Inkavaltakunta

Inkavaltakunta Tawantinsuyu
1438–1533
Inkavaltio suurimmillaan.
Valtiomuoto	kuningaskunta
Hallitsija	Sapa Inca
Pääkaupunki	Cusco
Väkiluku	6–14 miljoonaa
Kielet	ketšua, aimara, uru†
Infobox OK

Machu Picchu, inkojen kaupunki Perussa.

Inkavaltakunta (ketšuaksi Tawantinsuyu) oli eteläamerikkalaisten intiaanien Andien vuoristoon luoma suuri imperiumi. Inkavaltakunnan keskus oli nykyisen Perun alueella, ja se ulottui nykyisen Kolumbian eteläosista Chilen keskiosiin saakka. Sen perustivat Cuscon kaupunkivaltion inkat, ’ylhäiset herrat’. He alkoivat laajentaa valtiotaan 1200-luvulta alkaen aluksi koko ympäröivään laaksoon ja lopulta suureksi valtakunnaksi 1400- ja 1500-luvuilla. Inkat laajensivat valtakuntaansa etenkin tehokkaan armeijansa, hyvien huoltoyhteyksiensä sekä harkittujen väestönsiirtojen ja hallintotoimien avulla.

Inkat puhuivat ketšuan kieltä, mutta suuren valtakunnan alueella puhuttiin myös muita kieliä kuten aimaraa ja urua. Koko valtakunnan alueella asui enimmillään noin 6–14 miljoonaa ihmistä.

Inkavaltakunta oli hyvin valtiojohtoinen luokkayhteiskunta. Valtio määräsi monista asioista kansalaisten elämässä mutta myös huolehti heistä hyvin. Työkykyiset kansalaiset jaettiin työveroluokkiin niin että jokainen luokka joutui tekemään tietyn määrän työtä päivässä tai kuukaudessa. Inkavaltiota johti jumalkuningas, ja jokaisella neljällä liittovaltion osalla oli oma johtonsa.

Inkoilla oli edistynyt pengerviljelyjärjestelmä, joka teki mahdolliseksi korkeilla vuorenrinteillä viljelyn. Heidän tärkein kotieläimensä oli laama. Yleisesti ottaen inkojen yhteiskunta ei kuitenkaan ollut teknisesti kovinkaan edistynyt, eivätkä he tunteneet esimerkiksi pyörää, rautaa, kirjakieltä tai rahaa.

Inkavaltakunta tuhoutui vuonna 1533 espanjalaisvalloittajien saavuttua. Inkojen viimeinen johtaja Túpac Amaru kukistui 1572.

Historia

Pääartikkeli: Inkojen historia

Inkojen nousu

Inkat olivat alkujaan joukko pieniä ja erillisiä etnisiä ryhmiä. He valloittivat asuinalueekseen Curahuasin seudun, jota ketšuaintiaanit olivat asuttaneet, ja omaksuivat vähitellen ketšuan kielen. Vuoden 1200 tienoilla Apurímac- ja Urubambajoen välisten ylänköjen ryhmät olivat kasvaneet liian suuriksi silloisille alueilleen. Sen seurauksena ihmisryhmät alkoivat liikehtiä ja muodostui liittoutumia. Näistä voimakkaimmaksi nousi Cusco, jonka asukkaita alettiin kutsua inkoiksi, ’ylhäisiksi herroiksi’.

Joidenkin legendojen mukaan inkat olivat lähtöisin Titicacajärven Titicacasaarelta, missä ensimmäinen inka Manco Cápac astui esiin luolasta ja avioitui sisarensa Mama Occlon kanssa. Hän lähti veljineen ja siskoineen etsimään hedelmällistä paikkaa jonne asettua. Lopulta Manco Cápac saapui vaimonsa kanssa Rio Tullamayon ja Huantanayjoen risteyksen tienoolle, jonka maaperää hän kokeili survaisemalla siihen kultaisen sauvan. Havaittuaan maaperän otolliseksi pariskunta ajoi paikalliset asukkaat pois ja jäi paikalle asumaan. Kun he olivat perustaneet Cuscon kaupungin ja saaneet lapsia, Manco Cápac muuttui kiveksi, josta tuli inkojen pyhä huaca.

Inkavaltakunnan synty ja laajeneminen

Inkavaltion laajeneminen 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa eri hallitsijoiden valtakausilla:

  Pachacútec 1438–1463

  Túpac Inca Yupanqui 1463–1471*

  Túpac Inca Yupanqui 1471–1493

  Huayna Capac 1493–1525

* prinssinä ja sotapäällikkönä

Cuscosta tuli vähitellen ketšuankielisten heimojen johtava keskus, ja 1100-luvulla se alkoi laajentaa vaikutuspiiriään naapurikansojen alueille. Kaupunkivaltio alkoi 1200-luvulla laajentua entistä hyökkäävämmin ja alisti kaikki ympäröivän laakson kansat valtansa alle.

Ensimmäiset inkahallitsijat olivat myyttisiä hahmoja, joiden historiallisuudesta ei ole varmuutta. Valtakunnan suuruuden ajan kuninkaita olivat Pachacútec (hallitsi 1438–1471), Túpac Inca Yupanqui (1471–1493) ja Huayna Capac (1493–1525). Pachacútec laajensi valtakuntaa voimakkaasti länteen ja etelään, ensisijaisesti rauhanomaisin keinoin.

Inkavaltakuntaan kuului lukuisia heimoja, joita Andien vuoriketjut pitivät toisistaan erillään. Tällainen monimuotoisuus teki valloituksen helpoksi mutta valtakunnan lujittamisen vaikeaksi. Inkat yhdistelivät eri kansoja ja valtioita yli 80 provinssiksi, jotka olivat kielellisesti monimuotoisia. Inkavaltakunta ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt muodostua yhtenäiseksi espanjalaisten tuloon mennessä 1500-luvun alussa, vaan kapinat olivat yleisiä.

Inkat turvautuivat sotilaalliseen valloitukseen vain viimeisenä keinona. Aluksi he tarjosivat yhdistymistä vastaan lahjoja, avioliittovaihtoa ja poliittisia liittoja. Inkat lupasivat valloitetun alueen ylimystölle etuoikeuksia, muun muassa luvan moniin vaimoihin. Sen epäonnistuessa he alkoivat uhkailla valloituksella ja tarvittaessa lopulta ryhtyivätkin siihen. Inkavaltion nopealla laajenemisella oli monta syytä. Inkoilla oli mahtava armeija, hyvät huoltoyhteydet ja tehokas sodanjohto. Lisäksi he suorittivat laajoja väestönsiirtoja ja hallinnollisia operaatioita (niin sanottu mitimae-järjestelmä), joiden avulla he levittivät kulttuuriaan ja vahvistivat valloittamiensa alueiden valvontaa. Inkat siirsivät ketšuankielisiä pääkaupunkiseudun virkamiehiä ja sotilaita valtakuntaan liitetyille alueille perustettuihin kaupunkeihin, joista käsin tuotantoa ja sen jakoa valvottiin ja inkakulttuuria levitettiin. Valloitettujen alueiden oma väestö asutettiin näiden kaupunkien ympäristöön ja sopeutettiin järjestelmään. Epäluotettava osa väestöstä siirrettiin pois ja korvattiin ketšuankielisellä väellä, joka toi inkakulttuurin alueelle. Paikallinen väki sai pitää tapansa, pukunsa ja kielensä, mutta virkamiesten täytyi opetella ketšuaa.

Pachacútec lopetti valtakunnassa vallinneen uskonnollisen hajaannuksen ja paransi tieverkostoa. Hän myös rakennutti pääkaupunki Cuscon uudelleen pohjakaavaltaan puuman muotoiseksi. Pachacútecin seuraaja, lainsäätäjäkuninkaana tunnettu Túpac Inca Yupanqui levitti valtakuntaa yli Pohjois-Chilen. Mapuche-heimo kuitenkin pysäytti inkojen etenemisen Maulejoelle Maulen taistelussa noin vuonna 1480.

Huayna Capacin valloitusten jäljiltä inkavaltakunta oli suurimmillaan: sen pohjoisraja oli nykyisessä Etelä-Kolumbiassa ja eteläraja 80 kilometriä Chilen Santiagosta etelään.

Sisällissota, espanjalaisvalloitus ja tuho

Huayana Capacin kuoltua 1527 hänen poikansa Huáscar ja Atahualpa yrittivät aluksi johtaa valtakuntaa yhdessä. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja heidän välilleen puhkesi vallanperimyssota. Huáscar hallitsi pääkaupunki Cuscoa ja Atahualpa pohjoisempaa Quitoa. Sisällissota ratkesi Atahualpan eduksi 1532 ja Huáscar otettiin vangiksi.

Aikalaiskaiverrus Cajamarcan taistelusta, jossa kuningas Atahualpa on saarrettuna kantotuolissaan.

Espanjalainen konkistadori Francisco Pizarro saapui sisällissodan repimään inkavaltioon vuonna 1532 vain 180 miehen kanssa. Hän vangitsi kuningas Atahualpan Cajamarcan taistelussa houkuttelemalla hänet kohtaamaan espanjalaiset aseettomana ja myöhemmin surmautti hänet saamistaan lunnaista huolimatta. Espanjalaiset onnistuivat valloittamaan koko inkavaltakunnan, mihin oli monta syytä. Espanjalaisten aseistus oli ylivoimaista inkoihin nähden. Atahualpa ei ollut ollut suosittu etenkään Cuscossa, mistä espanjalaiset saivatkin lisäjoukkoja. Myös provinssit olivat tyytymättömiä tyrannimaisiin inkoihin ja taistelivat espanjalaisten puolella. Valtakunnan laajeneminen oli myös heikentänyt sitä taloudellisesti, koska työveroja ei enää maksettu kunnolla. Paljon inkoja oli myös jo kuollut Euroopasta tulleisiin sairauksiin, joihin intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä. Valtakunnan valloitus onnistuikin melko vaivatta, ja espanjalaisvallan varmistivat Kastiliasta myöhemmin saapuneet lisäjoukot.

Espanjalaiset ryöstivät Cuscon ja rakensivat uuden kaupungin sen paikalle. He asettivat inkojen nimelliseksi hallitsijaksi Manco II:n, joka kuitenkin johti inkat kapinaan 1536. Epäonnistuneen kapinan jälkeen inkat vetäytyivät vuoristoseuduille ja jatkoivat sissisotaa espanjalaisia vastaan. Inkojen viimeinen johtaja Túpac Amaru kukistui 1572, kun espanjalaiset valloittivat viimeisen itsenäisen inkakaupungin Vilcabamban. Espanjalaiset käyttivät intiaaniseutujen hallitsijoina paljolti samoja menetelmiä kuin inkatkin, mutta heidän kovat vaatimuksensa johtivat useisiin intiaanikapinoihin.

Vaikka inkavaltakunta tuhoutuikin, joitain inkojen kulttuuriperinteitä on säilynyt nykyaikaan asti, kuten ketšuan kieli, tekstiilitaide ja ruokakulttuuri. Inkojen asuinseudun Perun ylänköjen asukkaat ovat edelleen geneettisesti noin 95-prosenttisesti intiaaneja, ja eurooppalaisvaikutus heidän geeniperimäänsä on jäänyt hyvin vähäiseksi. Rannikolla sijaitsevassa pääkaupungissa Limassa intiaaniperimän osuus on enää 68 prosenttia.

Liittovaltion neljä aluetta

Inkavaltakunta laajimmillaan ja sen neljä aluetta.

Inkat itse käyttivät valtakunnastaan nimeä Tawantinsuyu (voidaan kirjoittaa myös Tahuantinsuyu), sananmukaisesti 'neljä aluetta'. Nämä liittovaltion neljä aluetta eli suyua olivat nimeltään Antisuyu, Cuntisuyu, Collasuyu ja Chinchaysuyu.

Eteläinen Collasuyun alue oli suurin. Sen tiheään asutetut aimarankieliset kuningaskunnat olivat Cuscosta lähteneiden inkojen ensimmäiset valloitukset. Collasuyuun kuului Atacaman autiomaa Tyynenmeren rannalla, vuoristoa ja itäistä trooppista sademetsää. Suuri osa aluetta on ylätasankoa. Titicacajärven tienoilla sataa yli 50 senttimetriä vuodessa ja ilmasto on viileä mutta siedettävä. Järvi säilöö lämpöä ja pitää siten hallan loitolla. Sitä ympäröivästä tasaisesta alueesta tulikin inkavaltakunnan vilja-aitta, vaikka korkealla viihtyvätkin vain hyvin sopeutuneet viljelykasvilajit. Rannikon kalavedet ovat maailman rikkaimmat.

Antisuyu oli Cuscosta itään. Siihen kuuluu vuoristometsiä, itäisten Andien jyrkkiä rinteitä ja ruohoylänköä, ja alueella onkin hyvin monenlaisia luonnonolosuhteita ja ilmastoja. Ylängöillä voitiin viljellä perunaa ja kvinoaa ja alangoilla maniokkia ja trooppisia hedelmiä. Antisuyussa asui melko vähän ihmisiä, eivätkä inkat laajentaneet valtakuntaansa enää alle 1500 metrin korkeudella sijainneeseen sademetsään. Antisuyu tarjosi inkoille pakopaikan espanjalaisilta ja sissisodan keskuksen.

Cuntisuyu oli pieni ja harvaan asuttu alue Cuscon ja Tyynenmeren välissä. Sitä hallitsevat kuivat Andien länsirinteet ja rannikon rutikuiva autiomaa. Alueen läpi virtaa 15 lyhyttä jokea, joiden rannoilla voitiin viljellä maata. Talvisin ja El Niñon aikaan alue saa kosteutta merisumusta ja viljely oli tavallista tuottoisampaa.

Chinchaysuyu muodosti valtakunnan pohjoisosan. Vuoriston lisäksi alueella on kuivaa ruohikkomaata, joka muuttuu pohjoiseen mentäessä kosteammaksi. Joet virtaavat syvissä kanjoneissa, eikä viljelymaata ollut kovin paljon. Pohjoisosissa on trooppista kasvillisuutta ja kostealla rannikolla mangrovesuota, mutta myös kuivaa autiomaata. Rannikon autiomaan läpi virtaa 40 jokea, joiden ympärille inkat rakensivat kanavaverkoston.

Väestö

Väkiluku

Inkavaltakunnan asukaslukua ennen espanjalaisten tuloa on vaikea arvioida, sillä tilastoja ei ole säilynyt, vaikka inkat niitä aikoinaan pitivätkin. Väkiluku romahti 1520-luvun jälkeen sisällissodan, espanjalaisvalloituksen ja tautiepidemioiden johdosta, ja sitä on vaikea arvioida myöhempien väestönlaskentalukujen pohjalta. Espanjalaisten mukana tullut isorokko surmasi inkoista ensimmäisessä epidemiassa ehkä 50 prosenttia. Arviot valtakunnan väkiluvusta suurimmillaan ovat vaihdelleet kahdesta miljoonasta 37 miljoonaan. Konkistadori Pizarro laski vanhojen quipuarkistojen pohjalta vuosina 1534–1540 Perun intiaanitalouksien määräksi 1,55 miljoonaa. Tästä luvusta Pärssinen (1992) on arvioinut koko inkavaltakunnan väkiluvuksi yhdeksän miljoonaa. Rowe (1946) arvioi intiaanien lukumääräksi kuusi miljoonaa, Dobyns (1966) 37,5 miljoonaa, Smith (1970) 12 miljoonaa, Wachtel (1977) 10 miljoonaa ja Cook (1981) 4–14 miljoonaa. Koko valtakunnan väestöstä vain pieni osa oli varsinaisesti inkoja. Arviot inkojen määrästä ovat vaihdelleet 15 000:sta 40 000:een.

Kieli

Inkavaltakunnan alueella eli ihmisiä kymmenistä tai jopa sadoista etnisistä ryhmistä ja heimoista. Monilla niistä oli omat kielensä. Inkavaltakunnan virallinen kieli ja hallintokieli oli ketšua. Muita suuria kieliä olivat aimara ja uru. Ketšua on kielenä inkoja vanhempi ja kehittynyt todennäköisesti Perun keskiosissa yli tuhat vuotta ennen inkojen aikaa. Kieltä kutsuttiin nimellä runasimi, ”ihmisen puhe”. Koska ketšua oli hallintokieli, inkat levittivät sitä myös alueille, joilla sitä ei puhuttu. Uusien alueiden eliitti joutui opiskelemaan sitä.

Elinolosuhteet

Andien vuoristo on ihmiselle hyvin vaativa elinympäristö. Vaikka vuoristolaiset olivatkin vuosisatojen aikana fysiologisesti osittain sopeutuneet olosuhteisiin, yli kolmen kilometrin korkeudessa asuneet inkavaltakunnan asukkaat joutuivat jatkuvasti kärsimään voimakkaasta auringonsäteilystä, kylmyydestä, kovista tuulista, kallioisesta maastosta, viljelysmaan vähäisyydestä, köyhästä maaperästä, kuivuudesta, hyvin epäsäännöllisistä sateista, lyhyistä kasvukausista, alentuneesta ravitsemuksesta ja vähentyneestä hapensaannista. Luonnonkatastrofeista tuhoisimpia olivat maanjäristykset ja maanvyörymät, jotka surmasivat paljon ihmisiä.

Kaupungit ja kylät

Inkavaltakuntaan kuului useita asutuskeskuksia isoista kaupungeista pieniin kyliin. Suurimmat kaupungit olivat yhtä suuria kuin Euroopassa, ja konkistadorien mukaan hyvin siistejä ja järjestettyjä. Suurin osa väestöstä asui kuitenkin pienissä kylissä maanviljelyalueiden lähellä. Tyynenmeren ja Titicacajärven rannalla oli myös kalastuskyliä. Kylät rakennettiin yleensä niemekkeille ja vuorenhuipuille, jotta viljelysmaalle saatiin jätettyä tilaa ja kylää olisi helpompi puolustaa. Jokilaaksojen pohjat olivat harvaan asutettuja.

Inkavaltakunnan suurin kaupunki oli pääkaupunki Cusco, jossa espanjalaiset arvioivat asuneen 200 000 ihmistä. Cusco oli inkakuninkaan, korkeimman yläluokan ja imperiumin parhaiden upseerien ja sotilaiden asuinpaikka, valtion seremoniallisten tapahtumien keskus sekä valtava ruoan ja muiden tarpeiden varasto. Kaupungissa oli myös valtakunnan tärkein pyhäkkö Coricancha.

Inkavaltakunnan asutuskeskukset eivät olleet eurooppalaistyylisiä, talouden ja kaupankäynnin ympärille kehittyneitä kaupunkeja. Inkojen kaupungit oli rakennettu nimenomaan hallinnollisiksi keskuksiksi, ja monet niistä hylättiin turhina espanjalaisvalloituksen jälkeen. Hallintokaupunkien lisäksi inkat rakensivat kuninkaallisia lomapaikkoja, joista tunnetuin on Machu Picchu. Se säilyi konkistadorien tuholta vaikeapääsyisyytensä ansiosta. Hiram Bingham löysi koskemattomana säilyneen kaupungin vasta vuonna 1911.

Muita tärkeitä kaupunkeja olivat:

• Quito, jossa sijaitsi Auringon ja Kuun temppeli
• Cajamarca, joka tunnettiin suuresta aukiostaan, jolla Atahualpa ja Pizarro kohtasivat
• Vilcabamba, vuoristokaupunki
• Hatoun Colla Titicacajärven rannalla
• Huamachuco, pääteiden risteyskaupunki
• Tumbes, ainoa satamakaupunki
• Ollantaytambo, legendojen syntykaupunki

Elämänkaari

Lapsuus ja nuoruus

Vastasyntynyt kapaloitiin ensimmäisten elinkuukausiensa ajaksi, ja äiti kantoi sitä mukanaan peltotöissään. Vauvoja ei hellitty, jotta ne eivät tottuisi liian helppoon elämään. Lapsi sai alustavan nimensä vasta ensimmäisen elinvuotensa jälkeen. Yhdeksänvuotiaana pojat alkoivat auttaa vanhempiaan torjumalla lintuja pelloilta. 12-vuotiaana pojat alkoivat hoitaa laamoja ja metsästää lintuja, joiden höyheniä käytettiin koristeina. Pojat oppivat myös käsityötaitoja, ja teinitytöille opetettiin naisten töitä, kuten ruoanlaittoa ja kutomista.

12 ja 14 ikävuoden välissä pojille ja tytöille järjestettiin siirtymäriitti, jossa he saivat lopullisen nimensä ja poika myös lannevaatteen. Poikien siirtymäriitti pidettiin joulukuussa järjestetyssä Capac raymi -juhlassa. Pojat osallistuivat useisiin rituaaleihin, ja heistä tuli juhlan päätteeksi sotilaita, kun heidän korvansa lävistettiin. Tyttöjen siirtymäriitti järjestettiin tytön ensimmäisten kuukautisten aikaan. Kolmen päivän paaston jälkeen äiti pesi tyttönsä ja puki tämän uusiin hienoihin vaatteisiin ja sandaaleihin. Näin huolellisia riittejä järjestettiin vain korkeimpien säätyjen keskuudessa; tavallisen kansan juhlat olivat paljon yksinkertaisemmat.

25 vuoden iässä nuoresta miehestä tuli täysivaltainen kansalainen.

Koulunkäynti

Koulua kävivät vain yläluokan lapset, sillä tavallisen kansan ainoa tehtävä oli työn tekeminen. Tavallinen kansa oppi taitonsa seuraamalla ja auttamalla vanhempiaan ja yhteisönsä muita jäseniä.

Miehet ja naiset saivat koulutuksensa hieman erilaisissa ympäristöissä. Naisia koulutettiin miehiä enemmän, ja heitä opetettiin ”valittujen naisten taloissa” (aclla wasi), joita saattoi olla jopa 40 ympäri valtakuntaa. Naiset harjoittelivat tekstiilien tekemistä ja ruoan valmistusta, jotta he voisivat palvella kuninkaallisessa hovissa.

Miehet koulutettiin Cuscossa niin sanotussa ”oppimisen talossa” (yacha wasi). He aloittivat koulun 8–10 vuoden iässä. Neljän vuoden jälkeen oli loppukoe. Koulussa opetettiin ketšuan kieltä, uskontoa, quipun eli solmuihin perustuvien muistiinpanojen käyttöä ja valtakunnan historiaa. Myös geometriaa, maantietoa ja tähtitiedettä sivuttiin, ja liikunta oli tärkeä aine. Koulua kävivät vain inka-aatelin ja tärkeiden virkamiesten pojat, jotka oppivat tärkeitä valtiomiestaitoja ja joille iskostettiin virallinen valtion ideologia.

Avioliitto

Valtio määräsi tarkasti avioitumisesta. Miehet pääsivät naimisiin 24 vuoden iässä ja naiset 18 vuoden iässä. Avioliitto oli pakollinen jokaiselle viimeistään 30 vuoden iässä. Vaimot otettiin omasta yhteisöstä, mutta lähisukulaisten avioliitot oli kielletty muilta kuin kuninkaalta. Nuoret parit saattoivat olla ”koeavioliitossa” ennen oikeaa avioitumista; tällaisessa liitossa syntyneet lapset siirrettiin äidin vanhempien huomaan. Avioiduttuaan mies sai oman majan, maapalan ja työapulaisia. Avioliitot solmittiin yhteistilaisuuksissa kylien pääaukioilla kerran vuodessa tiettynä päivänä, joka oli samalla kansallinen juhlapäivä. Tavallinen väki määrättiin yksiavioisiksi, mutta hallitsevan luokan miehet olivat moniavioisia.

Yhteiskuntarakenne

Säädyt

Inkavaltio oli jyrkkä luokkayhteiskunta. Työkykyiset kansalaiset jaettiin työveroluokkiin niin että jokainen luokka joutui tekemään tietyn määrän työtä päivässä tai kuukaudessa. Työveroluokkien lisäksi oli yhteiskunnallisia ryhmiä, joiden pohjana oli syntyperä. Inkat olivat ylintä luokkaa. Heidän alapuolellaan olivat ei-inkat, yanca ayllut, jotka olivat valtakunnan työvoimaa. Cuscon inkat jaettiin kolmeen eriarvoiseen säätyyn. Capac-sääty oli korkeinta aatelia. Heihin kuului enimmillään 300–400 jäsentä, jotka olivat hallitsijan lähisukulaisia. Capacit toimivat kaikkein korkeimmissa viroissa, korkeimman neuvoston jäseninä ja suurimpien hallintoalueiden ylikäskynhaltijoina. Hahua-säätyyn kuuluivat capacien läheiset sukulaiset ja hallitsijan jalkavaimojen jälkeläiset. Hahuat palvelivat useimmiten upseereina, ja heidän merkkinsä oli pitkä tukka. He eivät osallistuneet poliittiseen päätöksentekoon. Huaccha-sääty koostui puhdasveristen inkojen ja ei-inkojen jälkeläisistä. He toimivat alemmassa paikallishallinnossa ja inkojen edustajina valtakunnan provinsseissa.

Inkat pyrkivät säilyttämään inkaveren puhtaana, joten säätykiertoa ei avoimesti suosittu. Säätykierto oli kuitenkin mahdollista esimerkiksi avioliiton, sodissa menestymisen tai hallitsijan palvelemisen kautta.

Klaanit

Inkojen yhteiskunnan perustana oli klaani, ayllu. Siihen kuului lähekkäin asuvia perheitä, ja se saattoi olla kooltaan pieni tai kaupungin kokoinen. Jokainen kansalainen kuului koko elämänsä ajan johonkin aylluun, joskin kauneimpia ja lahjakkaimpia naisia vietiin joskus tärkeimpiin kaupunkeihin koulutettavaksi ja virkamiesten tai kuninkaan vaimoiksi. Ayullun perheet jakoivat yhteisen maan, eläimet ja sadon. Kylvö ja sadonkorjuu tehtiin yhdessä. Joka syksynä ayllun maat jaettiin uudelleen perheiden koossa tapahtuneiden muutosten pohjalta.

Hallinto

Hallitsija ja hallintorakenne

Inkavaltakunnan yksinvaltias johtaja oli jumalkuningas Sapa Inca. Hallitsijan alaisuudessa oli korkein neuvosto hunu, jota hallitsija kuunteli neuvoa-antavana elimenä. Sen merkitys oli kuitenkin käytännössä melko vähäinen. Neuvoston jäsenistö koostui valtakunnan neljän hallintoalueen eli suyun johtohenkilöistä, ja se toimi yhdyssiteenä paikallishallinnon yksiköihin. Neljän hallintoalueen johtajia olivat varakuninkaat, capacit. Hallintoalueet muodostuivat provinsseista, joiden johdossa oli yksinvaltias tocricoc, syntyperäinen capac inka. Hänen alamaisiaan olivat neljä paikallista ylimystä, huñoa, jotka toimivat noin kymmenentuhannen ihmisen päällikkönä. Inkojen kymmenjärjestelmän mukaisessa käskyvaltahierarkiassa huñoja seurasivat tuhannen ihmisen päälliköt ja edelleen sadan ihmisen päälliköt, joiden tehtävät liittyivät työveron ja tuotannonjaon valvontaan. Provinssien hallinnossa toimi lisäksi hallitsijan henkilökohtaisia edustajia, erikoisvirkamiehiä, jotka valvonnan lisäksi myös ehkäisivät vakoilua sekä vahvistivat avioliittoja, jakoivat viljelysmaita ja hoitivat maaomaisuuksien perimisasioita. Inkojen raskas virkamiesjärjestelmä hajautti talouspoliittista valtaa paikallisvirkamiehille ja samalla esti papiston vallan kasvua.

Valtion tehtävät ja oikeudet

Inkavaltio huolehti kansalaisistaan hyvin. Valtio tarjosi väestölle toimeentulon perusedellytykset ja puutteen aikana ilmaista ruokaa viljavarastoista. Valtio ruokki myös vanhukset, sairaat ja työkyvyttömät ja piti huolta leskistä ja orvoista. Valtio puolusti asukkaitaan hyökkääjiltä ja tarjosi ”moraalisesti oikeudenmukaiset” oikeudenkäynnit. Rangaistusten kovuuteen vaikutti tekijän yhteiskuntaluokka: rangaistukset olivat sitä kovempia mitä korkeampi virkamies rikoksen oli tehnyt, sillä valtiolle oli tärkeää pitää kaikki talonpojat töissä ja vaatia virkamiehiltä esimerkillistä käytöstä. Jos joku oli varastanut ruokaa tai vaatteita tarpeeseensa, rangaistiin sitä virkamiestä, joka puutteesta oli vastuussa. Rangaistuksina eri rikoksista käytettiin julkisia nuhteita, kansalaisoikeuksien poistamista tai karkotusta, vapausrangaistuksia ja kuolemanrangaistusta.

Inkavaltio myös määräsi kansalaistensa elämästä tarkasti. Jokaista kansalaista valvottiin, ja kaikki joutuivat tekemään töitä ahkerasti. Valtio saneli myös avioliitot, juhlat ja ammatinvalinnat. Kaikki työkykyiset miehet joutuivat vuosittain niin sanottuun mit’a-palvelukseen, johon kuului rakennustöitä ja sotapalvelusta. Mit’a-työvoimalla rakennettiin valtakunnan valtava tieverkosto, kanavaverkosto, pengerviljelmät ja arkkitehtoniset monumentit.

Armeija

Inkat taistelevat espanjalaisia vastaan. Juan Bravo, Cuscon historia, 1992, yksityiskohta.

Inkoilla oli suuri armeija, mutta sen koosta ei ole täyttä varmuutta. Inkat pystyivät kuitenkin kokoamaan sotajoukot, joiden suuruus vaihteli tilanteen mukaan 35 000 miehestä 140 000 mieheen. Armeijan korkeimmat upseerit olivat ammattisotilaita, ja he olivat joko capac- tai hahua-inkoja. Sotajoukot kerättiin kansan parista, mutta yhdestä klaanista sai ottaa vain muutamia miehiä, jotta klaani pystyi hoitamaan maatansa. Armeija jaettiin erisuuruisiin ryhmiin, ja niistä pienimpään kuului 10 miestä. Suurimmassa yksikössä oli 10 000 miestä. Armeijaan kuului lisäksi noin 5 000 miehen laajuinen hallitsijan henkilökohtainen kaarti, johon kuului korkeasti koulutettuja inkoja.

Aseistukseen kuului sekä kauko- että lähitaisteluaseita. Kaukotaisteluaseista linko oli yleisin. Jotkut yksiköt käyttivät lisäksi jousia ja nuolia ja toiset keihäitä. Köyteen kiinnitetyistä kivistä tehtyä bolaa käytettiin sotkemaan vihollisten jalkoja. Lähitaistelussa suosittiin 60–100 senttimetriä pitkää nuijaa, jonka päässä oli kivestä tai kuparista tehty tähdennäköinen paino. Sotilaat pukeutuivat tunikaan ja sandaaleihin ja suojautuivat puuvillasta tehdyllä suojuksilla. Selässään heillä oli palmupuuliuskoista ja puuvillasta tehdyt pienet kilvet. Kypärä oli tehty puusta ja ruo’osta. Espanjalaisten pienelle mutta hyvin aseistetulle ja panssaroidulle valloitusjoukolle inkojen armeija ei pärjännyt. Esimerkiksi Cajamarcan taistelussa 1532 espanjalaiset surmasivat 169 miehen armeijallaan tuhansia inkoja ilman yhtään omaa kaatunutta.

Inkojen keskeisin taktiikka oli pelottaa vastustaja armeijansa koolla. Armeija pyrki välttämään taistelua, koska valtakunnan laajenemisen kannalta vastustajien tappaminen ei ollut kannattavaa. Inkat marssittivat usein armeijansa vihollisensa porteille, ja sen jälkeen lähettiläät kävivät tarjoamaan lahjoja ja kertomaan, mitä etuja he saisivat, jos liittyisivät valtakuntaan. Inkat käyttivät sotilasvoimaansa vasta, jos diplomatia epäonnistui. Perimmäinen taistelutaktiikka oli hyökätä voimalla, ja todennäköisesti monet taistelut ratkaistiin miesmäärän perusteella. Hyökkäyksessä käytettiin ensin kaukotaistelumiehiä, jotka avasivat tien lähitaistelijoille. Lähitaisteluissa inkojen sotajoukot eivät olleet yhtenäisiä, vaan ne käytiin käytännössä yksittäisten taistelijoiden välisenä kamppailuna. Taistelun voitti yleensä se osapuoli, joka aiheutti enemmän tappioita vastustajalle.

Armeijat liikkuivat pitkiä etäisyyksiä laajassa valtakunnassa, sillä sotilaat määrättiin taisteluihin mahdollisimman kaukana kotiseuduiltaan. Sotajoukot hyödynsivät muonitukseensa ja huoltoonsa valtion linnoituksia, eivätkä siksi joutuneet ryöstelemään kyliä. Ryöstelystä ja muunlaisesta häiriköinnistä sotilaita rangaistiin jopa kuolemalla.

Talous ja elinkeinot

Inka, jolla on kädessään quipu, solmukirjoitus.

Inkoilla ei ollut markkinataloutta tai rahaa, kauppoja tai toreja, eikä juurikaan kauppiaita. Kansalaiset saivat välttämättömyystarvikkeensa valtion varastoista, eikä mitään tarvinnut erikseen ostaa. Talouden kirjanpidossa käytettiin quipua, solmukirjoitusta, jolla voitiin merkitä tavaramääriä ja tavaroiden lajeja. Quipuilla pidettiin myös väestötilastoja, joiden pohjalta on myöhemmin voitu arvioida koko valtakunnan asukaslukua.

Maanviljely

Inkojen pengermiä.

Vuoristoon rakennettiin porrasmaisia pengerviljelmiä, kanavia ja vesisäiliöitä. Penkereiden kivisten reunojen avulla päivien lämpö pystyttiin säilyttämään mullassa kylmien öiden ajaksi, ja ne tasoittivat myös kuivien aikojen vaikutusta vettä varastoimalla. Penkereiden seinät rakennettiin tiilistä, joita valmistettiin lietteisestä savimaasta. Inkojen pengerviljelmät kattoivat laajimmillaan miljoonan hehtaarin alan. Inkavaltakunnan romahduksen jälkeen edistynyt viljelyosaaminen unohdettiin.

Inkapariskunta kylvöpuuhissa, mies tacllan varressa.

Inkat eivät tunteneet auraa. He käyttivät maatöissä sen sijaan taclla-nimistä työkalua, joka oli metrin mittainen suora puinen keppi. Mies avasi ensin maan tacllalla, ja vaimo poisti sitten maasta kivet ja kylvi siemenet.

Maissi kylvettiin heinäkuussa ja sen jälkeen perunat. Syyskuussa korjattiin vihannessato ja maustesato. Lokakuussa kerättiin puuta, valmistettiin köyttä ja korjailtiin majoja. Marras–joulukuussa palvottiin aurinkojumalaa ja kunnioitettiin vainajia. Ruokana käytettiin tuohon aikaan säilykkeitä. Tammikuu oli pyhitetty kuujumalan palvontaan. Pellot kuokittiin ja siistittiin, ja lapset ja naiset hätistivät lintuja pois pelloilta ja metsästivät niitä. Tammikuu oli sateinen kuukausi, jolloin perheet pysyttelivät paljon majojensa sisällä korjailemassa vaatteitaan ja rukoilemassa. Helmikuussa korjailtiin kanavia ja polkuja. Maissi versoi maaliskuussa ja sato korjattiin toukokuussa. Kesäkuussa korjattiin perunasato. Ylijäämät varastoitiin viljasiiloihin ja julkisiin varastoihin puutteen ja luonnonkatastrofien varalta. Koko valtakunnan varastot tasattiin kuljettamalla tarvikkeita alueelta toiselle. Ennen seuraavaa kylvöä yhteisö korjasi paikat tarkastusmiehen käyntiä varten, joka jakoi maat uudelleen.

Metsästys ja kalastus

Riistaa ajettiin kokoon kerran vuodessa kuninkaallisessa metsästyksessä, jossa mukana oli jopa 30 000 riistanhätyyttäjää. Meressä ja Titicacajärvessä oli paljon kalaa, jota pyydystettiin koukuilla, ansoilla ja verkoilla.

Kotieläimet

Inkat kesyttivät laaman ja alpakan, ja joka kylässä oli laamakarsina. Laamaa käytettiin pienten kuormien kantojuhtana. Sen lihaa syötiin, lantaa käytettiin polttoaineena ja nahkaa jalkineisiin sekä huopiin. Laaman maitoa ei käytetty. Alpakasta saatiin laadukasta villaa, ja laamankin villaa käytettiin ponchoihin ja peittoihin. Villinä elävästä vikunjasta saatiin kaikkein laadukkainta villaa, jota kuningas käytti.

Tuottojen käyttö

Inkavaltakunnan viljelysmaat ja laidunmaat jaettiin kolmeen yhtä suureen mutta tärkeydeltään hierarkkiseen luokkaan. Tärkeimmän ensimmäisen luokan maiden tuotto annettiin uskonnollisille virkailijoille, papeille ja pyhäköissä kävijöille sekä varastoihin, joista syötiin uskonnollisina juhlapäivinä. Toisen luokan maat kuuluivat valtakunnan hallitsijalle, ja tuotot jaettiin kuninkaalliselle hoville ja hallinnolle. Ylijäämää varastoitiin suuriin varastoihin. Kolmannen luokan maiden tuotto jaettiin paikallisille asukkaille itselleen.

Kansalaisten maksamalla maatalousverolla ruokittiin miljoonat valtion työntekijät kuten mit’a-palvelusta suorittavat miehet. Noin kymmenen prosenttia väestöstä kuului pysyvästi subventoitaviin. Ylimystön, upseerien ja eri tason hallitsijoiden alapuolella oli suuri joukko omaan alaansa keskittyviä ammattilaisia kuten kirjanpitäjiä, agronomeja, arkkitehtejä, tarkastajia, insinöörejä ja hydrologeja sekä erilaisia käsityöläisiä.

Tekninen infrastruktuuri

Inkat rakensivat laajan tie- ja kanavaverkoston, pengerviljelmiä sekä useita kaupunkeja ja monumentteja. Heillä ei kuitenkaan ollut pyörää, vahvoja vetojuhtia, rautaa, rahaa eikä varsinaista kirjoitusjärjestelmää.

Tieverkosto

Inkojen rakentama tie Machu Picchuun.

Pääartikkeli: Inkavaltakunnan tieverkosto

Inkavaltakunnan tieverkosto oli noin 40 000 kilometriä pitkä. Tieverkosto ja akveduktien verkosto olivat hyvin edistyneitä jopa eurooppalaisiin verrattuna. Inkoilla oli kaksi pohjois–eteläsuuntaista päätietä: rannikon valtatie ja vuoriston valtatie. Tiet oli päällystetty, reunustettu ja ojitettu. Rannikkoa pitkin kulkenut päätie oli 4 000 kilometriä pitkä ja jopa seitsemän metriä leveä. Siitä lähti poikkiteitä Andien valtatielle ja lopulta laamapolkuja ylös vuoristoon. Syvien jokirotkojen yli johti riippusiltoja, jotka uusittiin vuosittain. Majataloja oli 20 kilometrin välein; jotkin niistä olivat linnoituksia, joissa oli armeijatarvikkeita. Inkojen tiet rakennettiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Teitä käyttivät armeijan lisäksi myös lähetit. Lähettiverkosto pystyi toimittamaan viestin tai paketin teitä pitkin vuorokaudessa 240 kilometrin päähän.

Arkkitehtuuri

Pääartikkeli: Inkojen arkkitehtuuri

Cuscossa olevan muurin tunnettu 12-kulmainen monoliitti.

Inkojen uskonnolliset rakennukset ja linnoitukset olivat valtavan suuria, mutta heidän rakennustaiteensa ei ollut taidokkaampaa tai taiteellisempaa kuin heidän edeltäjillään. Inkat eivät tunteneet holvia, eivätkä he käyttäneet sementtiä tai laastia, vaan kivet vain sovitettiin tarkasti yhteen. Rakennukset tehtiin kestämään maanjäristyksiä: perustuksesta tehtiin leveä ja rakennuksissa oli vain yksi kerros eikä juurikaan ikkunoita. Lisäksi seinät rakennettiin hieman sisäänpäin kallelleen, ja rakennusten kulmat pyöristettiin. Inkojen kiventyöstötekniikkaa ei tunneta, mutta he luultavasti muotoilivat kivet aluksi talttojen ja kiilojen avulla ja hioivat niiden pinnat hiekalla ja vedellä.

Inkat rakensivat suurimmat kaupunkinsa saman kaavan mukaan. Keskusaukion ympärillä oli julkisia rakennuksia, päälliköiden taloja, siiloja ja laamojen karsinoita. Rakennukset olivat yksinkertaisia, osin maanjäristysten vuoksi. Kadut olivat kapeita.

Inkavaltakunnan ilmasto-olot vaihtelivat suuresti eri alueiden välillä, mikä aiheutti erilaisia vaatimuksia asuintalojen rakentamiselle. Lauhkean rannikkoseudun taloja ei tarvinnut rakentaa kovin vankoiksi. Niiden seinät olivat tiiltä ja katot olkea, ja niissä oli ikkunoita. Ylängöillä talot rakennettiin suojaamaan kylmältä ja kosteudelta. Seinät olivat kiveä tai savitiiltä, eikä niissä ollut muita aukkoja kuin matala oviaukko. Talot olivat pyöreitä ja matalia, ja sisällä oli hämärää, savuista, likaista ja haisevaa. Laamannahkoja käytettiin peittoina ja patjoina. Huonekaluja ei ollut, ja koristukset oli kielletty. Paremman väen talot olivat kaikkialla suurempia ja valoisampia kuin alempien luokkien talot.

Kulttuuri

Tekstiilit

Viitta noin vuodelta 1550.

Inkat arvostivat tekstiilejä suuresti, ja inkojen kankaat olivat koristeellisia. Jokaisessa inkaperheessä kudottiin, sillä se oli kansalaisvelvollisuus. Virkamiehet hoitivat villan jakelun kutojille valtion varastoista. Valmiit vaatteet varastoitiin valtion varastoihin. Perheiden lisäksi käsitöitä tekivät myös erikoistuneet ammattikäsityöläiset, joiden työn jälki olikin taidokasta. Joitain kauniita tekstiilejä lukuun ottamatta inkojen käsityöt olivat taiteellisesti kuitenkin yleensä vaatimattomia verrattuna heidän edeltäjiensä mochicojen ja chimujen käsitöihin.

Yleisin kangaspuutyyppi oli kaksi keppiä, joiden väliin langat vedettiin. Toinen keppi kiinnitettiin puuhun ja toinen kutojan vyötärölle. Väriaineita tunnettiin lukuisia, joillain seuduilla jopa 190 erilaista. Inkat tuottivat kolmea laadultaan eritasoisia kankaita. Karkeinta kangasta kutsuttiin nimellä chusi ja siitä tehtiin säkkejä, mattoja ja huopia. Hieman parempilaatuista kangasta kutsuttiin nimellä ahuasca, josta tehtiin alaluokan vaatteita. Paras kangaslaatu, cumpi, oli tarkoitettu vain hallitsijoille ja aatelisille. Siihen käytettiin alpakan ja vikunjan villaa, puuvillaa ja joskus joitain eksoottisempia materiaaleja, kuten lepakoiden karvaa ja kolibrien untuvaa.

Keramiikka

Inkojen saviastia.

Keramiikka on inkojen materiaalisen kulttuurin parhaiten säilynein osa. Suuruuden aikana valmistettu keramiikka on teknisesti korkealaatuista ja kestävää. Inkat valmistivat sekä massatuotantoja yhdenmukaistettuja astioita että koristeellisimpia astioita. Massatuotettua keramiikkaa on 14 yleistä astiamuotoa, joista tunnetuin on pitkäkaulainen astia, jolla on terävä pohja.

Inkat maalasivat keramiikkansa yleensä mustalla ja valkoisella värillä punaista pohjaa vasten. He koristelivat keramiikkansa geometrisesti neliöillä, vinoneliöillä, kolmioilla ja meandereilla. Joillain seuduilla savitöihin kaiverrettiin kohtauksia tavallisesta elämästä tai mytologiasta. Sen paremmin kutojat kuin savenvalajatkaan eivät käyttäneet apunaan pyörää.

Muu esineistö

Inkat eivät tunteneet rautaa, vaan käyttivät kiveä, kuparia ja pronssia työkaluihinsa. Kultaa, hopeaa ja platinaa käytettiin myös paljon koristeena. Kultaa saatiin joenpohjista ja kultakaivoksista, joskaan ei kovin syvältä. Kullalla ja hopealla oli muinaisille perulaisille uskonnollinen merkitys, sillä ne symboloivat väriensä johdosta aurinkoa ja kuuta, Andien alueen korkeita jumalolentoja. Kulta oli juuri inkojen tunnus, sillä hallitseva luokka piti itseään auringon jälkeläisinä.

Puuta inkat käyttivät arkkitehtuurissaan ja monissa hyötyesineissä. Puusta tehtiin myös joitain koristeellisia esineitä. Tärkein puuesine oli qiru, joka oli rituaaleissa ja seremoniassa käytetty kuppi.

Lintujen höyheniä käytettiin koristeina seremonioissa ja kypärissä, etenkin Amazonin papukaijojen höyheniä.

Musiikki

Inkavaltakunnan soittimet olivat puhallinsoittimia ja lyömäsoittimia. Tunnetuimpia huiluja olivat quena ja panhuilu.

Ruokakulttuuri

Inkojen perusruokaa oli peruna. Muita yleisesti viljeltyjä kasveja olivat quinoa, pavut, kurpitsa, bataatti, avokado, tomaatti ja maniokki. Vuoristoseutujen asukkaat suosivat etenkin juureksia niiden hyvän kylmäsäilyvyyden vuoksi. Alavammilla mailla syötiin enemmän maissia. Eliitin ruokaa olivat maissi ja liha. Valtio järjesti alamaisilleen säännöllisiä ja julkisia juhla-aterioita korvauksena näiden työpanoksesta.

Alkoholin nauttiminen oli suosittua kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Chicha on maissista valmistettu alkoholijuoma, jota vanhat naiset valmistivat puremalla maissinsiemeniä ja sylkemällä ne vesiastiaan.

Kalenteri

Inkat käyttivät kuu-aurinkokalenteria, jossa vuosi oli aurinkovuoden mittainen ja kuukausia kuun kierron mukaan 12. Sitä ei tiedetä, miten he säätivät 12 kuukauden pituuden sopimaan aurinkovuoteen. Myöskään inkojen viikon pituutta ei tunneta.

Uskonto ja mytologia

Pääartikkeli: Inkojen mytologia

Viracocha.

Inkojen tärkeimpiä jumalia olivat luojajumala Viracocha, aurinkojumala Inti, ukkosjumala Illapa ja maanäitijumalatar Pachamama. Inkat palvelivat jumaliaan rukoilemalla, paastoamalla, sekä uhraamalla eläimiä ja ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria. Kuningasta palvottiin auringonjumalan poikana. Kuninkaan vastustaminen katsottiin siis myös jumalaa vastaan rikkomiseksi. Toinen inkahallitsijan vanhemmista oli Kuu.

Inkat hyväksyivät valloittamiensa alueiden paikallisetkin jumalat, mutta määräsivät niiden väestöt palvomaan myös auringonjumalaa. Intin temppeleitä pystytettiin joka puolille valtakuntaa; näistä merkittävin oli Cuscon Coricancha. Viracochan merkitys kasvoi Pachacutin hallintoaikana Intiin nähden. Kuuta palvottiin lähinnä rannikolla, missä se valaisi öisin kalastusta ja taikayrttien keräilyä.

Maalaisilla oli pieniä varjelijapatsaita (cenopa) ja pyhiä paikkoja (huaca). Huacat olivat useimmiten pyhiä kivenlohkareita, joissa asui henki.

Pappeja oli paljon, ja heitä pelättiin. Johtava pappi oli inkakuninkaan sukulainen ja toimi Cuscon päätemppelissä muiden ylipappien tapaan. Heitä avustivat ”aurinkoneitsyet”, nuoret naiset joita kerättiin joka puolelta valtakuntaa. Alimmat papit viljelivät maaseudulla maata kuten tavallinenkin väki. Papit palvelivat temppeleissä ja huascoissa sekä toimivat joskus ennustajina.

Inkat arvostivat suuresti sukulinjojaan ja esi-isiään, ja he palvoivat näiden jäännöksiä. Vainajien ajateltiin vaikuttavan myös jälkeläistensä terveyteen ja hyvinvointiin. Inkat säilyttivätkin vainajansa muumioimalla.

Juhlat

Inkojen tärkein uskonnollinen juhla oli auringonjumalan juhla Intiraymi, jota vietettiin Cuscossa talvipäivänseisauksena kesäkuussa. Marraskuussa inkat järjestivät juhlia, joissa he ruokkivat ja vaatettivat muumioitaan ja kuljettivat näitä pitkin kyliä.

Vaatetus ja hiukset

Inkavaltio antoi miehille ja naisille yksinkertaiset, yhdenmukaiset ja tarkoituksenmukaiset vaatteet näiden hääpäivänä. Yhtä pukua käytettiin töissä, toista juhlissa. Vaatteita käytettiin kunnes niitä ei enää voinut korjata. Miehet käyttivät valkoista ja hihatonta paitaa, lannevaatetta ja ruskeaa viittaa tai ponchoa. Naiset käyttivät pitkää tunikaa, vyötä ja saalia. Töitä tehtiin paljain jaloin. Sandaaleita käytettiin juhlissa tai matkoilla; tasapainoa vaativan maaston vuoksi varpaat olivat kuitenkin vapaana. Yläluokan vaatteet olivat värikkäämpiä ja korkealaatuisempia kuin työväestön. Keisarin vaatteet tehtiin laadukkaasta vikunjan villasta. Hän käytti myös värikästä llantu-päähinettä, joka oli koristeltu höyhenin.

Miesten hiustyylit vaihtelivat alueittain. Pääkaupungin miehillä oli lyhyt tukka. Työväenluokkaisten naisten hiukset oli yleensä palmikoitu ja sidottu nauhoilla.

Lääkintä

Kokapensaan lehtiä pureskeltiin nälän ja väsymyksen ehkäisyyn sekä lääkinnällisiin tarkoituksiin esimerkiksi puudutusaineena. Kokaa käytettiin myös uskonnollisissa menoissa. Inkat käyttivät muitakin yrttejä kivunlievitykseen ja muihin lääkinnällisiin tarkoituksiin. He harjoittivat myös kirurgiaa. Noitatohtorit yrittivät parantaa sairauksia myös uhraamalla ja loitsuamalla sekä erilaisin seremonioin.

Inkojen yleisimpiä sairauksia olivat keuhkoputkentulehdus ja keuhkokuume. Jotkin espanjalaisten tuomat sairaudet verottivat heitä ankarasti, sillä niitä ei heillä ollut aiemmin esiintynyt.

Katso myös

• Keski-Andien intiaanikulttuurit

Lähteet

• Danielsen, Hanne-Luise (päätoimittaja): Muinaiset intiaanikulttuurit. Bonnier, 2013. ISBN 978-82-535-3310-0
• Innes, Hammond: Conquistadorit – espanjalaiset valloittajat. Suomentanut Kyllikki Villa ja Anita Paajanen-Mannila. Helsinki: Uusi kirjakerho, 1973. ISBN 951-20-0224-8
• Kari, Risto: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 2. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-1094-X
• Kämäräinen, Eija (Zetterberg, Seppo, päätoim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9
• McEwan, Gordon F.: The Incas: New Perspectives. Santa Barbara, California: ABC-CLIO, 2006. ISBN 1-85109-579-9 (englanniksi)
• Moseley, Michael E.: The Incas and Their Ancestors : The Archaeology of Peru. Thames and Hudson, 1992. (englanniksi)
• Pärssinen, Martti: Tawantinsuyu : The Inca State and Its Political Organization. Suomen Historiallinen Seura, 1992. ISBN 951-8915-62-8
• Romé, Jésus & Romé, Lucienne: Life of the Incas in Ancient Peru. [Barcelona]: Liber, 1987. (englanniksi)
• Anneli Ilmonen & Jyrki K. Talvitie: Kultakruunu ja höyhenviitta: Inkat ja heidän edeltäjänsä - Perun kolme vuosituhatta. Tampereen taidemuseon julkaisuja 94, ISSN 0782-3746. Tampereen taidemuseo, 2001. ISBN 952-9549-62-8

Kirjallisuutta

• Ihmisen suku. 4, Mayoista maoreihin. (The Illustrated History of Humankind) Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18782-8
• Ilmonen, Anneli & Talvitie, Jyrki K. (toim.): Kultakruunu ja höyhenviitta. Inkat ja heidän edeltäjänsä – Perun kolme vuosituhatta. (Liittyy Tampereen taidemuseon näyttelyyn 4.2.–29.7.2001) Tampere: Tampereen taidemuseo, 2001. ISBN 952-9549-62-8
• Inkat, Andien valtiaat. ((Les incas, maîtres des Andes, 2001.) Kirjoittajat: César Itier, Jean-François Bouchard.) Suomentanut englanninkielisestä laitoksesta Jaana Iso-Markku. Helsinki: Valitut Palat, 2004. ISBN 951-584-641-2
• Maria Longhena, Walter Alva: Historialliset kulttuurit. Peru. Suomentanut Eija Kämäräinen. Helsinki: Weilin + Göös, 2009. ISBN 978-951-0-32994-8
• Pärssinen Martti: Andien ihminen. Suomen Madridin-instituutti, 2004.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta inkat Wikimedia Commonsissa

• Late Horizon. Inkojen laajenemista kuvaava flash-esitys. (englanniksi)