Sweet

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta The Sweet)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sweet
Sweetin kuuluisin kokoonpano vuonna 1972. Vasemmalta Steve Priest, Mick Tucker, Brian Connolly ja Andy Scott.
Sweetin kuuluisin kokoonpano vuonna 1972. Vasemmalta Steve Priest, Mick Tucker, Brian Connolly ja Andy Scott.
Tiedot
Toiminnassa 1968–1981, 1985–
Tyylilaji glam rock, hard rock, purukumipop, AOR
Kotipaikka Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Peter Lincoln – laulu, bassokitara
Andy Scott – kitara, laulu
Tony O’Hora – kitara, kosketinsoittimet, laulu
Bruce Bisland – rummut, laulu

Entiset jäsenet

Ks. Jäsenet
Levy-yhtiö

RCA
Polydor
Capitol

Aiheesta muualla
thesweet.com

Sweet (alun perin nimi kirjoitettiin yleisimmin muodossa The Sweet) on brittiläinen yhtye, joka oli suosituimmillaan 1970-luvulla. Yhtyeen tyyli vaihteli jo tuolloin purukumipopin, glam rockin, hard rockin ja aikuisrockin välillä. Sweetin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat ”The Ballroom Blitz”, ”Fox on the Run”, ”Little Willy”, ”Blockbuster”, ”Poppa Joe”, ”Wig-Wam Bam” ja ”Love Is Like Oxygen”.

Yhtye on yksi 1970-luvun menestyneimmistä. Se myi 1970-luvulla yli 50 miljoonaa äänitettä ja saavutti kotimaassaan Britanniassa seitsemäntoista top 50 -hittiä, joista yhteensä kymmenen nousi top 10:een.[1][2] Yhdysvalloissa Sweet saavutti vuosina 1973–1978 neljä top 10 -hittisingleä.[3] Suurinta suosiota Sweet nautti kuitenkin Manner-Euroopassa, etenkin Länsi-Saksassa, missä yhtyeellä oli kahdeksan ykköshittiä vuosina 1971–1975.[4] Sweet menestyi hyvin myös Suomessa 1970-luvulla: yhtye oli kolmanneksi suurin menestyjä single- ja albumimyynnissä edellään ainoastaan ABBA ja Boney M.[5] Listaykkösiksi pääsivät debyyttialbumi Funny Funny How Sweet Co-Co Can Be ja single ”Poppa Joe”.[6]

Alkuperäinen Sweet hajosi vuonna 1981, mutta kolme vuotta myöhemmin kitaristi Andy Scott ja rumpali Mick Tucker perustivat Andy Scott’s Sweet -yhtyeen, joka on edelleen toiminnassa, tosin jälleen Sweet-nimellä. Scottin Sweet kiertää pääasiassa Euroopassa. Vuonna 2008 alkuperäisjäsen Steve Priest perusti oman Sweetinsä, joka esiintyi Yhdysvalloissa.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat: 1968–1970

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye perustettiin 26. tammikuuta 1968[7] nimellä Sweetshop,[8][9] tyylinään tuolloin suuressa suosiossa ollut purukumipop, muun muassa Ohio Express- ja The Archies -yhtyeiden innoittamana. Alkuperäiskokoonpanoon kuuluivat Brian Connolly (laulu), Mick Tucker (rummut), Steve Priest (basso, laulu) ja Frank Torpey (kitara). 22. toukokuuta yhtye lyhensi nimensä Sweetiksi ja teki Fontanalle singlen ”Slow Motion” ilman menestystä. Torpeyn lähdettyä yhtyeestä elokuussa 1968, tilalle otettiin Mick Stewart. Samalla Sweet vaihtoi levy-yhtiötä ja siirtyi Parlophonelle.[10][7]

Singlejä tehtiin lisää: ”The Lollipop Man” (1969), ”I’m on My Way” (1969), ”All You’ll Ever Get from Me” (1970) ja ”Get on the Line” (1970). Ne eivät kuitenkaan menestyneet, ja Mick Stewart erosi vuonna 1970.[11]

Nousu huipulle – purkkavuodet: 1971–1972

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye jatkoi yrittämistä ja jäljelle jäänyt kolmikko otti yhteyttä vanhaan ystäväänsä, tuottaja Phil Wainmaniin, joka tutustutti jäsenet lauluntekijäkaksikko Nicky Chinniin ja Mike Chapmaniin, jotka ryhtyivät tekemään Sweetille kappaleita. Chinn ja Chapman työstivät hittejä myös muille artisteille ja heidän lauluntekotiimistään muodostui Abban ohella eräs 1970-luvun suurimmista liikeideoista musiikkibisneksessä. Muita Chinnin ja Chapmanin alaisia esittäjiä 1970-luvulla olivat Sweetin lisäksi esimerkiksi Mud- ja Smokie-yhtyeet sekä Suzi Quatro. Levytyssopimus saatiin RCA-yhtiöltä.[12]

Chinnin ja Chapmanin ensimmäinen kappale Sweetille oli purukumipoppia edustanut ”Funny Funny” (1971), joka nousi Britanniassa 20 myydyimmän singlen joukkoon. Viidellä ensimmäisellä RCA:n julkaisemalla singlen a-puolella käytettiin rutinoituneita studiomuusikoita, Sweetin jäsenten ainoastaan laulaessa. Tuotantotiimin mielestä yhtye esitti kevyet popkappaleet liian raskaalla tyylillä, minkä lisäksi haluttiin säästää studiokustannuksissa, sillä kokeneet studiomuusikot saivat äänitettyä kappaleet Sweetin jäseniä nopeammin. Yhtye kuitenkin sai äänittää oman sävellyksen jokaisen singlen b-puolelle, jonka se myös soitti itse.[13]

Yhtye ei ollut vielä löytänyt uutta kitaristia Mick Stewartin lähdön jälkeen. Tätä puutetta tuli paikkaamaan hard rockia ihaileva Andy Scott. Hän oli työtön ja päätti liittyä purukumipop-yhtyeeseen.[14] Seuraava single ”Co-Co” nousi Britanniassa listakakkoseksi.[4] Sitä seurannut ”Alexander Graham Bell” erosi orkesterisovituksensa vuoksi kahdesta aiemmasta hittisinglestä ja menestyi selvästi heikommin.[15] ”Co-Co”- ja ”Alexander Graham Bell” -singlejen välissä ilmestyi myös EMIn MFP-levymerkin julkaisema split-albumi Gimme Dat Ding, jonka a-puolella on Sweetin ja b-puolella huumoriduo The Pipkinsin kappaleita. Sweetin kuusi esitystä ovat Parlophonelle levytettyjen kolmen singlen a- ja b-puolia.[4]

Ensimmäinen varsinainen albumi Funny How Sweet Co-Co Can Be (Britannian ulkopuolella Funny Funny How Sweet Co-Co Can Be) julkaistiin loppuvuodesta 1971. Sillä on muun muassa hittisinglet ”Funny Funny” ja ”Co-Co”, yhtyeen omat sävellykset ”Honeysuckle Love”, ”Jeanie” ja ”Spotlight” sekä lainakappaleet ”Reflections” (The Supremes) ja ”Daydream” (The Lovin’ Spoonful). Yhtyeen ei juurikaan annettu soittaa itse, ja myös Connollyn laulusuorituksia tarkkailtiin.[16] Suomessa debyyttialbumi nousi listaykköseksi kolmen viikon ajaksi helmikuussa 1972.[6]

Alkuvuodesta 1972 julkaistu ”Poppa Joe” nousi Britanniassa singlelistan sijalle 11 ja Suomessa listaykköseksi, ollen siellä vuoden myydyin single. Kappale oli suuri hitti ympäri Eurooppaa ja listan kärjessä ainakin kahdeksassa maassa.[17] Kesällä julkaistu ”Little Willy” osoittautui myös hyvin suosituksi ja siitä tuli listasijoituksella mitattuna Sweetin suurin menestys Yhdysvalloissa, missä se nousi singlelistan kolmannelle sijalle vuotta myöhemmin 1973.

Yhtye oli turhautunut siihen, ettei se saanut soittaa singlejen a-puolilla. He uhkasivat hajottaa yhtyeen ja perustaa sen uudelleen ilman avustajakaartia, mikäli eivät saisi jatkossa soittaa itse. Lopulta Chinnin ja Chapmanin oli pakko suostua vaatimukseen, mutta he kuitenkin jatkoivat kappaleiden säveltämistä ja sanoittamista. Single ”Wig-Wam Bam” nousi Britanniassa listan neljänneksi. Joulukuussa 1972 julkaistiin Euroopassa kokoelmalevy The Sweet’s Biggest Hits, joka sisälsi kaikki siihenastiset singlehitit sekä muutaman kappaleen esikoisalbumilta.

Vuonna 1972 Sweet teki myös ensimmäiset esiintymisensä Suomessa, ja yhtyeelle järjestettiin konsertteja esimerkiksi Ylivieskaan ja Tervolaan.[18] Jotkut keikat jäivät kuitenkin toteutumatta.[19] Suosikki-nuortenlehti kirjoitti tapahtuneesta kriittisen artikkelin, ja yhtye pahoitteli tapahtunutta.[20]

Siirtyminen raskaampaan ilmaisuun: 1973–1977

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mike Chapman päätti ryhtyä kirjoittamaan yhtyeelle aiempaa rajumpia kappaleita, jolloin Sweetin musiikki alkoi hittienkin osalta siirtyä kohti hard rockia.[21] Ensimmäinen esimerkki tästä oli vuoden 1973 alussa julkaistu ”Blockbuster”, joka nousi Britanniassa singlelistan kärkeen.[22] Huhtikuussa julkaistu ”Hell Raiser” (sijoitus Britanniassa 2.) vei yhtyeen musiikkia entistä raskaampaan suuntaan[23] ja ”The Ballroom Blitz”, joka on todennäköisesti yhtyeen tunnetuin kappale, ylsi Britanniassa listakakkoseksi.[24] Samana vuonna julkaistiin myös Sweetin ensimmäinen albumi Yhdysvalloissa. Kyseinen Bell-yhtiön julkaisema The Sweet featuring "Little Willy" & "Blockbuster" oli eräänlainen kokoelmalevy vuosien 1971–1973 tuotannosta.[25]

Vuoden 1973 lopulla aloitettiin uuden albumin äänitykset työnimellä ”We’re revolting” (suom. Me kapinoimme), mikä kuvasi Sweetin halua saada enemmän vastuuta teoksistaan ja tulla vakavasti otettavammaksi yhtyeeksi.[26] The Whon Pete Townshend pyysi yhtyettä mukaan The Whon Amerikan-kiertueelle, mutta solisti Brian Connolly joutui pahoinpidellyksi vuoden lopulla. Connolly joutui sairaalaan useaksi viikoksi, menetti äänensä ja Amerikan-kiertue jouduttiin peruuttamaan. Yhtye kävi lähellä hajoamista, mutta kun tuli tieto, että Connolly saattaisi saada äänensä takaisin, muut jäsenet jatkoivat uuden albumin valmistelua ilman häntä.[27]

Single ”Teenage Rampage”, joka oli äänitetty ennen Brian Connollyn pahoinpitelyä, julkaistiin vuoden 1974 alussa.[28] Vaikka singleä myytiin selvästi enemmän kuin yhtyeen ainoaksi jäänyttä Britannian ykköshittiä ”Blockbusteria”, se jäi listakakkoseksi Chinnin ja Chapmanin uusimman löydön, Mud-yhteen, ”Tiger Feetin” taakse. Tässä vaiheessa Sweetin jäsenet ymmärsivät, etteivät Chinn ja Chapman olleetkaan eräänlaisia yhtyeen ulkopuolisia jäseniä. Saksan liittotasavallassa ”Teenage Rampage” oli kuitenkin Sweetin kuudes peräkkäinen ykköshitti.[29]

Sweetin toinen studioalbumi Sweet Fanny Adams julkaistiin vuoden 1974 keväällä. Musiikki alkoi kallistua yhä enemmän hard rockiin päin, ja yhtye oli vähentänyt suhdettaan Chinniin ja Chapmaniin ottaen yhä enemmän vastuuta itselleen säveltämisessä. Sweet Fanny Adams on usein äänestetty yhtyeen parhaimmaksi levyksi ja se on myös yhtyeen ainoa studioalbumi, joka nousi Britanniassa listoille. Yhdysvalloissa albumi jätettiin julkaisematta. Sweet Fanny Adamsin kappale ”Peppermint Twist” julkaistiin joissakin maissa singlenä, ja se nousi Australian listaykköseksi. Yhtyeen esiintymiset jatkuivat huhtikuussa Brian Connollyn toivuttua esiintymiskuntoon. Sweet teki ensimmäisen suuren Englannin-kiertueensa ja kävi myös Keski- ja Pohjois-Euroopassa esiintyen muun muassa Helsingissä.[30]

Sweet vuonna 1974. Vasemmalta Andy Scott, Steve Priest, Brian Connolly ja Mick Tucker.

Loppuvuodesta 1974 julkaistiin seuraava albumi Desolation Boulevard. Yhtye halusi ottaa lopullisesti ohjat omaan käsiinsä, joten yhteistyö Chinnin ja Chapmanin kanssa päättyi tähän albumiin. Levyä on sanottu tuotannoltaan edeltäjäänsä Sweet Fanny Adamsia keskeneräisemmäksi, mihin vaikutti se, että se äänitettiin vain seitsemässä ja miksattiin viidessä päivässä.[31] Albumilta julkaistiin single ”The Six Teens”, joka pääsi Britannian top 10:een. Toinen single ”Turn It Down” ylsi sijalle 41.[32] Levyllä on myös muun muassa Mick Tuckerin rumpusoolo ”Man with the Golden Arm”, myöhemmin erilaisena versiona singlenä julkaistu ”Fox on the Run” sekä The Who -cover ”My Generation”.[33]

Vuonna 1975 Sweet sai ensimmäisen itse kirjoittaman listahitin kappaleella ”Fox on the Run”, joka nousi Britannian listakakkoseksi. Toinen hitti samalta vuodelta, ”Action”, nousi Britanniassa sijalle 15.[32] Samana vuonna ”The Ballroom Blitz” julkaistiin Pohjois-Amerikassa ja single nousi listan sijalle 5.[34] Myös albumi Desolation Boulevard julkaistiin Yhdysvalloissa ja Kanadassa, mutta eri kappaleilla kuin vuotta aiemmin Euroopassa. Levyllä oli muun muassa ”The Ballroom Blitz”.[35] Keväällä 1975 yhtye teki kiertueen Länsi-Saksassa ja Pohjoismaissa.[36] Vielä marraskuussa julkaistiin live-/studiokokoelma Strung Up, jonka live-osuus oli nauhoitettu Lontoon Rainbow-teatterissa joulukuussa 1973.[36]

Elokuussa 1975 alkoi yhtyeen historian mittavin maailmankiertue, joka käynnistyi Uudesta-Seelannista päätyen Australian kautta Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain-kiertueella Sweet lämmitteli muun muassa Rushia ja Sweetin lämmittelijänä puolestaan toimi entisen Free-kitaristi Paul Kossoffin yhtye Backstreet Crawler. Kossoff kuitenkin kuoli kesken kiertueen 19. maaliskuuta 1976. ja viimeisellä Yhdysvaltain keikalla 24. maaliskuuta Backstreet Crawlerin korvasi Sammy Hagar. Tuon konsertin encoressa lavalle nousi Sweetin jäsenten ystävä, entinen Deep Purple -jäsen Ritchie Blackmore, joka soitti Sweetin kanssa Kossoffin muistoksi Free-yhtyeen hitin ”All Right Now”.[37]

Länsi-Saksan Münchenissä äänitetty studioalbumi Give Us a Wink julkaistiin alkuvuodesta 1976. Albumi on yhtyeen raskain,[38] ja sen rumpusoundia on verrattu Led Zeppelinin samanvuotiseen Presence-albumiin.[39] Samoihin aikoihin Sweetin suurin suosio alkoi hiipua, nuorison löytäessä muita suosikkeja. Näihin kuului muun muassa Chinnin ja Chapmanin uusin löytö Smokie-yhtye.[40] Give Us a Winkin single ”The Lies in Your Eyes” ylsikin Britanniassa vain sijalle 35.[32] Huhtikuussa alkoi yhtyeen Euroopan-kiertue ja loppuvuonna oli vuorossa konsertteja Japaniissa.[37]

Loppuvuodesta 1976 Sweet solmi levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Syynä tähän olivat toiveet paremmista mainoskampanjoista sekä laajemmat markkina-alueet. Sopimus RCA Recordsin kanssa kuitenkin velvoitti vielä yhteen albumiin, joten vuoden 1977 alussa julkaistiin Off the Record. Se jatkoi hard rock -linjaa mutta jäi julkaisuvuonnaan vähälle huomiolle punkin hallitessa listoja. Levy-yhtiö RCA:lla ei myöskään ollut juurikaan halua mainostaa yhtyettä, joka poistuisi yhtiön listoilta heti albumin julkaisun jälkeen.[41] Albumin singlet ”Lost Angels” ja ”Fever of Love” olivat yhtyeen ensimmäiset Britannian listan ulkopuolelle jääneet singlet sitten vuoden 1971.[32] Vuonna 1977 Sweet ei keikkaillut vaan valmistautui seuraavan albumin tekoon uudelle levy-yhtiölle.[42]

Tyylinmuutos ja Brian Connollyn lähtö: 1978–1979

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Off the Recordin jälkeen Sweet vaihtoi levy-yhtiötä Polydorille. Vuoden 1978 alussa julkaistu albumi Level Headed merkitsi Sweetille täydellistä tyylinmuutosta: hard rockin sijaan levy sisältää AOR-henkisiä kappaleita, balladeja, funk-vivahteita sekä klassista musiikkia instrumentaalin ”Anthem No. 2” -muodossa.[43] Levyltä julkaistu single ”Love Is Like Oxygen” nousi muun muassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa top 10:een.[2][3] ”California Nights” oli pienempi hitti ja ylsi Länsi-Saksassa sijalle 23 ja Yhdysvalloissa sijalle 76. Level Headedin tyylinmuutoksen vuoksi yhtye kuitenkin menetti valtaosan eurooppalaisista faneistaan.[44]

Yhtye teki ensin vuoden alussa paljon esiintymisiä Englannissa ja aloitti maaliskuussa parikymmentä konserttia käsittäneen Yhdysvaltain-kiertueen, jossa yhtyeeseen liittyivät vierailijoina kitaristi-kosketinsoittajat Nico Ramsden ja Gary Moberley. Sweet toimi pääasiassa Bob Segerin lämmittelevänä esiintyjänä. Laulaja Brian Connollyn esiintymiskunto alkoi kuitenkin olla runsaasta alkoholinkäytöstä johtuen hyvin ailahtelevaa, mikä aiheutti riitoja hänen ja muun yhtyeen välille.[44]

Kun yhtye vuoden 1978 lopulla asettui jälleen Clearwellin linnaan työstämään tulevan albuminsa kappaleita, Connollyn alkoholinkäyttö lisääntyi entisestään. Hän ei enää kyennyt laulamaan yhtä korkealta kuin normaalisti ja kappaleita jouduttiin transponoimaan matalampaan sävellajiin. Yhtyeen muut jäsenet antoivat Connollylle muutaman viikon aikaa hoitaa itsensä kuntoon, mutta hän ei onnistunut vähentämään juomistaan. Lisäksi hän halusi yhä enemmän siirtyä soolouralle ja esittää country-musiikkia. Lopulta 23. helmikuuta 1979 yhtyeen manageri David Walker julkaisi tiedotteen, jossa ilmoitettiin Brian Connollyn siirtymisestä soolouralle lähinnä musiikillisten erimielisyyksien vuoksi.[45]

Alkuperäisen Sweetin viimeiset vuodet: 1979–1982

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sweet etsi aluksi uutta laulajaa. Nimekkäin ehdokkaista oli Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeestä hiljattain lähtenyt Ronnie James Dio. Uutta laulajaa ei yrityksistä huolimatta löytynyt, joten Sweet päätti jatkaa triona. Pääasiallisista lauluosuuksista vastasi jatkossa ensisijaisesti basisti Steve Priest ja pienemmissä määrin kitaristi Andy Scott.[46]

Ensimmäinen kolmimiehisenä tehty albumi Cut Above the Rest ilmestyi lokakuussa 1979. Musiikillisesti se jatkoi Level Headedin AOR-tyylistä linjaa. Yhtyeen apuna albumilla olivat kosketinsoittajat Gary Moberley ja Geoff Westley. Albumin single ”Call Me” jäi Sweetin viimeiseksi singlelistojen kärkisijoja hätyytelleeksi kappaleeksi.[47] Cut Above the Rest ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa, mutta pääsi Länsi-Saksan top 50:een ja ylsi listoille myös Australiassa ja Yhdysvalloissa.[48]

Sweetin seuraava albumi, Waters Edge, julkaistiin huhtikuussa 1980. Yhdysvalloissa ja Kanadassa albumi ilmestyi Sweet VI -nimisenä. Levy ei saavuttanut suosiota, kuten eivät myöskään sen singlet ”Give the Lady Some Respect” ja ”Sixties Man”. Huono menestys turhautti yhtyettä, ja lopulta Sweet hajosi tammi-helmikuussa 1981 järjestetyn Englannin-kiertueen jälkeen. Kun yhtye oli jo hajonnut, kokosi se kasaan uusi aalto -vaikutteisen albumin Identity Crisis, joka julkaistiin postuumisti lokakuussa 1982. Sen materiaali on peräisin Waters Edgen sessioista, Andy Scottin kotistudiossa tehdyistä nauhoituksista sekä erillisestä äänityssessiosta, joka oli järjestetty Marcus Music -studiossa loka-marraskuussa 1980.[49]

Sweetin paluu: 1985–

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Andy Scott oli perustamassa yhtyettä uudelleen vuonna 1985. Hänen johtamansa Sweet jatkaa yhä toimintaansa.

Vuonna 1985 Andy Scott ja Mick Tucker liittyivät norjalaisen Ole Evenruden Ole I’Dole -yhtyeeseen yhdessä Phil Lanzonin ja Mal McNultyn kanssa. Kokoonpanosta muodostui kuitenkin pian Sweet, ja uuden solistin paikan otti Paul Day, joka oli laulanut Iron Maidenissa vuosina 1975–1976. Yhtye teki kaksi lyhyttä Australian-kiertuetta ja myös pienen kiertueen Englannissa, esiintyen muun muassa täydellä Marquee-klubilla. Kyseinen esiintyminen taltioitiin videolle ja albumille. Ennen Australian-kiertuetta Steve Priest oli lähellä palata yhtyeeseen, mutta joutui lopulta kieltäytymään muuttokiireisiinsä vedoten. Phil Lanzon jätti yhtyeen Australian-kiertueen jälkeen ja siirtyi Uriah Heepiin. Myös Paul Day lähti yhtyeestä.

Sweetin vuosien 1971–1979 jäsenet Brian Connolly, Steve Priest, Andy Scott ja Mick Tucker kokoontuivat vuonna 1988 yhdessä Mike Chapmanin kanssa Steve Priestin kotona Los Angelesissa aikomuksenaan koota legendaarinen kokoonpano uudelleen. He äänittivät muutamia kappaleita nauhalle,[50] mutta yhtyeen muut jäsenet eivät olleet tyytyväisiä solisti Brian Connollyn tulkintoihin, eikä reunionia järjestetty. Connolly, Priest, Scott ja Tucker kokoontuivat uudelleen vuonna 1990, jolloin he promotoivat yhtyeestä kertovaa Sweet’s Ballroom Blitz -dokumenttia.[7]

Andy Scottin johtaman Sweetin nimi muutettiin 1980- ja 90-lukujen vaihteessa muotoon Andy Scott’s Sweet, jotta se erottuisi alkuperäisen Sweet-solisti Brian Connollyn omasta Brian Connolly’s Sweetistä.[51] Vuodesta 1968 yhtyeessä rumpuja soittanut alkuperäisjäsen Mick Tucker erosi Andy Scottin Sweetistä vuonna 1991. Vuonna 1992 julkaistiin studioalbumi A,[52] ja vuonna 1995 Saksan Hannoverissa äänitetty livealbumi Alive And Gigging.[53]

Brian Connolly menehtyi vuonna 1997 sydänkohtauksen jälkeisiin komplikaatioihin.[54] Connolly oli kärsinyt pitkään alkoholismista ja saanut useita sydänkohtauksia jo 1980-luvulla.[55] Vuoden 1996 lopulla hän ja Andy Scott olivat sopineet erimielisyytensä ja päättäneet lähteä yhdessä kiertueelle, joka ei kuitenkaan ehdinyt toteutua.[54]

Alkuperäinen rumpali Mick Tucker oli sairastunut 1990-luvun puolivälissä leukemiaan ja hän kuoli pitkän kamppailun jälkeen vuonna 2002.[56] Samana vuonna Andy Scott’s Sweet otti jälleen käyttöön lyhyemmän nimen Sweet, jolloin ilmestyi uusi albumi Sweetlife. Levyä on verrattu vuoden 1978 Level Headed -albumiin.[57] Vuonna 2002 ilmestyi myös kokoelma-albumi Chronology, joka sisältää materiaalia 1970-luvun hiteistä aina viimeisimpään ”Do It All Over Again” -singleen asti. Vanhimpia kappaleita ei tosin esitä alkuperäinen Sweet, vaan Andy Scott’s Sweet tai yhtyeen silloinen kokoonpano.[58]

Andy Scottin johtama Sweet keikkailee ja levyttää edelleen. Vuonna 2005 yhtyeen viisi ensimmäistä albumia julkaistiin remasteroituina. Myös erilaisia kokoelmalevyjä on julkaistu paljon. Yhtyeen urasta on julkaistu Keijo Väistön ja Jukka Perttusen kirjoittama suomenkielinen historiikki The Sweet - Purkkaa, jytää, glamouria & hysteriaa (Pop-lehti 2003). Myös yhtyeen alkuperäinen basisti Steve Priest kirjoitti yhtyettä käsittelevän kirjan Are you ready, Steve?, joka ilmestyi 1994[59].

Lokakuussa 2011 Andy Scottin johtama Sweet julkaisi singlen ”Join Together”. Kyseessä oli Sweetin ensimmäinen single lähes kymmeneen vuoteen.[60] Vuonna 2012 ilmestyi uusi albumi New York Connection.[61] Syyskuussa 2015 julkaistiin single ”Defender”.[62]

Monta eri Sweetiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Andy Scottin johtama Sweet vuonna 2017. Vasemmalta Bruce Bisland, Andy Scott, Peter Lincoln ja Tony O’Hora.

Kun alkuperäinen Sweet hajosi vuonna 1982, yhtyeen nimen käyttöoikeutta ei ollut virallisesti luovutettu yhtyeen jäsenistä kenellekään. Tämän vuoksi Andy Scottin lisäksi myös edesmenneet alkuperäisjäsenet Brian Connolly ja Steve Priest esiintyivät Sweet-nimen kanssa. 1990-luvulla Scott ja Connolly kiersivät jopa samaan aikaan – Connolly pääasiassa Britanniassa ja Scott sen ulkopuolella. Käytännöksi vakiintui, että joskus yhtyeet esiintyivät pelkällä Sweet-nimellä, ja joskus käyttivät sen edessä alkuperäisjäsenensä nimeä. Esimerkiksi Andy Scott oli sopinut levy-yhtiönsä SPV:n kanssa, että hänen yhtyeensä käyttää keikoilla pelkkää Sweet-nimeä, lukuun ottamatta Saksaa, missä Andy Scott’s Sweet oli nimenä jo hyvin arvostettu. Sitä käytettiin myös levytyksissä sekaannuksien välttämiseksi.[63]

Brian Connolly kasasi vuonna 1984 yhtyeen nimeltä Brian Connolly & The New Sweet, johon kuuluivat hänen lisäkseen kitaristi Steve Turner, basisti Gary Farmer ja rumpali Phil Ridden. Yhtye keikkaili lähinnä Britanniassa ja julkaisi vuonna 1986 albumin Greatest Hits, joka sisälsi uusia versioita Sweetin tunnetuimmista hiteistä. Albumista on sittemmin julkaistu CD-versioita lukuisilla eri nimillä.[64] 1990-luvulla Connolly perusti uuden yhtyeen, joka koostui muusikoista Glen Williams (kitara), Dave Glower (basso), Dave Farmer (rummut) ja Steve Mulney (kosketinsoittimet). Tämä Brian Connolly’s Sweet -nimeä käyttänyt kokoonpano julkaisi vuonna 1995 albumin Let’s Go, joka sisälsi jälleen uusia versioita vanhoista hiteistä sekä kolme uutta kappaletta.[63]

Vuonna 2008 Steve Priest kokosi ympärilleen yhtyeen ja lähti kiertämään Pohjois-Amerikkaa Sweetin nimellä. Steve Priestin Sweet julkaisi vuonna 2009 livealbumin Live! In America.[65] Priest kuoli kesäkuussa 2020. Andy Scott on ainoa elossa oleva jäsen Sweetin tunnetuimmasta kokoonpanosta.

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun huippuvuosien Sweetiä on pidetty Queenin, T. Rexin ja Gary Glitterin teini- ja radioystävällisempänä versiona. Sweetin on katsottu vaikuttaneen 1980-luvulla syntyneen pop metal -genren syntymiseen. AllMusicin kiriitikko Stephen Thomas Erlewinen mukaan Sweet näytti heavy metal -yhtyeeltä, mutta oli todellisuudessa yhtä kesy kuin muutkin popyhtyeet.[66]

Yhtyeen ihailijoiksi ovat tunnustautuneet muun muassa Brian May[67] ja Pete Townshend.[67] Nikki Sixx on kertonut, että hänen Mötley Crüe -yhtyeensä halusi olla Sweet. Def Leppardin Joe Elliott on sanonut, että Sweet oli yhtye, jossa hän olisi halunnut olla mukana. Kiss-yhtyeen Gene Simmonsin mukaan Kissiä ei olisi ilman Sweetiä.[68]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen Sweet: 1968–1982

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1968-1969
1969-1970
  • Brian Connolly: laulu
  • Mick Stewart: kitara
  • Steve Priest: basso, laulu
  • Mick Tucker: rummut, laulu
1970-1979 (legendaarinen kokoonpano)
  • Brian Connolly: laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu, koskettimet
  • Steve Priest: basso, laulu, koskettimet
  • Mick Tucker: rummut, laulu
1979-1982
  • Andy Scott: kitara, laulu, koskettimet
  • Steve Priest: basso, laulu, koskettimet
  • Mick Tucker: rummut, laulu

Andy Scottin Sweet: 1985–

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1985-1988
  • Paul Day: laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Malcolm McNulty: basso, laulu
  • Phil Lanzon: koskettimet (1985-1988)
  • Malcolm Pearson: koskettimet (1988)
  • Mick Tucker: rummut
1988-1991
  • Mal McNulty: laulu
  • Jeff Brown: basso, laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Mann: koskettimet
  • Mick Tucker: rummut
  • Bodo Schopf: rummut (korvasi Mick Tuckerin 1991 tai 1992)
1993-1996 (Andy Scott's Sweet)
  • Mal McNulty: laulu (vuoteen 1994)
  • Jeff Brown: basso, laulu (laulusolistina 1998-2003)
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Mann: koskettimet, kitara (vuoteen 1996)
  • Chad Brown: laulu (1994-1998)
  • Steve Grant: koskettimet, laulu (vuodesta 1996)
  • Bruce Bisland: rummut
2003-2006
  • Tony O'Hora: basso, laulu
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Grant: koskettimet, kitara
  • Bruce Bisland: rummut
  • Tony Mills: laulu (lyhyen aikaa vuonna 2006)
2006-2011
  • Peter Lincoln: laulu, basso
  • Andy Scott: kitara, laulu
  • Steve Grant: koskettimet, kitara
  • Bruce Bisland: rummut
2011–
  • Peter Lincoln - laulu, bassokitara
  • Andy Scott - laulu, kitara
  • Tony O’Hora – kitara, kosketinsoittimet, laulu
  • Bruce Bisland – rummut, laulu

Steve Priestin Sweet: 2008–

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2008–
  • Steve Priest: basso, laulu
  • Joe Retta: laulu
  • Stuart Smith: kitara, laulu
  • Richie Onori: rummut
  • Stevie Stewart: kosketinsoittimet

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen Sweet (1968–1982)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokoelma-albumeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Harvinaisuuksia sisältäviä kokoelmia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • First Recordings 1968-1971 (1991)
  • The Private Collection (1995)
  • Platinum Rare (1995)
  • Solid Gold Sweet (1998)
  • Stairway to the Stars – Live & Rare (2002)
  • Millenium Collection (2006)
Livealbumeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andy Scottin johtama Sweet (1985–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Livealbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Keijo Väistö & Jukka Perttunen: The Sweet - Purkkaa, jytää, glamouria ja hysteriaa. Pop-Kirja, 2003.
  • Steve Priest: Are you ready, Steve?

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5
  • Väistö, Keijo & Perttunen, Jukka: The Sweet – Purkkaa, jytää, glamouria ja hysteriaa. Tampere: Tehokopiointi, 2003. ISBN 952-99007-1-6

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 3.
  2. ↑ a b UK Top 40 Hit Database everyhit.com. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b Sweet - Charts & Awards - Billboard Singles allmusic.com. Viitattu 30.5.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Väistö & Perttunen 2003, s. 23.
  5. ↑ Pennanen 2006: 7.
  6. ↑ a b Pennanen 2006: 278.
  7. ↑ a b c Year by year Thesweetweb.com. The Ultimate Sweet Site. Arkistoitu 19.3.2018. Viitattu 15.2.2018. (englanniksi)
  8. ↑ Evolution Thesweet.com. The Sweet. Arkistoitu 10.2.2018. Viitattu 14.2.2018. (englanniksi)
  9. ↑ The Sweet Bio Thesweetband.com. The Sweet (North America). Arkistoitu 28.11.2018. Viitattu 14.2.2018. (englanniksi)
  10. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 10-14.
  11. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 14-16.
  12. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 16.
  13. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 17–18.
  14. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 19.
  15. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 24.
  16. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 25.
  17. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 27.
  18. ↑ Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3
  19. ↑ Pennanen 2006, s. 13.
  20. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 30.
  21. ↑ Steve Priest – Bass, Vocals Thesweetband.com. The Sweet (North America). Arkistoitu 22.1.2018. Viitattu 14.2.2018. (englanniksi)
  22. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 31–32.
  23. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 33.
  24. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 34.
  25. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 35.
  26. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 36.
  27. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 37-38.
  28. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 38.
  29. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 39.
  30. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 39–43.
  31. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 44.
  32. ↑ a b c d Chart Stats - The Sweet chartstats.com. Viitattu 2.6.2010. (englanniksi)
  33. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 45.
  34. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 49.
  35. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 48-49.
  36. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 51.
  37. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 53.
  38. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 128.
  39. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 54.
  40. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 56.
  41. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 57.
  42. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 61.
  43. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 63.
  44. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 66–67.
  45. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 66-68.
  46. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 68–69.
  47. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 70–72.
  48. ↑ Sweet: Cut Above the Rest -CD:n kansilehden esittelyteksti, kirjoittanut Phil Hendriks (GLAM CD 105).
  49. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 74–78.
  50. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 93.
  51. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 98.
  52. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 99.
  53. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 107.
  54. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 115.
  55. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 82.
  56. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 121.
  57. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 132.
  58. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 125.
  59. ↑ Väistö & Perttunen 2003, s. 103.
  60. ↑ evolution thesweet.com. Arkistoitu 8.10.2011. Viitattu 30.9.2011. (englanniksi)
  61. ↑ albums thesweet.com. Arkistoitu 4.7.2014. Viitattu 1.6.2014. (englanniksi)
  62. ↑ Defender - New single Thesweetweb.com. The Ultimate Sweet Site. Arkistoitu 15.2.2018. Viitattu 15.2.2018. (englanniksi)
  63. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 104.
  64. ↑ Väistö, Perttunen 2003, s. 91.
  65. ↑ Live! In America thesweetband.com. Arkistoitu 20.12.2014. Viitattu 1.6.2014. (englanniksi)
  66. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: Sweet Biography & History Allmusic.fi Viitattu = 13.2.2018. AllMusic. (englanniksi)
  67. ↑ a b Väistö, Perttunen 2003, s. 73.
  68. ↑ Home thesweet.com. Viitattu 13.2.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sweet.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sweet&oldid=22813308”