St. Vincent -luokka (taistelulaiva)
St. Vincent -luokan taistelulaivat olivat Ison-Britannian Kuninkaallisen laivaston niin kutsuttuja Dreadnoughteja. Luokkaan kuului kolme alusta (HMS St. Vincent, HMS Collingwood ja HMS Vanguard), jotka laskettiin vesille 1908 ja otettiin käyttöön toukokuusta 1909 huhtikuuhun 1910. Alusten miehistöksi tarvittiin 758 miestä.[1]
Luokka oli viimeinen, jossa tornit asetettiin symmetrisesti kannelle etutorni, jonka takana kaksi vierekkäin komentosillan kahtapuolta ja takana kaksi peräkkäin. Tällä tavalla aseteltuna täyslaidalliseen kykeni osallistumaan kymmenestä tykistä vain kahdeksan.[1]
Rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aluksia on erittäin vaikea erottaa edeltäneestä Bellerophon-luokasta, koska luokan tärkein uusi innovaatio oli pidemmät 50 kaliiperin tykit aikaisempien 45 kaliiperin tykkien sijaan. Palveluskäytössä todettiin 50 kaliiperin tykkien ongelmat. Saavutettiin ainoastaan hieman suurempi läpäisy, mutta samalla tykkien kuluminen lisääntyi.[1]
Aseistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
St. Vincent -luokan aluksissa oli kymmenen BL 12" (304,8 mm) /50 cal Mk XI tykkiä sijoitettuna viiteen kahden tykin torniin. Apuaseiden määrä lisättiin kuudestatoista kahteenkymmeneen BL 4" (101,6 mm)/50 cal Mk VII tykkiin, 4 kolmipaunaista tykkiä kunnialaukausten ampumiseen sekä kolme 18 tuuman torpedoputkea.[1]
Aseiden kaliiperin lisääminen aiheutti rungon pituuden lisäämisen 10 jalkaa takakannen X- ja Y-tornien välillä, jotta tornien kääntyminen olisi mahdollista. Pituuden lisääminen tarkoitti leveyden lisäämistä 18 tuumaa, jotta pituus/leveys suhde olisi saatua pidettyä oikeana. Koon lisäyksen seurauksena aluksen uppouma kasvoi 650 tonnia aikaisempaan luokkaan verrattuna.
Aluksista poistettiin 1914 kaksi 4 tuuman tykkiä, jotka oli sijoitettu etummaisen tykkitornin päälle. Samoin poistettiin torpedoverkot kaikkien luokkaan kuuluvien alusten kyljiltä 1916. Perässä ollut torpedoputki poistettiin ja yksi 4 tuuman ilmatorjuntatykeistä korvattiin kahdella 3 tuumaisella 1915-1916.[2]
Panssarointi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Panssaroinnin jakautuminen muuttui hieman. Paksuimman panssarin kattavuutta kyljissä lisättiin, vaikkei riittämätöntä paksuutta lisättykään. Pääkannen panssaroinnin paksuutta lisättiin hieman, mutta välikannen taas vastaavasti vähennettiin.[1]
Rungon panssarin paksuus oli 7–10 tuumaan (180–250 mm) ja kannen paksuus 0,75–3 tuumaan (20–75 mm). Apuaseiden taisteluasemien suojana oli 5–9 tuuman (130–230 mm)panssarointi ja pääaseiden torneissa 11 tuuman (280 mm) panssari. Tulenjohto tornin panssari oli 8–11 tuumaa (200–280 mm).[1]
Koneet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luokan alukset varustettiin tehokkaammilla nelivaihteisilla Parsons turbiineilla, joissa oli 18 Babrock & Wilcox kattilaa. Koneet antoivat laivan käyttövoimaksi 24500 hevosvoimaa, jolla saavutettiin neljännessolmun suurempi nopeus kuin aikaisemmin eli 21 solmun nopeus. Aluksen käyttösäde oli 6900 merimailia ajettaessa 10 solmun risteilynopeutta.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Coward, B. R.: Battleships & Battlecruisers of the Royal Navy since 1861. Runnymede, Englanti: Ian Allan Ltd, 1986. ISBN 0-7110-1573-2 (englanniksi)
- Gardiner Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906-1921. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-245-5 (englanniksi)
- Hore Peter: Battleships of World War I. Lontoo, Englanti: Anness Publishing Ltd, 2006. ISBN 1-84476-377-3 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Edeltäjä: Bellerophon-luokka – Seuraaja: Neptune-luokka |
| X peruutettu C valmistunut sodan päätyttyä |