Sid Vicious

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sid Vicious
Sid Vicious tammikuussa 1978.
Sid Vicious tammikuussa 1978.
Henkilötiedot
Koko nimi Simon John Ritchie
Simon John Beverley (v:sta 1965)
Syntynyt10. toukokuuta 1957
Lewisham, Englanti
Kuollut2. helmikuuta 1979 (21 vuotta)
Greenwich Village, New York, Yhdysvallat
Ammatti basisti, laulaja
Muusikko
Taiteilijanimi Sid ViciousView and modify data on Wikidata
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1976–1979
Tyylilajit punk rock
Soittimet bassokitaraView and modify data on Wikidata
Yhtyeet Sex Pistols (1977–1978)
Levy-yhtiöt Virgin Records ja EMIView and modify data on Wikidata

Sid Vicious (oikealta nimeltään Simon John Ritchie[1], sukunimi vuodesta 1965 Beverley[2], 10. toukokuuta 1957 Lontoo – 2. helmikuuta 1979 New York) oli englantilaisen Sex Pistols punk-yhtyeen basisti.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sid Vicious oli kotoisin köyhistä oloista. Hänen äitinsä Anne Beverley kasvatti hänet yksin ensin isän ja myöhemmin isäpuolen kuoltua.

Hän muutti äitinsä kanssa Royal Tunbridge Wellsistä ensin Bristoliin ja sieltä Pohjois-Lontooseen. Anne Beverley käytti huumeita: heroiinia ja muita opiaatteja.[1]

John Wardle (alias Jah Wobble) tutustui John Beverleyhin (alias Sid Vicious) vuonna 1974.[3] Sid Vicious kävi samaa oppilaitosta kuin hänen ystävänsä John Lydon (alias Johnny Rotten). Lydonin kaveri oli John Grey. Neljä kaverusta alkoivat käydä King’s Roadilla, joka oli 1960-luvulla mod-kulttuurin ja 1970-luvulla punk-kulttuurin keskuspaikkoja.[1][4][5]

Sid Vicious

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alias-nimensä hän otti käyttöön Johnny Rottenin lemmikkihamsterin ”Sid the Viciousin” mukaan. Vicious (suom. vihainen, häijy) pohjautui Lou Reedin samannimiseen kappaleeseen. Nimi oli alkuaan huumoria, sillä Sid Vicious oli tuolloin hauska ja hyvin tyylitietoinen: Slits-yhtyeen kitaristin Viv Albertinen mukaan hän oli ”kultainen”. Ystävä John Wardlen mukaan Sid Viciousilla oli outo, hautova luonteenpiirre, joka oli hänen toinen puolensa. Kun punkista tuli kansallinen ilmiö, Sid Vicious alkoi kasvaa rooliinsa. Musiikkitoimittaja Jon Savagen mukaan henkilö (persoona) ja henkilöhahmo (persona) alkoivat sekoittua toisiinsa tuhoisalla tavalla.[1] Sex Pistolsin valokuvaaja Dennis Morris kertoo valokuvateoksessaan Never Mind the B*ll*cks (1991) Sid Viciousin olleen sisimmältään ujo.

Kesäkuussa 1976 Sid Vicious löi musiikkitoimittaja ja Sex Pistolsin varhaisen kokoonpanon lyhytaikaista kitaristia Nick Kentiä viisi kertaa polkupyörän ketjulla.[6][7]

Siouxsie and the Banshees -yhtyeessä Vicious soitti yhden illan ajan rumpuja yhtyeen ensimmäisellä keikalla 20. syyskuuta 1976 Lontoon 100 Clubilla. Seuraavana päivänä The Damned -yhtyeen esiintymisen aikana yleisössä ollut nainen sai lavalle heitetystä olutlasista pahoja silmävammoja. Sid Vicious pidätettiin. Pidätettynä ollessaan hän kirjoitti kirjeen kitaristi Viv Albertinelle ja kertoi lukevansa kirjaa Charles Mansonista.[1]

Sid Vicious muodosti The Flowers of Romance -yhtyeen Viv Albertinen kanssa. Yhtyeessä soitti samaan aikaan myös The Clashissa soittanut Keith Levene. Sid Vicious opetteli basson soittoa kuuntelemalla Ramonesin ensimmäistä albumia. Hän sovelsi ”I Don't Wanna Go Down to the Basement” -kappaleen kuviota lähes kaikessa soitossaan.[1]

Sex Pistols

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sex Pistols Trondheimissa Norjassa vuonna 1977. Sid Vicious etualalla.

Helmikuussa 1977 Sid Viciousista tuli Glen Matlockin seuraaja Sex Pistolsin basistina ystävänsä Rottenin aloitteesta. Vicious oli käytännössä soittotaidoton, mutta Rotten uskoi hänen oppimiskykyynsä. Keikoilla Viciousin bassoa ei usein ollut edes kytketty vahvistimeen.lähde? Esimerkiksi Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols -albumilla hän soitti ainoastaan raidan "Bodies". Yhtyeen kitaristi Steve Jones soitti suurimmaksi osaksi levyn basso-osuudet.

My Way

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sex Pistolsin hajottua Vicious yritti soolouraa, mutta ei menestynyt. Hän kuitenkin levytti huomiota herättäneen punkversion Frank Sinatran tunnetuksi tekemästä, Paul Ankan englanniksi sanoittamasta kappaleesta ”My Way”. Nykyisin se luetaan tärkeiden cover-kappaleiden joukkoon. Kappale löytyy esimerkiksi brittiläisen The Observer -lehden Top 50 -coverkappaleiden äänestyslistalta. Kappale julkaistiin kesäkuussa 1978 yhdessä Ronnie Biggsin laulaman ”No One Is Innocent” -kappaleen kanssa kahden A-puolen singlenä sekä myöhemmin Sex Pistolsin The Great Rock ’n’ Roll Swindle -elokuvan soundtrackilla. Single nousi Britannian singlelistalle seitsemännelle sijalle[8]. Singlen kannessa on mainittu erikseen sekä Sid Vicious että Sex Pistols, mutta levyn etiketissä mainitaan vain Sex Pistols.[9] Sex Pistolsin jäsenistä levytyksessä soittaa kitaristi Steve Jones[10].

Maaliskuussa 1979 Ranskassa julkaistiin 12 tuuman single, joka sisälsi Viciousin laulamat kappaleet ”My Way”, ”Something Else” ja ”C'mon Everybody”. Tässä julkaisussa on esittäjäksi merkitty kanteen ja B-puolen etikettiin ainoastaan Sid Vicious, mutta A-puolen (”My Way”) etiketissä on mainittu sekä Sex Pistols että Sid Vicious.[11] Aikoinaan kappale myös innoitti muun muassa saksalaista punk-muusikko Nina Hagenia tekemään kappaleesta oman versionsa.

Sid & Nancy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1977 Vicious tapasi Lontoossa yhdysvaltalaisen Nancy Spungenin, jonka kanssa hän alkoi seurustella. Nancy kärsi skitsofreniasta, ja hänen dominoiva läsnäolonsa johti pian Viciousin hankaukseen yhtyeen kanssa. Kiertuemanageri Nils Stevenson on kertonut, että vähitellen Vicious alkoi inhota kaikkea muuta paitsi heroiinia ja Spungenia. Valokuvaaja Dennis Morrisin mukaan Sex Pistolsin Yhdysvaltain-kiertueella vuonna 1978 Vicious oli arvaamaton ja oikukas. Hän joi paljon ja käytti huumeita.[12]

Nancy Spungenin ja Sid Viciousin suhde oli surullinen ja väkivaltainen; Sid saattoi hakata Nancyä ja huutaa tälle, mutta Nancyn itsetuhoisuus jopa ylitti Sid Viciousin pahoinvoinnin.[13] Spungenin vaikutus oli tuhoisa. Spungen oli jo entuudestaan narkomaani, ja hän sai Sid Viciousin ottamaan huumeet uudestaan käyttöön.[1][14]

Sid Vicious

12. lokakuuta 1978 Sid Vicious löysi aamulla herättyään Nancy Spungenin kuolleena kylpyhuoneen lattialta Hotel Chelseassa New Yorkissa. Spungenia oli puukotettu kerran vatsaan ja kuolinsyyksi todettiin verenhukka. Vicious pidätettiin ja hän sai syytteen teosta epäiltynä. Hän kertoi kuulusteluissa, että ei muista tapahtunutta.

Spungenin kuolemasta on esitetty erilaisia teorioita. Manageri Malcolm McLarenin palkkaamat yksityisetsivät löysivät todisteita, jotka antoivat aihetta epäillä, että joku muu oli murhannut Spungenin: asunnossa oli ollut useita ystäviä, joista yksi oli ollut muille tuntematon. Asunnossa oli käyty jonkinlaista huumekauppaa ja suuri lunastettu Virgin Recordsin sekki oli ollut suojaamattomana esillä.[4][15]

Sekä Sid Vicious että Nancy Spungen olivat tunnettuja siitä, että he olivat hyvin kiinnostuneita veitsistä. Molemmat olivat heroiiniriippuvaisia. Viciousin kerrotaan olleen päihtynyt, kun hänet oli pidätetty.[14]

Musiikkitoimittaja Jon Savagen mukaan on hyvin epätodennäköistä, että Sid Vicious olisi harkitusti tappanut Nancy Spungenin: todennäköisesti suullinen provokaatio yhdistettynä välinpitämättömyyteen johti puukotukseen.[1] Yritettyään itsemurhaa Vicious vietti kolme päivää psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Hänet vapautettiin äitinsä huostaan sairaalasta 6. marraskuuta 1978. Hän asui tuolloin äitinsä kanssa hotellissa Manhattanilla.[1][14]

Sid Vicious kutsuttiin oikeuteen vastaamaan syytteeseen 21. marraskuuta 1978. Hän esiintyi oikeudessa jännittyneenä ja depressiivisenä. Syyttäjän mukaan Vicious oli huumeista riippuvainen, ”eikä hänellä ollut arvoa yhteiskunnalle”. Puolustuksen mukaan hän oli käynyt säännöllisesti huumehoitoklinikalla ja osoitti parantumisen merkkejä. Sid Vicious kielsi syyllisyytensä. Tuomari määräsi jatkoa 50 000 dollarin takuusummalle. Sid Viciousin tuli jatkaa päivittäistä ilmoittautumista metadoniklinikalle ja ilmoittautua päivittäin oikeusviranomaisille, eikä hän saanut poistua New York Citystä.[14] Asia ei edennyt tuomioon asti, koska Vicious kuoli ennen oikeuskäsittelyä. Joulukuun alussa 1978 hän löi pullolla Patti Smithin veljeä Todd Smithiä, minkä jälkeen hänet lähetettiin Rikers Islandin vankilaan kahdeksi kuukaudeksi.[1]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sid Vicious kuoli 21-vuotiaana New Yorkissa 2. helmikuuta 1979 ollessaan vapaalla takuita vastaan. Takuut oli maksanut levy-yhtiö Virgin Records. Hän oli ottanut vankilasta vapautumispäivänään hyvin puhdasta heroiinia.[1][14] Hänen alaston ruumiinsa löytyi Michelle Robinsonin asunnosta Greenwich Villagesta. Kuolinsyyksi todettiin heroiinin yliannostus. Yleisen käsityksen mukaan hänen oma äitinsä olisi antanut hänelle kyseisen heroiinin, joka epätavallisen vahvuutensa takia olisi aiheuttanut tappavan yliannostuksen.

New Yorkin CBGB-musiikkiklubin eteisvahtimestari ja valokuvaaja Roberta Bayley keskusteli Sid Viciousin kanssa puhelimessa 20. tammikuuta 1978 sen jälkeen kun Sex Pistols oli hajonnut yhtyeen San Franciscon esiintymisen jälkeen. Bayley oli tutustunut Sid Viciousiin Sex Pistolsin Yhdysvaltain kiertueen aikana. Puhelinkeskustelua edeltävänä päivänä Sid Vicious oli vajonnut valiumin ja metadonin käytön aiheuttamaan koomaan ollessaan lentokoneessa matkalla San Franciscosta. Hänet otettiin sairaalahoitoon New Yorkissa. Bayley nauhoitti puhelinkeskustelun, jossa Sid Vicious kertoi, että ei voi olla selvinpäin ja että tulee kuolemaan kuuden kuukauden kuluessa. Sid Vicious tiesi, että oli tappamassa itsensä, mutta hänellä ei ollut voimaa välttää väistämätöntä kohtaloa.[1]

Sid Viciousista tuli yksi punkin kulttihenkilöistä, paljolti nuorella iällä tapahtuneen kuolemansa johdosta. Sid Viciousilla ei ollut suurta osaa Sex Pistolsin musiikissa, vaan hänet tunnettiin paremmin rivosta käytöksestään, olemuksestaan ja elämäntyylistään.

Levyjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tyylitelty kuva Sid Viciousista madridilaisen talon seinässä.

Kaikki levytykset on julkaistu Viciousin kuoleman jälkeen.

Sid Vicious

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • My Way/Something Else/C’mon Everybody (1979, 12”, Barclay, Barclay 740 509)
  • Sid Sings (1979, LP, Virgin, V2144)
  • Live (1980, LP, Creative Industry Inc., JSR 21)
  • Vicious Burger (1980, LP, UD-6535, VD 6336)
  • Love Kills N.Y.C. (1985, LP, Konexion, KOMA 788020)
  • The Sid Vicious Experience – Jack Boots and Dirty Looks (1986, LP, Antler 37)
  • The Idols With Sid Vicious (1993, CD, Last Call Records, LC22289)
  • Never Mind the Reunion Here’s Sid Vicious (1997, CD)
  • Sid Dead Live (1997, CD, Anagram, PUNK 86)
  • Sid Vicious Sings (1997, CD)
  • Vicious & Friends (1998, CD, Dressed To Kill Records, Dress 602)
  • Better (to provoke a reaction than to react to a provocation) (1999, CD, Almafame, YEAAH6)
  • Probably His Last Ever Interview (2000, CD, OZIT, OZITCD62)
  • Better (2001, CD)
  • Vive Le Rock (2003, 2CD)
  • Too Fast To Live... (2004, CD)
  • Naked & Ashamed (7”, Wonderful Records, WO-73)
  • Sid Live At Max’s Kansas City (LP, JSR 21)
  • Sid Vicious (LP, Innocent Records, JSR 21)
  • Sid Vicious McDonald Bros. Box (3CD, Sound Solutions, 003)

Sid Vicious & Friends

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • (Don’t You Gimme) No Lip/(I’m Not Your) Steppin’ Stone (1989, 7”, SCRATCH 7)
  • Sid Vicious & Friends (1998, CD, Cleopatra, #251, ASIN: B0000061AS)

Sid Vicious/Eddie Cochran

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sid Vicious vs Eddie Cochran – The Battle Of The Rockers (LP, Jock, LP 6)

Sid Vicious/Elvis Presley

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cult Heroes (1993, CD)

Aiheeseen liittyviä elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Sex Pistols Number One (1976, dir. Derek Jarman)
  2. Will Your Son Turn into Sid Vicious? (1978)
  3. Mr. Mike's Mondo Video (1979, dir. Michael O'Donoghue)
  4. The Punk Rock Movie (1979, dir. Don Letts)
  5. The Great Rock'n'Roll Swindle (1980, dir. Julian Temple, VHS/DVD)
  6. DOA (1981, dir. Lech Kowalski)
  7. Sid & Nancy (1986)
  8. Buried Alive (1991, Sex Pistols)
  9. Decade (1991, Sex Pistols)
  10. Bollocks to Every (1995, Sex Pistols)
  11. Filth to Fury (1995, Sex Pistols)
  12. Classic Chaotic (1996, Sex Pistols)
  13. Kill the Hippies (1996, Sex Pistols, VHS)
  14. The Filth and The Fury (2000, dir. Julien Temple, VHS/NTSC/DVD)
  15. Live at the Longhorn (2001, Sex Pistols)
  16. Live at Winterland (2001, Sex Pistols, DVD)
  17. Never Mind the Bollocks Here's the Sex Pistols (2002, Sex Pistols, VHS/DVD)
  18. Punk Rockers (2003, Sex Pistols, DVD)
  19. Blood on the Turntable: The Sex Pistols (2004, dir. Steve Crabtree)
  20. Music Box Biographical Collection (2005, Sex Pistols, DVD)
  21. Punk Icons (2006, Sex Pistols, DVD)
  22. Chaos! Ex Pistols Secret History: The Dave Goodman Story (2007, Sex Pistols, DVD)
  23. Pirates of Destiny (2007, dir. Tõnu Trubetsky, DVD)
  24. Rock Case Studies (2007, Sex Pistols, DVD)

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Anne Beverley: The Sid Vicious Family album (1980, Virgin Books)
  • Gerald Cole: Sid And Nancy (1986, Methuen)
  • Alex Cox & Abbe Wool: Sid And Nancy (1986, Faber and Faber)
  • Keith Bateson and Alan Parker: Sid’s Way (1991, Omnibus Press)
  • Jon Savage: England's Dreaming: Anarchy, Sex Pistols, Punk Rock, and Beyond (1992, St. Martin's)
  • Tom Stockdale: Sid Vicious: They Died Too Young (1995, Parragon)
  • Malcolm Butt: Sid Vicious: Rock‘n’Roll Star (1997, Plexus)
  • David Dalton: El Sid (1998, St. Martin’s Griffin)
  • Sid Vicious: Too Fast To Live... Too Young to Die (1999, Retro Publishing)
  • Alan Parker: Vicious: Too Fast To Live... (2004, Creation Books)
  • Mark Paytress: Sid Vicious: The Art of Dying Young (2004, Sanctuary Publishing)
  • Alan Parker: Sid Vicious: No One is Innocent (2007, Orion)


Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l [1] The Guardian. Viitattu 19.7.2018
  2. ↑ Sid Vicious timeline jungle-records.net. Viitattu 19.2.2016. (englanniksi)
  3. ↑ Silvia Pingitore: Interview with post-punk legend Jah Wobble about music, Sid Vicious, star signs, Brexit and everything else you can think of the-shortlisted.co.uk. 7.5.2020. Viitattu 10.7.2022. (englanti)
  4. ↑ a b The Road of Beasts, Rock Stars and Kings wellbelove-quested.com. Viitattu 20.7.2018. (englanniksi)
  5. ↑ King's Road - Shopping Street in London .city-walks.info. Viitattu 20.7.2018. (englanniksi)
  6. ↑ Steve Huey: Sid Vicious: A Biography allmusic.com. Viitattu 20.7.2018. (englanniksi)
  7. ↑ Campbell, Marc: ‘Apathy For The Devil’: The subterranean Odyssey of Nick Kent dangerousminds.net. Viitattu 14.5.2020. (englanniksi)
  8. ↑ God Save the Sex Pistols Discography Official UK Sex Pistols Discography philjens.plus.com. Viitattu 8.2.2016. (englanniksi)
  9. ↑ God Save the Sex Pistols No One is Innocent/My Way United Kingdom sleeves and labels philjens.plus.com. Viitattu 8.2.2016. (englanniksi)
  10. ↑ God Save the Sex Pistols Sid Vicious My Way philjens.plus.com. Viitattu 8.2.2016. (englanniksi)
  11. ↑ God Save the Sex Pistols French Vinyl Releaseses Sid Vicious Heritage philjens.plus.com. Viitattu 19.2.2016. (englanniksi)
  12. ↑ Sid Vicious & Nancy Spungen people.com. 12.2.1996. Viitattu 20.7.2018. (englanniksi)
  13. ↑ https://armas.btj.fi/request.php?id=f55f7189859e3777&pid=9789512404599&qtype=b
  14. ↑ a b c d e [2] The Guardian. Viitattu 20.7.2018.
  15. ↑ Steve Huey: Sid Vicious: A Biography allmusic.com. Viitattu 20.7.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sid Vicious.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sid_Vicious&oldid=22709737”