Senusikapina
| Senusikapina | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ensimmäistä maailmansotaa | |||||||
 Taistelualue Pohjois-Afrikassa.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Senusikapina oli vuosina 1915–1917 käyty yhteenotto brittien, italialaisten, sekä osmanien tukemien senusien välillä Pohjois-Afrikassa Libyassa ja Egyptissä. Senusien tekemä hyökkäys Egyptiin saatiin lopulta torjuttua ja kapina päättyi sopimukseen Akramassa vuonna 1917.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Senusit olivat islamin suufilainen uudistusliike, joka alettuaan 1800-luvulla vaikutti etenkin Kyrenaikan, Libyan aavikon, Tripolitanian, Fezzanin, Saharan keskiosien ja Hijazin beduiinien ja keitaiden asukkaiden keskuudessa. Kyrenaika Libyassa oli sen vahvinta tukialuetta.[1] Senusit tunnettiin myös siirtomaavallan vastustajina.[2] Italia oli hyökännyt Libyaan Italian–Turkin sodassa vuonna 1911. Senusien johtaja Ahmad al-Sharif oli julistanut jihadin heitä vastaan.[3]
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Osmanien valtakunta liittyi keskusvaltoihin ja osmanien sulttaani oli myös muslimien muodollinen johtaja eli kalifi. Osmanit kannustivat puolestaan senuseja liittymään sotaan esimerkiksi toimittamalla näille aseita ja sotilasneuvonantajia.[2] Koska osmanit pitivät brittejä sodan suurimpana uhkana, senusien johtaja Ahmad al-Sharif taivuteltiin hyökkäämään brittien hallitsemaan Egyptiin.[4]
Kapina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
19. marraskuuta 1915 noin 5 000 senusitaistelijaa nousi kapinaan brittejä vastaan. Senusien tavoitteena Egyptissä oli vallata Sollum, Mersa Matruh ja Da’aba Egyptin rannikolla. Tukikohtinaan he käyttivät keitaita niiden eteläpuolella. Heitä vastassa oli brittien senusien uhan takia muodostama Western Frontier Force, jota komensi kenraalimajuri Alexander Wallace. Suurin osa brittijoukoista oli kuitenkin sidottu Gallipolin taisteluun.[2]
Senuseja vastaan käytiin vuoden 1915 puolella useita eri taisteluja, joilla ei ollut selvää voittajaa. 11.–13. joulukuuta käytiin Wadi Senban taistelu ja 25. joulukuuta Wadi Majidin taistelu. Tammikuussa käytiin vielä samaan tapaan Halazin taistelu, jonka britit voittivat, mutta josta lyödyt senusit pääsivät edelleen pakenemaan. Senusien taktiikkaan kuului usein brittijoukkojen väijyttäminen ja nopea liikkuminen paikasta toiseen. Heidät tunnettiin aavikkosodankäynnin erityisinä taitajina. Olosuhteet olivat ankarat ja päivisin lämpötilat saattoivat olla yli 40°C. Britit oppivat kuitenkin käyttämään apunaan kameleita ja panssariautoja.[2]
Brittien tilanne Egyptissä parani selvästi Gallipolin taistelun päättyessä tammikuussa 1916 joukkojen evakuoinnin myötä. Senusien vastaisiin taisteluihin tuotiin vahvistuksia. 26. helmikuuta 1916 britit saivat tärkeän voiton senuseista Agagiassa lähellä Sidi Barrabia. Satoja senuseja kaatui ja he menettivät suuren määrän tarvikkeita. Sisämaassa taisteltiin eri keitaiden hallinnasta. Ensin vallattiin Bahariyan ja Farafran keitaat. Viimeisenä kukistunut merkittävä keidas oli Siwa helmikuussa 1917.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Senusien johtaja Ahmad al-Sharif jätti asemansa tappioiden jälkeen veljelleen Muhammad Idrisille.[4] Ahmad al-Sharif pakeni saksalaisella sukellusveneellä Istanbuliin.[3] Idris päätti sodankäynnin brittien ja italaialisten kanssa Akramassa vuonna 1917 solmittuun sopimukseen. Italialaiset suostuivat kunnioittamaan sharialakia ja senusit vapautettiin verotuksesta. Egyptissä sensuit saivat puolestaan jäädä Jaghbubin keitaalle ja käydä kauppaa Sollumin sataman kautta.[4] Yhteenotot italialaisten kanssa alkoivat kuitenkin fasismin nousun myötä sittemmin uudelleen 1920-luvulla ja heidät voitettiin vuoteen 1932 mennessä.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sanūsīyah Encyclopaedia Britannica. Viitattu 16.9.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Senussi Revolt National Army Museum. Viitattu 16.9.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Kevin Shillington: Encyclopedia of African History, s. 831-832. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1 (englanniksi)
- ↑ a b c A. D. Roberts: The Cambridge history of Africa. Vol 7: from 1905 to 1940, s. 286-287, 295-296. Cambridge University Press, 1986. ISBN 0 521 22505 1 (englanniksi)