Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura
| Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura | |
|---|---|
| Perustettu | toukokuu 1940 |
| Toimiala | Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantaminen |
| Kotipaikka | Helsinki |
| Jäsenmäärä | noin 35 000–40 000 |
| Puheenjohtaja | Mauri Ryömä |
| Jäsenlehti | Soihtu |
|
Lakkautus oikeuden päätös 23. joulukuuta 1940, toiminnan lopettaminen 29. tammikuuta 1941 |
|
Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS, myöhemmässä kirjallisuudessa myös SNS I) oli talvisodan jälkeen, välirauhan aikana toukokuun loppupuolella 1940 perustettu suomalainen ystävyysseura. Toiminta-ajatuksena oli kirjallisuuden julkaiseminen ja kokouksien, juhlien ja esitelmätilaisuuksien järjestäminen. Seuran yhtenä perustajajäsenenä oli Mauri Ryömä, joka oli myös koko seuran olemassaolon ajan sen puheenjohtajana. Varapuheenjohtajana toimi Lauri Vilenius. Seura ajoi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamista. Jäsenmäärä nousi melkein heti perustamisen jälkeen yli 35 000 jäseneen, ja organisaatio käsitti kaiken kaikkiaan noin 115 paikallisjärjestöä. Osaa sen jäsenistöä pidettiin kommunistien myötäilijöinä, tai he olivat lakkautetun kommunistipuolueen entisiä jäseniä. Seura joutui heti perustamisen jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi sisä- ja ulkopolitiikan välikappaleeksi, joko tahallaan tai tahtomattaan.[1][2]
| ” | Sensijaan, että hallitus olisi työskennellyt Suomen ja NL:n suhteiden saattamiseksi luottamukselliselle ja ystävälliselle kannalle, se päinvastoin yrittää jarruttaa tällaista kansamme elinetujen mukaista kehitystä...valtiovallan kontrolloiman sanomalehdistön kirjoittelu on edelleen NL:n kohtaan vihamielistä, mutta samaan aikaan pyritään estämään näiden maiden ystävällisiä suhteita kannattavan laajan kansalaismielipiteen julkisuuteen pääsyä ... | ” |
– SNS:n lähettämä kirje eduskunnan puhemiehelle 26. kesäkuuta 1940.[1] | ||
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seura hyökkäsi voimakkaasti hallitusta sekä erityisesti Sosialidemokraattista puoluetta ja sen vaikutusvaltaisinta henkilöä Väinö Tanneria vastaan. Eräässä kokouksessa Tanner vastasi hyökkäyksiin: "[järjestö on] selvästi kommunistinen yhdistys"; "viides kolonna, joka pyrkii elämään Venäjän leveän selän takana", ja vaati samalla seuran kieltämistä.[1][2]
Neuvostoliiton ohjailua osoitti myös se, että Neuvostoliittoon ei vastineeksi perustettu Neuvostoliiton ja Suomen rauhan ja ystävyyden seuraa, toisin kuin jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto–Suomi–Seura Suomi–Neuvostoliitto-Seuran vastineeksi. Suomen hallitus ei uskaltanut lakkauttaa seuraa, koska se nautti Neuvostoliiton luottamusta. Sosiaalidemokraattien puoluejohto kielsi melkein heti puolueen äänenkannattajia julkaisemasta mitään seuran eri tapahtumista, ja samoin kiellettiin tapahtumien järjestäminen puolueen omistamissa tiloissa. Talvisodan jälkeen oli yhä voimassa lehdistösensuuri, jonka avulla myös seuran julkaisemia lehtiä voitiin tarvittaessa kieltää ja uutisia sensuroida, ja niin myös tapahtui aika ajoin. Seuran julkaiseman lehden Soihdun ensimmäinen erikoisnumero ja muissa numeroissa julkaistuja yksittäisiä uutisia kiellettiin. SNS:n ilmoituksia muissa ilmestyvissä lehdissä sensuroitiin samaan aikaan.[1][2] Syyskuussa lakkautettiin Kansan Sanomat kahden ilmestymiskerran jälkeen.[2]
Seuran jäseniltä kiellettiin kokoontumisia eri perusteilla. Näiden toimenpiteiden vuoksi seura otti hyvin kriittisen kannan muun muassa hallituksen toimintaan. Seuran johto otti yhteyttä silloiseen eduskunnan puhemieheen kirjeellä, jossa arvosteltiin vallassa olevan hallituksen kykyä hoitaa Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita ja lehdistön sensuuria. Kirjeessä vaadittiin myös hallituksen vaihtamista sellaiseen, joka pystyisi vaalimaan ystävällisempiä suhteita Neuvostoliittoon.[1][2]
Seuran johto lähetti onnittelusähkeitä uusille neuvostotasavalloille. Samaan aikaan seuran viralliset lehdet iloitsivat kirjoituksissaan Baltian maiden tapahtumista. Myös paikallisissa kokoontumisissa kuultiin uhkaavia kannustushuutoja ”Eläköön Neuvosto-Suomi”, ”Parin viikon perästä näytämme mihin pystymme”.[1] Yleislinjana seuran kokouksissa pidetyissä puheissa ja esitelmissä oli, että Suomen olisi syytä alistua Baltian maiden tavoin, koska Neuvostoliitto joka tapauksessa ennen pitkää tulisi miehittämään Suomen. Valtiollisen poliisin raportin mukaan eräs seuran toimihenkilö oli elokuun alussa 1940 ennustanut Neuvostoliiton miehittävän Suomen tärkeimmät kohteet, muun muassa rautateiden solmukohdat, parin viikon kuluttua, koska sen olisi turvattava joukkojensa kauttakulku Hankoon sabotaasin uhan vuoksi: ”Voi melkein sanoa, että moni paikkakunta on miehitetty silloin kun ihmiset heräävät. – – – Nyt on myöskin suurin piirtein varmuus siitä, etteivät lahtarit ja niiden kätyrit pääse maasta karkuun.”[4]
Seura järjesti myös mielenosoituksia, jotka ajoittain muuttuivat mellakoiksi muun muassa Helsingissä, jossa Hakaniemessä SNS:n kokouksen aikana sytytettiin halkopinot tuleen, josta julkisuudessa seuran jäsenille tuli pilkkanimi ”pinonpolttajat”. Myös mielenosoittajien päälle suihkutettiin vettä. Pari päivää myöhemmin pidettiin mielenosoitus Turussa, ja sen aikana poliisi joutui turvautumaan aseisiin saadakseen mielenosoituksen loppumaan.[1][2][5] Jäsenet innostuivat huutamaan mielenosoituksissa iskulauseita, muun muassa ”syksyllä on toinen meininki Suomessa” tai ”parin viikon kuluttua tulee Helsinkiin pommeja”. Osa jäsenistä puhui vallankaappauksesta. Seura pyrki esittämään levottomuudet niin, että poliisi vainosi kannattajia, ja leimaamaan provokaatiot ”taantumuksellisen” hallituksen neuvostovastaiseksi politiikaksi. Tilanne ajautui jopa niin pahaksi, että joitakin armeijan joukko-osastoja asetettiin hälytysvalmiuteen ja yksittäisiä reserviläisiä kutsuttiin palvelukseen.[1]
| ” | [Kansan Sanomat] ylisti ja ihannoi yksipuolisesti vierasta valtiota ja sen yhteiskunnallisia oloja pyrkien selvästi antamaan lukijalle sen väärän käsityksen, että vastaavat olot olivat tuntuvasti huonommat omassa maassa... | ” |
Pääministeri Risto Ryti keskusteli Ryömän kanssa seuran tulevaisuudesta. Hän antoi seuran jatkaa toimintaa sillä ehdolla, että seurasta poistettaisiin kommunistit ja se lieventäisi kannanottoja.[6] Samaan aikaan muun muassa Helsingin Sanomat hyökkäsi seuran toimintaa vastaan ja mustamaalasi sitä järjestelmällisesti esittelemällä sen toimintaa kielteiseen sävyyn.[1]
Heinäkuun puolenvälin aikoihin Ryömää ja Vileniusta syytettiin kapinallisen julkaisun levittämisestä eli eduskunnan puhemiehelle lähetetystä kirjeestä. Heinäkuun loppupuolella Neuvostoliiton suurlähettiläs Ivan Zotov teki vierailuja seuran paikallisosastoihin.[1] Vierailujen jälkeen eri osastot saivat kirjeen, jossa otettiin kantaa Ryömän ja Vileniuksen syytteisiin ja pidettiin niitä provokaationa Neuvostoliittoa vastaan, ja samalla vaadittiin hallituksen eroa. Samaan aikaan eduskunnan puhemies Väinö Hakkila hyökkäsi erään puheen aikana seuran toimintaa vastaa, kun piti toimintaa kumouksellisena, ja myös sosialisteja lähellä oleva lehdistö jatkoi seuran mustamaalaamista. Suomen hallitus asetti selvitysmiehen, joka pyrki pääsemään sopuun seuran johdon kanssa niistä toimista, joilla toimintaa pystyttäisiin jatkamaan. Seuran hallitus kokoontui vankilassa Ryömän ja Vileniuksen johdolla, mutta neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Elokuun puoliväliin mennessä vangittiin noin viisikymmentä eri osastojen johtohenkilöä. Syyskuussa Ryömä ja Vilenius saivat lyhyet vankeustuomiot.[1]
| ” | Yhdistyksen toiminta on omiaan vaikeuttamaan ja vaarantamaan ystävällisten suhteiden voimassa pitämistä ja niiden kehittämistä Suomen ja Neuvostoliiton kesken, sekä että yhdistys todellisuudessa on tarkoitettu toiminaan vastoin lakia ja hyviä tapoja. | ” |
– Helsingin raastuvanoikeuden päätös 23.joulukuuta 1940 [2] | ||
Suomen silloisen Moskovan-lähettilään J. K. Paasikiven mukaan Neuvostoliitto otti Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran heti suojelukseensa. Neuvostoliiton viralliset sanomalehdet Pravda ja Izvestija julkaisivat hänen mukaansa toistuvasti, joskus jopa päivittäin, väritettyjä, joskus aivan vääriäkin TASSin uutisia mielenosoituksista ja mellakoista, joita seuran järjestämien tilaisuuksien yhteydessä oli esiintynyt. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov otti seuran ensimmäisen kerran puheeksi tavatessaan Paasikiven 24. heinäkuuta 1940. Molotov syytti Pravdan ja Izvestijan kirjoituksiin viitaten Suomen hallituksen ministereitä, erityisesti silloista kansanhuoltoministeriä Väinö Tanneria, vihamielisestä asenteesta seuraa kohtaan.[7] Uudessa tapaamisessa Paasikiven kanssa elokuun alussa Molotov toisti syytöksensä Tanneria kohtaan viitattuaan TASSin uutisiin ”Suomen–Neuvostoliiton ystävyysseuran vainoamisesta” ja katsoi, ettei Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamiseksi ollut tehtävissä mitään niin kauan kuin Tanner oli ministerinä. Vastauksessaan Paasikivi vakuutti Suomen kansan ja hallituksen tahtovan hyviä suhteita Neuvostoliittoon, mutta katsoi seuran jäsenten esiintymisen aiheuttavan vakavia epäilyjä sen tavoitteista. Molotov puolestaan sysäsi syyn vallankumousta ja miehitystä enteilevistä puheista yksittäisten provokaattorien niskoille.[8]
Seuran toiminta tyrehtyi syksyn 1940 aikana. Max Jakobsonin mukaan tämä johtui paitsi Suomen viranomaisten toimenpiteistä, myös Neuvostoliiton asenteesta. Suomi ja natsi-Saksa solmivat saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen syyskuussa 1940, mikä vaikutti välittömästi Neuvostoliiton suhtautumiseen Suomeen. Oireellista oli, että neuvostolehdistö lakkasi kirjoittamasta seuran toiminnasta ja ylipäänsä Suomen sisäisistä oloista elokuun lopulla 1940, eikä ulkoministeri Molotov enää ottanut seuraa puheeksi keskusteluissaan Suomen Moskovan-lähettilään Paasikiven kanssa.[9] Muistelmissaan Paasikivi on arvellut Neuvostoliiton antaneen seuralle ohjeet vähemmän mielenosoitukselliseen esiintymiseen havaittuaan, ettei Suomen kansaa ollut mahdollista murtaa sisältäpäin.[10]
Helsingin raastuvanoikeus julisti järjestön laittomaksi 23. joulukuuta 1940,[2] ja seura lopetti toimintansa 29. tammikuuta 1941.[11] Turun hovioikeus piti 7. huhtikuuta 1941 antamallaan tuomiolla voimassa raastuvanoikeuden päätöksen, ja korkein oikeus vahvisti sen 31. lokakuuta 1941.[12]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lundin, Charles Leonard: Suomi toisessa maailmansodassa. (2. painos) Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1961.
- Upton, Anthony F.: Välirauha. Helsinki: Kirjayhtymä, 1965.
- Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41, osa II – Välirauhan aika. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1959.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Upton s. 124–165
- ↑ a b c d e f g h i Lundin s. 141–146
- ↑ Erkki Susi, Suomen tie Natsi-Saksan rinnalle 1940 (osa 1) Tiedonantaja 20.8.2010, viitattu 16.3.2022
- ↑ Paasikivi 1959, s. 65.
- ↑ Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot, WSOY, 1994, s. 249
- ↑ Upton s. 153
- ↑ Paasikivi 1959, s. 65–66.
- ↑ Paasikivi 1959, s. 68–69.
- ↑ Max Jakobson: Väkivallan vuodet, s. 316–317. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
- ↑ Paasikivi 1959, s. 83.
- ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 6. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3661-4.
- ↑ Jatkosota-kronikka, s. 7.