Valtioseuraanto
Valtioseuraanto on oikeudellinen tilanne, jossa suvereenisuus eli valta päättää tietyn maantieteellisen alueen kansainvälisistä suhteista siirtyy edeltäjävaltiolta seuraajavaltiolle. Valtioseuraannossa voi olla kyse kahden tai useamman valtion yhdistymisestä yhdeksi valtioksi, valtion hajoamisesta kahdeksi tai useammaksi valtioksi, valtion osan irtautumisesta omaksi valtiokseen tai valtion osan liittämisestä toiseen valtioon. Kokonaisseuraannossa edeltäjävaltio lakkaa olemasta ja osittaisseuraannossa se jatkaa olemassaoloaan. Valtioseuraannon perusteella ei voi olettaa kaikkien aluetta koskevien oikeuksien ja velvollisuuksien siirtyvän seuraajavaltiolle, vaan käsite kuvaa oikeusvaikutusten lähdettä. Valtioseuraanto on erotettava valtion nimen, hallituksen tai perustuslain muuttumisesta.[1]
Oikeusvaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valtioseuraannon oikeusvaikutukset esimerkiksi valtiosopimuksiin, omaisuuteen ja velkoihin, jäsenyyteen kansainvälisissä järjestöissä sekä kansalaisuuteen ovat olleet suurelta osin vaihtelevia ja tapauskohtaisia. Valtioseuraantoa koskevaa valtiokäytäntöä on runsaasti, mutta se ei ole aina pystynyt luomaan vastaavassa määrin tapaoikeutta, sillä käytäntö on ollut vaihtelevaa ja seuraantotilanteet poliittisilta puitteiltaan erilaisia. Yleensä valtioseuraannon vaikutuspiirissä olleet valtiot ovat pyrkineet sopimaan valtioseuraannon oikeusvaikutuksista. Joitain yleisiä oikeusperiaatteita on kuitenkin syntynyt.[2]
Edeltäjävaltion poliittisluonteiset sopimukset, kuten allianssit, ystävyyssopimukset sekä poliittiset ja taloudelliset liitot, eivät sido seuraajavaltiota. Sen sijaan alueeseen kohdistuva sopimukset, kuten rajasopimukset, yleensä sitovat myös seuraajavaltiota. Muiden sopimusten osalta seuraanto ratkaistaan tapauskohtaisesti. Oman lukunsa muodostavat objektiiviset hallintojärjestelyt (eng. objective regimes), kuten Ahvenanmaan demilitarisointi, eli sellaiset sopimuksiin perustuvat oikeustilat, joilla on sopimuspuolia laajempia vaikutuksia.[3][4]
Kokonaisseuraannossa edeltäjävaltion omaisuus ja velat siirtyvät seuraajavaltiolle kokonaisuudessaan. Osittaisseuraannossa omaisuus ja velat siirtyvät seuraajavaltiolle vain siltä osin kuin se sijaitsee siirtyvällä alueella tai kohdistuu siihen. Osittaisseuraannossa edeltäjä- ja seuraajavaltio yleensä pyrkivät sopimaan velan jakamisesta suhteellisuusperiaatteen mukaisesti ja velan siiräminen edellyttää velkojavaltion suostumusta.[5] Valtioiden yhdistymisessä omaisuus ja velat siirtyvät uudelle valtiokokonaisuudelle ilman erityisiä hankaluuksia.[6] Valtion hajotessa eri valtioiksi tai valtion osan itsenäistyessä omaisuus siirtyy sen valtion omistukseen, jonka alueella se sijaitsee, ja velat jaetaan omaisuuteen nähden suhteellisesti. Itsenäistyneiden siirtomaa-alueiden kohdalla on kuitenkin ollut epätodennäköistä, että ne joutuisivat vastaamaan edeltäjävaltion velasta, ellei kyse ole siirtomaa-aluetta varten tehdystä velasta.[7]
Seuraajavaltio ei tule automaattisesti jäseneksi kansainvälisiin järjestöihin, joiden jäsenenä edeltäjävaltio on ollut, vaan siihen vaikuttavat seuraajavaltion halukkuus, järjestön peruskirjan säännöksistä ja toisten jäsenvaltioiden hyväksyntä. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyden siirtymisestä on YK:n yleiskokouksen oikeudellinen komitea päätynyt kolmeen noudatettavaan periaatteeseen: 1) jokainen tapaus tulisi ratkaista tapauskohtaisesti, 2) nykyinen jäsenvaltio ei menetä jäsenyyttään aluemuutoksen tai valtiosäännön muutoksen vuoksi, ellei valtio oikeushenkilönä muutu ja 3) uusi valtio ei pääse jäseneksi automaattisesti sillä perusteella, että se on jäsenvaltion osan seuraaja.[5]
Valtioseuraannossa siirtyvällä alueella asuvan väestön kansalaisuus on yleensä määriteltävä uudelleen. Edeltäjävaltion kansallisesta lainsäädännöstä riippuu, menettääkö luovutetun alueen väestö edeltäjävaltion kansalaisuuden Seuraajavaltion lainsäädännöstä riippuu, millä edellytyksillä väestö voi saada sen kansalaisuuden. Valtioseuraannon osapuolet ovat usein sopineet keskenään väestön kansalaisuuden määräytymisestä, ja valtiokäytännössä on pyritty antamaan väestölle mahdollisuus valita kansalaisuutensa.[8]
Valtioseuraantoa koskevat Wienin yleissopimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälisen oikeuden toimikunnan valmistelutyön pohjalta solmittiin vuonna 1978 valtiosopimuksia koskevaa valtioseuraantoa koskeva Wienin yleissopimus ja vuonna 1983 omaisuutta, arkistoja ja velkoja koskevaa valtioseuraantoa koskeva Wienin yleissopimus. Taustalla oli lähes 80 valtion itsenäistymisen 1960- ja 1970-luvuilla luoma tarve kehittää valtioseuraantoa koskevia sääntöjä. Kumpikaan sopimus ei kuitenkaan saanut laaja kannatusta, sillä länsimaissa niiden on katsottu heijastavan liiaksi kehitysmaiden näkökantoja. Vuoden 1978 sopimus tuli voimaan vuonna 1991, mutta sen on ratifioinut vain pieni joukko valtioita pääasiassa Itä- ja Keski-Euroopassa, Afrikassa sekä Etelä-Amerikassa, ja vuoden 1983 sopimus ei ole vielä tullut kansainvälisesti voimaan. Vaikka sopimukset eivät ole saavuttaneet yleistä kannatusta, ne tarjoavat huomionarvoisia ratkaisuja sekä perinteisten että uusien näkemysten soveltamisesta erilaisiin tilanteisiin.[9][10]
Sopimusten perusperiaatteita on seuraajavaltioiden jako ”äskettäin itsenäistyneisiin valtioihin” (eng. newly independent states) ja muihin valtioihin. Äskettäin itsenäistyneellä valtiolla tarkoitetaan seuraajavaltiota, joka ennen seuraantoa muodosti sellaisen epäitsenäisen alueen, jonka kansainvälisistä suhteista edeltäjävaltio oli vastuussa, mikä käytännössä viittaa entisiin siirtomaihin. Sopimusseuraannossa äskettäin itsenäistyneisiin valtioihin sovelletaan ”puhtaan pöydän” periaatetta, jonka mukaan edeltäjävaltion tekemät sopimukset eivät sido seuraajavaltiota lukuun ottamatta rajasopimuksia. Muita valtioita koskevat yksityiskohtaiset määräykset eri sopimusseuraantotilanteista, joissa pääsääntönä on edeltäjävaltiota koskeneen sopimuksen siirtyminen sitomaan seuraajavaltiota. Äskettäin itsenäistyneet valtiot eivät ole vastuussa edeltäjävaltion veloista, kun taas muissa tapauksissa velka siirtyy kohtuullisissa määrin seuraajavaltiolle, ja myös arkistoja koskevassa seuraannossa niiden edut on otettu erityisesti huomioon. Omaisuuden osalta säännökset ovat yhtenäisimpiä ja kaikkia tapauksia koskevana yleissääntönä on sellaisen valtionomaisuuden siirtyminen seuraajavaltiolle, jolla on riittävänä pidettäviä liittymäkohtia seuraannon kohteena olevaan alueeseen.[11][10]
Esimerkkejä valtioseuraannosta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksojen yhdistyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Saksan jälleenyhdistyminen
Vuonna 1990 Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa ja Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa yhdistyivät. Yhdistyminen toteutettiin liittämällä Itä-Saksan alue Länsi-Saksaan siten, että ei luotu uutta valtiota vaan laajennettiin Länsi-Saksan aluetta samalla, kun Itä-Saksa lakkasi olemasta. Suurin osa Itä-Saksan rajasopimuksista katsottiin poliittisluonteiseksi, eivätkä ne siten siirtyneet yhdistyneelle valtiolle, mutta jotkut säilyivät voimassa. Länsi-Saksan sopimukset säilyivät voimassa ja ne ulotettiin koskemaan koko yhdistynyttä valtiota. Itä-Saksan omaisuus ja velat siirtyivät yhdistyneelle valtiolla ilman ongelmia.[12][13]
Neuvostoliiton hajoaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Neuvostoliiton hajoaminen
Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi 15 itsenäiseksi valtioksi. Valtiot sopivat ottavansa vastatakseen Neuvostoliiton tekemistä sopimuksista johtuvat kansainväliset velvoitteet. Neuvostoliiton omaisuuden ja velkojen seuraanto osoittautui ongelmallisemmaksi johtuen valtioiden tosiasiallisen velanmaksukyvyn heikkoudesta. Valtiot sopivat aluksi, että ne olisivat yhteisesti ja solidaarisesti vastuussa Neuvostoliiton veloista, mutta sittemmin sovittiin, että Venäjä vastaa kyseisistä veloista muiden valtioiden alueella sijaitsevaa Neuvostoliiton omaisuutta vastaan.[14][8] Itsenäistyneet neuvostotasavallat hakivat normaalissa järjestyksessä YK:n jäsenyyttä, lukuun ottamatta Venäjää, joka tuli välittömästi Neuvostoliiton tilalle YK:n jäsenenä, sekä Ukrainaa ja Valko-Venäjää, jotka jatkoivat entiseen tapaan YK:n jäseninä.[15]
Seuraantotilanne oli poikkeuksellinen Venäjän ja Baltian maiden osalta. Venäjän kohdalla ei tapahtunut varsinaista valtioseuraantoa vaan sen katsottiin toimivan Neuvostoliiton jatkajavaltiona (eng. continuing state), joka tuli sen tilalle kaikkiin sen oikeussuhteisiin, kuten YK:n turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi. Baltian maiden ei myöskään katsottu olevan Neuvostoliiton seuraajavaltioita, vaan niiden kohdalla kyse oli vuonna 1940 Neuvostoliiton laittomana pidetyn miehityksen katkaiseman itsenäisyyden palauttamisesta. Baltian maat ovat pitäneet Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920 tekemäänsä Tarton rauhansopimusta Venäjän suhteittensa perussopimuksena, kun taas Venäjän kanta on ollut, että Baltian maiden itsenäisyys päättyi vuonna 1940 ja uusien suhteiden tulee rakentua vuoden 1991 lopulla vallinneen uuden tilanteen pohjalle.[16][17]
Jugoslavian hajoaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Jugoslavian hajoamissodat
Vuodesta 1991 alkaen Jugoslavia hajosi asteittain useisiksi valtioiksi. Serbiata ja Montenegrota muodostunut Jugoslavian liittotasavalta katsoi jatkavansa entisen Jugoslavian valtiollista olemassaoloa, mutta kansainvälinen yhteisö tulkitsi tilanteen kokonaisseuraannoksi, jossa entisen Jugoslavian seuraajavaltiot olivat keskenään kansainvälisoikeudellisesti tasa-arvoisia. YK:n yleiskokous päätti, ettei Jugoslavian liittotasavalta voinut jatkaa automaattisesti entisen Jugoslavian jäsenyyttä. Tästä seurasi erikoinen tilanne, jossa Jugoslavia säilyi muodollisesti YK:n jäsenenä. Sillä oli esimerkiksi paikka YK:n kokoushuoneissa, mutta Jugoslavian paikalla ei ollut toimivaltaista käyttäjää, koska ketään ei YK:ssa hyväksytty sen automaattiseksi seuraajaksi. Tilanne ratkesi lopulta, kun maassa vaihtui valta vuonna 2000 ja Jugoslavian liittotasavalta hyväksyttiin hakemuksesta YK:n jäseneksi.[18][13]
Tšekkoslovakian hajoaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Samettiero
Tšekkoslovakia hajosi vuonna 1993 Tšekin ja Slovakian valtioiksi. Molemmat maat hakivat uusina valtioina YK:n jäsenyyttä, ja ne pyrkivät jakamaan keskinäisellä sopimuksella edeltäjävaltion paikat kansainvälisten järjestöjen päätöksentekoelimissä.[13]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010. ISBN 978-952-14-1462-6
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998. ISBN 951-855-135-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 917
- ↑ Hakapää 2010, s. 313
- ↑ Hakapää 2010, s. 313–314
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 919–920
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 920
- ↑ Hakapää 2010, s. 315
- ↑ Hakapää 2010, s. 319–320
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 921
- ↑ Hakapää 2010, s. 322–323
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 918–919
- ↑ Hakapää 2010, s. 323–324
- ↑ Hakapää 2010, s. 314–315
- ↑ a b c Mattila (päätoim.) 1998, palsta 922
- ↑ Hakapää 2010, s. 318–319
- ↑ Hakapää 2010, s. 321
- ↑ Hakapää 2010, s. 317–318
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 921–922
- ↑ Hakapää 2010, s. 322