Susi kulttuurissa

Susi luolamaalauksessa. Font-de-Gaume, Ranska.

Gerhard Munthe 1899: Kuvitusta Harald Hårfagres saga.

Sutta on kuvattu kulttuurissa tuhansien vuosien ajan eri puolilla maailmaa.

Sadut ja mytologia

Koska susi on suurikokoinen petoeläin joka on ollut levinnyt laajoille alueille, siitä kerrotaan monien kansojen mytologiassa ja saduissa. Japanissa maanviljelijät palvoivat sutta, koska se suojeli viljasatoa kauriilta ja villisioilta. Aisopoksen tarinoissa susi oli lammaspaimenten vihollinen. Myös kristillisissä vertauksissa sudet ovat olleet pahassa roolissa. Kuuluisa tarina kertoo, että Franciscus Assisilainen puhutteli Gubbion kaupunkia riivannutta sutta, joka jätti sen seurauksena kaupungin rauhaan.

Antiikin Roomassa susi nautti kunnioitusta kaupungin perustajien Romuluksen ja Remuksen kasvattiemona. Roomassa oli muun muassa useita susipatsaita ja kaupungissa vietettiin vuosittain susimaiselle Faunus-jumalalle omistettua Lupercalia-juhlaa. Susi toimi myös Rooman valtiollisena symbolina ja on edelleen Rooman kaupungin tunnuseläin. Roomassa vältettiin susien vahingoittamista eläimen uskonnollisen erityisaseman vuoksi. Susia ei esimerkiksi nähty amfiteattereiden metsästysnäytöksissä, toisin kuin muita suuria petoeläimiä.

Susi huolehtii ihmislapsista myös monissa villilapsista kertovissa tarinoissa kuten Kiplingin Viidakkokirjoissa.

Punahilkka ja Iso paha susi Gustave Dorén satukuvituksessa.

Satu Punahilkasta Charles Perraultin kertomana on Euroopassa ollut suden pahuuden symboli. Kirjallisuuden historiantutkimus on kuitenkin paljastanut sadun vanhemmat juuret ja eri versiot eri puolilta maailmaa. Sadun tärkein opetus on ollut, ettei lasten pidä luottaa vieraisiin ihmisiin.

Ihmissusi on tarujen hirviö, joka on päivisin tavallinen ihminen, mutta muuttuu yöllä sudeksi. Alun perin ihmissusi kuului germaaniseen kansanperinteeseen^lähde?, jossa ihmissusi oli metsiin paennut soturi, joka tuli hädän hetkellä suojelemaan heimoa vainoojilta. Myöhempi ja yleinen käsitys ihmissuden verenhimosta on Hollywoodin elokuvateollisuuden tarpeisiinsa luoma käsitys.^lähde?

Skandinaavisen mytologian Fenris on jättiläismäinen susi, joka Ragnarökin koittaessa tappaa Odinin mutta kuolee myöhemmin itse.

Joissakin intiaanikulttuureissa sutta pidetään tiennäyttäjänä ja opettajana.

Susi suomalaisessa perinteessä

Sudenmarja

Sudenmaito

Historiallisena, kristillisenä aikana, jolta on tietoja kansanperinteestä ja asenteista, sutta ei ole Suomessa arvostettu juuri lainkaan, vaan siihen on suhtauduttu useimmiten vihamielisesti. Tämä voi johtua osittain tai pitkälti Raamatusta ja muista kristillisistä kertomuksista, joissa susi on yksinomaan paha, ja ainoita Suomessa esiintyviä petoeläimiä, jotka mainitaan. Susi on myös voitu samaistaa kristillisten tarinoiden lohikäärmeeseen, jota ei sillä nimellä suomalaisessa kansantarustossa ilmeisesti alun perin tunnettu (katso Suden ja koiran synty). Kuitenkin esihistoriallisena, pakanallisena aikana on laajalti, aivan lähistölläkin arvostettu sutta, ja niin lienee ollut suomalaistenkin keskuudessa.

Raudan syntysanoissa susi luo karhun kanssa raudan. Nämä pedot kulkevat suolla painaen siihen kyntensä, omat aseensa. Jäljistä nousee pintaan rauta, jonka ihmiset saavat käyttöönsä aseitaan varten.

Siinä missä sutta lähinnä vihattiin ja pelättiin, muihin petoihin ja vaarallisina pidettyihin eläimiin suhtauduttiin yleensä kahtalaisesti – niitä myös arvostettiin ja kunnioitettiin. Käärme kuvasi muun muassa salamaa, ukkonsenjumalan oikeutta jakavaa nuolta, ja käärmeitä pidettiin myös elätteinä tuomassa onnea ja suojelemassa. Ahma oli arvokas turkiseläin. Myös kotka on ollut pakanoille jumalainen olento, kuten sakakuusen tarinassa, joka tosin katsoo asiaa kristinuskon näkökulmasta leimaten kotkanhahmoisen pakanajumalan pahuuden edustajaksi. Karhua suorastaan palvottiin, ja kaadetun karhun kunniaksi pidettiin peijaisia vielä pitkälle kristillisenä aikana.

Kielteinen suhtautuminen susiin on jättänyt merkkejä suomen kieleen. Kadonneen tai tuhlatun asian sanotaan menneen hukkaan (hukka on suden toinen nimitys) tai ”joutuneen suden suuhun”. Kelvoton tai huono tavara on susi. Luvatonta, yleensä avioitumatonta pariskuntaa kutsuttiin susipariksi. Suden on arveltu saalistavan suden hetkellä. Muita sanontoja, joissa susi esiintyy: ”Ken on illalla iloinen, sen aamulla hukka syö.” ”Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.”

Mielikuvista ja asenteista kertoo myös suomalainen termi ”yksinäinen susi”, vaikka todellisuudessa susi on laumaeläin.

Sutta on myös kuvattu entisaikojen demoniksi.

Kansa on antanut syömäkelvottomalle (myrkylliselle) marjaliljalle nimen sudenmarja ja punertavalle tai vaaleanpunaiselle pisaramaiselle limasienelle nimityksen sudenmaito. Myös sudenkorennot ja sudenkääpä ovat suteen viittaavia nimiä, mahdollisesti myös heinähukka.

Pohjan akka (Louhi) sekä Äimätär on mainittu Itä-Suomen mytologiassa susien myyttisenä kantaäitinä eli emuuna.

Suden mukaan nimettyjä asioita

Susi Sipoon vaakunassa.

Susi Valtimon vaakunassa.

Monissa kielissä on sutta tarkoittavia etu- ja sukunimiä, esimerkiksi germaanisten kielten Ulf ja Wolf ja suomalainen sukunimi Susi.

Heraldiikassa susiaiheita on muiden petoeläinten tavoin käytetty usein. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Sipoon kunnan 1950-luvulla käyttöön ottama kunnanvaakuna. Sipoolaisen urheiluseuran nimikin on Sibbo-Vargarna – Sipoon Sudet. Käsite Sipoon sudet tunnetaan jo 1700-luvulta, jolloin alkuna on saattanut olla lampaiden katoaminen naapurikunnasta.

Suomen koripallomaajoukkue on lempinimeltään Susijengi.

Elokuvia sudesta

• Kun sudet ulvovat (1983)
• Tanssii susien kanssa (1990)
• Suden arvoitus (2006)
• Hukkamies (2013)