Serbian taistelut (ensimmäinen maailmansota)
Serbian taistelut Balkanilla ensimmäisessä maailmansodassa koettelivat maata pahoin. Ensimmäinen maailmansota alkoi Sarajevon laukauksista, joissa serbien tukemaan anarkistiryhmään kuuluva opiskelija Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin kruununprinssin. Itävalta julisti tämän takia sodan. Alussa Serbia onnistui kahdesti torjumaan Itävallan joukot, mutta syksyllä 1915 Saksan, Itävallan ja Bulgarian yhteishyökkäyksen jälkeen serbiarmeijan rippeet vetäytyivät Albaniaan.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennen ensimmäistä maailmansotaa Balkanilla oli pitkään ollut jännittynyt tilanne, koska siellä kohtasivat ulkovaltojen alueelliset intressit ja alueella oli noussut esiin useita uusia kansallismielisiä valtioita, jotka kilpailivat toistensa kanssa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Balkanilla käytiin Balkanin sodat vuosina 1912–1913.[1]
Sodan kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itävallan armeijan ylipäällikkö oli Franz Conrad von Hötzendorf. Hänen tavoitteenaan oli lyödä Serbia nopealla hyökkäyssodalla. Hötzendorff jakoi joukkonsa kahtia, koska Itävalta joutui samaan aikaan sotaan myös Venäjän kanssa. Itävaltalaisten hyökkäys onnistui alkuun hyvin. He ylittivät Tonavan ja valtasivat Belgradin helposti. Tässä vaiheessa osa Serbiaan tunkeutuneesta armeijasta lähetettiin Venäjän rintamalle, mutta logistiikkaongelmat hidastivat kuljetuksia. Itävaltalaisten armeijan loppuosa jatkoi etenemistään Serbiassa, mutta serbit tekivät vastahyökkäyksen ja valtasivat Belgradin takaisin. Marras–joulukuussa 1914 Hötzendorff toisti hyökkäyksen, mutta tulos oli samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla.[2]
Itävalta joutui tappiolle myös Venäjää vastaan. Näin sodan alku ei ollut lupaava itävaltalaisille. Syyskuun puoleenväliin mennessä Itävalta oli kärsinyt yhteensä yli 300 000 miehen tappiot haavoittuneina ja kuolleina sekä 100 000 vangittua. Erityisesti alemmat upseerit ja aliupseerit kärsivät pahoja tappioita. Menetyksiä ei pystytty enää korvaamaan.[2]
Vuonna 1915 Saksa puuttui Serbian tapahtumiin, koska Itävallan asema oli vaarallinen. Lisäksi Gallipolin taistelu oli käynnissä, joten keskusvaltoihin kuulunut Turkkikin oli uhattuna. Saksa lähetti Itävallan avuksi yksitoista divisioonaa, joita johti August von Mackensen. Nimellisesti hyökkäyksen Serbiaan piti tapahtua yhteisessä itävaltalais-saksalaisessa johdossa, mutta käytännössä saksalaisten oli tarkoitus johtaa. Saksa houkutteli myös Bulgarian osallistumaan sotaan Serbiaa vastaan. Bulgaria oli menettänyt alueita Serbialle toisessa Balkanin sodassa vuonna 1913, ja Saksa lupasi alueet takaisin.[3]
Mackensenin suunnitelmana oli edetä Serbiaan kolmena erillisenä hyökkäysosastona, jotka saartaisivat pihtien lailla Serbian joukot. Saksalaiset etenisivät Morava-joen suuntaisesti etelään, itävaltalaiset hyökkäisivät saksalaisten länsipuolella ja bulgarialaiset hyökkäisivät Serbiaan idästä. Operaatio alkoi 7. lokakuuta. Vaikka serbit olivat huonommit varustettuja ja alakynnessä, he taistelivat itsepäisesti. Sää haittasi hyökkäävien joukkojen huoltoa. Itävaltalaisten ja bulgarialaisten joukot etenivät vain hitaasti, mutta tästä huolimatta lopputulos oli selvä. Saksalaiset valtasivat Belgradin 9. lokakuuta.[4] Serbit työnnettiin taaksepäin ja lopulta he vetäytyivät raskaan matkan jälkeen marraskuussa Albaniaan Adrianmeren rannikolle. Ympärysvaltojen laivastot evakuoivat Serbian armeijan rippeet Albaniasta Korfulle.[3]
Ranskalais-brittiläinen armeija yritti tulla serbien avuksi Kreikan kautta. Joukot alkoivat nousta maihin Salonikiin 5. lokakuuta, mutta suunnitelma epäonnistui. Ympärysvaltojen joukot etenivät sisämaata kohti, mutta Bulgarian 2. armeija katkaisi niiden etenemisen miehittämällä tärkeän vuoriston. Serbit oli jo lyöty ja ympärysvaltojen retkikunta vetäytyi takaisin Kreikkaan. Tämän jälkeen olisi ollut loogista, että ympärysvaltojen joukot olisivat vetäytyneet Salonikista. Britit olivat valmiita lähtemään, mutta Ranskan armeijan ylipäällikkö Joseph Joffre vaati, että joukot jäisivät Salonikiin. Joffre halusi pitää Salonikissa olevien joukkojen komentajan, Maurice Sarrailin pois Ranskasta, koska Joffre koki Sarrailin olevan uhka hänen omalle asemalleen. Lisäksi Ranskalla oli etuja valvottavana alueella. Tämän tuloksena armeija pysyi paikallaan Pohjois-Kreikassa sodan viimeisille viikoille asti. Sitä jopa täydennettiin siirtämällä Serbian armeija Korfulta Salonikiin. Saksan armeijan komentaja Erich von Falkenhayn totesikin välinpitämättömästi, että Saloniki oli sodan suurin internointileiri. Falkenhayn oli oikeassa.[3]
Sarrailin tilalle Salonikin joukkojen komentajaksi vaihdettiin joulukuussa 1917 Adolphe Guillaumat, joka sai eri kansallisuuksia edustaneet armeijat parempaan yhteistyöhön ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Sen toteuttaminen jäi hänen seuraajakseen toukokuussa 1918 tulleen Louis Franchet d’Espèreyn toteutettavaksi.[5] Salonikin rintamalla alkoi tapahtua vasta 14. syyskuuta 1918, jolloin suuri ympärysvaltojen hyökkäys alkoi. Bulgarialaisten joukot lyötiin ja Bulgaria irrottautui sodasta solmimalla aselevon syyskuun lopussa.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Robin Prior & Trevor Wilson: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 030435984X
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kohn, George Childs: Dictionary of Wars, s. 541. Facts on File, 1999. ISBN 0-8160-4157-1
- ↑ a b Prior & Wilson, s. 42-43
- ↑ a b c Prior & Wilson, s. 73-77
- ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 74−75. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
- ↑ Adolphe Guillaumat (englanniksi) Firstworldwar.com. Viitattu 6.12.2013.
- ↑ Prior & Wilson, s. 201
