Suomen tieverkon historia

Suomen tieverkon historian on katsottu alkavan jo esihistoriallisella ajalla käytössä olleista maareiteistä. Liikenteen vilkastuessa teiden lukumäärä kasvoi ja kunto kohentui vuosisatojen kuluessa.

Ruotsin ja Venäjän vallan aika

Vanhin kirjallinen lähde Suomen tieverkosta on kuningas Kustaa Vaasan sihteerin Jaakko Teitin vuosina 1555–1556 laatima luettelo yleisten teiden varsilla olevista tiloista, joihin kuningas aikoi asettaa voutejaan. Luetteloon sisältyivät vain tärkeimmät maantiet, joihin kuului myös "yleinen tie Viipurista Uudenmaan kautta meren puolta Turkuun" eli Suuri Rantatie. Luettelon perusteella on voitu laatia kartta Suomen 1500-luvun pääteistä.

1800-luvulle saakka vesitiet olivat kulkureitteinä maanteitä tärkeämpiä.

Tienpito oli jo keskiajalla määrätty maanomistajille. Jokainen isäntä siis hoiti maanteitä miten taisi. Harava ja lapio olivat yleisimmät työvälineet. Vasta 1800-luvun lopulla valtio otti vastuun osasta tienpitoa.

Itsenäisyyden ajan tieverkko

Suomen itsenäisyyden alussa teiden kunnossapito oli sidottu maanomistukseen ja koettiin veroluontoisena rasituksena. Tämä ei tyydyttänyt ketään, ja vuonna 1921 valtio otti maantiet hoitoonsa. Uusi tielaki säädettiin vuonna 1918 ja tuli voimaan vuoden 1921 alusta. Kun liikenteen rasitus kasvoi kasvamistaan, täytyi saada käyttöön järeämpää kalustoa ja asiantuntemusta. Yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi valtiolle ja kunnille oltuaan sitä ennen lähinnä talonpoikaisväestön rasituksena. Tieverkko oli laadultaan huonoa, ja laadun parantamisesta keskusteltiin vilkkaasti 1920- ja 1930-luvuilla. Tiekomiteat päätyivät suosittelemaan valtatieverkkoa, joka yhdistäisi korkealaatuisemmilla teillä tärkeimmät asutuskeskukset. Vuonna 1938 Suomeen määriteltiin 21 valtatietä ja 32 A-luokan kantatietä.

Ensimmäiset läänintiemestarit astuivat virkoihinsa 1920-luvulla, ja koneellinen teiden kunnossapito alkoi.

Vuonna 1939 talvisota keskeytti tienrakennustyöt. Vain maanpuolustuksen kannalta olennaisia töitä jatkettiin. Painopiste rakentamisessa siirtyi valta- ja kantateiden uusimisesta siihen, että rakennettiin yhteyksiä tiettömille taipaleille Lappiin ja Itä-Suomeen. Sota-ajan liikennöidyin maantie ja strategisesti tärkein yhteys oli Jäämerentie Rovaniemeltä Petsamon Liinahamariin.

Useat talouselämän alat tulivat riippuvaisiksi maantiekuljetuksista. Sen vuoksi tiet oli saatava kulkukelpoisiksi ympäri vuoden. Sotavuosien 1939–1945 aikana tieverkko rappeutui. Sodan jälkeen voimat kuluivat sotakorvausten suorittamiseen, eikä tieverkon korjaaminen ollut mahdollista kuin Pohjois-Suomen jälleenrakentamisen yhteydessä.

Tieverkko saatiin kunnostetuksi liikennöitävään kuntoon vuoden 1947 aikana. Vuoden 1948 syksyllä Suomessa alkoi kausi, jolloin oli suurtyöttömyystalvia. Tilannetta helpotettiin aloittamalla useita tierakennushankkeita työttömyystöinä. Enimmillään TVH:n alaisissa työttömyystöissä työskenteli yli 40 000 ihmistä.

Tielain uudistus, jolla lakkautettiin kunnan- ja kylätiet ja muutettiin ne TVH:n hoitamiksi paikallisteiksi, tehtiin 1954, ja laki tuli voimaan 1958. Heti, kun valtion varoja alkoi vapautua korvauksista, niitä kohdistettiin teiden kunnostukseen ja rakentamiseen. Näin myös voitiin tarjota työtä, jota vailla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä 1950-luvun työttömyyden aikana. Maailmanpankin lainojen avulla nostettiin tienrakennus Suomessa nykyaikaiselle tasolle.

Työllisyyspainotteinen tienrakentaminen loppui 1960-luvun puolessa välissä. Koneellistumisen lisäksi tähän vaikuttivat Suomen vuosina 1964–1970 saamat Maailmanpankin lainat. Lainavaroilla alettiin laajasti päällystää teitä sekä rakennettiin moottoritiet Kuljusta Tampereelle ja Helsingin Tattariharjusta Järvenpäähän.

Suomen tieverkko oli kaikilta osiltaan autoliikennekelpoinen ja nykyaikaisella tasolla 1970-luvun alkuun mennessä. Yleisten teiden kokonaispituus oli 71 000 kilometriä. Tielakia uudistettiin vuonna 1958, jolloin hoidettava tieverkko oli kasvanut. Määrää kasvattivat myös uudet rakennustyöt.

Katso myös

• Tie- ja vesirakennushallitus
• Tiehallinto
• Destia

Aiheesta muualla

• Mauranen, Tapani (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 1. Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Helsinki: Tielaitos, Edita, 1999. (suomeksi)
• Masonen, Jaakko et al. (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 2. Soraa, työtä, hevosia. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860–1945. Helsinki: Tielaitos, Edita, 1999. (suomeksi)
• Masonen, Jaakko & Hänninen Mauno (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 3. Pikeä, hikeä, autoja. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945–2005. Helsinki: Tielaitos, Painatuskeskus, 1995. (suomeksi)
• Suomen teiden historia I. Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1974. (suomeksi)
• Suomen teiden historia II. Suomen itsenäistymisestä 1970-luvulle. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1977. (suomeksi)