksessa The Unanswered Question (1908) kolme soittajaryhmää on sijoitettu niin etteivät ne näe toisiaan, ja jouset soittavat lavasteiden tai lavan takana. Ivesin kokeiluja jatkoi Henry Brant.
Euroopassa tilakokeiluja alettiin harrastaa erityisesti elektronisessa musiikissa. Karlheinz Stockhausenin nauhateos Nuorukaisten laulu (1955–1956) hyödyntää 5-kanavaista tilaäänentoistoa, ja orkesteriteoksessa Ryhmiä (1955–1957) on kolme orkesteria ja kolme kapellimestaria. Äärimmilleen Stockhausen vei tilankäytön Helikopterijousikvartetossaan vuonna 1995.
Muista elektronimusiikkiteoksista voidaan mainita Edgard Varèsen Elektroninen runoelma (Poème électronique) vuoden 1958 maailmannäyttelyn Philips-paviljonkiin.
Varhaisiin suomalaisiin tilamusiikkiteoksiin kuuluu Henrik Otto Donnerin Ideogramme II (1963), joka luotiin ”Suomi rakentaa” -näyttelyä varten Helsingin Taidehalliin. Soittajat oli sijoitettu viiteen saliin, joissa yleisö saattoi liikkua vapaasti musiikin aikana. Esimerkkejä löytyy myös Kalevi Ahon tuotannosta: Pergamon (1990) on sävelletty Helsingin yliopiston päärakennuksen suureen juhlasaliin neljälle orkesteriryhmälle, neljälle kertojalle ja sähköuruille, ja teoksen keskeisenä lähtökohtana oli salin muoto ja akustiikka; Ahon 12. sinfonia Luosto (2003) on sävelletty ulkoilmaesitystä varten Luostotunturin luonnonakustiikkaan.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Griffiths, Paul: New Penguin Dictionary of Music, s. 760–761. London: Penguin Books, 2004.
- Heiniö, Mikko: Lastenkamarikonserteista pluralismiin: Postmoderneja piirteitä uudessa suomalaisessa musiikissa. Musiikki, 1988, nro 1–2, s. 3–139. ISBN 951-95336-3-X ISSN 0355-1059