Kaunokirjallisuus
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Kaunokirjallisuus on yleisnimitys kaikelle taiteeksi tai viihteeksi luokiteltavalle kirjallisuudelle (vastakohtana tietokirjallisuudelle). Kaunokirjallisuus jaetaan yleensä kertomakirjallisuuteen (proosa, eepokset), runouteen ja draamaan (näytelmät, kuunnelmat, elokuva- ja tv-käsikirjoitukset). Joskus kaunokirjallisuudeksi lasketaan myös jotkut asiatekstityypit, kuten esseet.
Termin historia ja merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kielen sana kaunokirjallisuus on peräisin D. E. D. Europaeuksen ja A. Vareliuksen sanakirjasta Svenskt-finskt handlexikon (1852-53). Siinä se esitetään vastineena ruotsin sanalle vitterhet. Ruotsin kielessä sana skönlitteratur tuli käyttöön vasta 1850-luvulla. Esimerkiksi englannin kielessä suoraa vastinetta ei ole, vaan literature merkitsee sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja fiction kertomakirjallisuutta tai kaikkea fiktiivistä kertovaa taidetta.
Suomeen ranskasta johdettu termi belletristiikka (ransk. belles-lettres) tarkoitti alkuaan kaunokirjallisuutta, mutta nykyisin sillä viitataan lähinnä esseistiikkaan, kuten Yrjö Hosiaisluoma kirjoittaa Kirjallisuuden sanakirjassa: "Esimerkiksi Aldous Huxleyn esseekokoelmat ovat tyypillistä belletristiikkaa: nokkelia, elegantteja ja oppineita."
Kauno- ja tietokirjallisuuden suhde
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuuden jako faktaan ja fiktioon ei ole lainkaan yksiselitteinen asia. Varhainen tietokirjallisuus (Platon, Herodotos) oli hyvin mielikuvituksellista ja maalailevaa, eivätkä asiatekstit eriytyneet kaunokirjallisuudesta täysin vielä myöhemminkään. Esimerkiksi monet utopiaromaanit olivat varsin kevyesti verhottua essee- tai mielipidekirjallisuutta. Kerronnan ja vaikuttamisen keinot ovat historiassa siirtyneet asiatekstin ja kaunokirjallisen ilmaisun välillä molempiin suuntiin.
Lisäksi kulttuuri vaikuttaa tekstien tulkintaan. Nykyajan länsimaiset ihmiset voivat kokea kaunokirjallisuudeksi tekstin, joka kirjoitusajankohtana tai jossain toisessa kulttuurissa on esimerkiksi selvästi uskonnollinen teksti.
Kaunokirjallisuuden lajit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muiden taiteiden tavoin kaunokirjallisuus muuttaa jatkuvasti muotoaan ja pyrkii kaatamaan teoreetikkojen luomia raja-aitoja, joten minkäänlaiset määrittelyt eivät ole täysin aukottomia. Varsinkin kertomakirjallisuuden ja runouden välisellä raja-alueella sijaitsevia lyyristä proosaa ja proosarunoa on usein hankalaa erottaa toisistaan.
Kertomakirjallisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kertomakirjallisuutta eli epiikkaa (eepokset, proosa) on kertova teksti, jonka aiheena ovat kuvitteelliset tapahtumat, joskin yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin saattaa olla. Aiheena olevia tapahtumia kutsutaan juoneksi. Myös suullista tarinaperinnettä (niin sanottuja suullisia tekstejä) voidaan pitää kertomakirjallisuutena, mutta vanhinta kirjoitettua kertomakirjallisuutta ovat eepokset, laajat kertomukset myyttisistä sankareista. Eepokset olivat useimmiten runomittaisia, mutta kuitenkin selvästi kertovia. Tärkeitä esikuvia ja edeltäjiä nykyiselle proosamuotoiselle kertomakirjallisuudelle olivat myös filosofinen kirjallisuus (esimerkiksi Platonin dialogit) ja muinainen historiankirjoitus. Nykykertomakirjallisuus jaetaan pituuden mukaan novelleihin ja romaaneihin. Novellit ja romaanit ovat proosaa.
Runous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Runouteen eli lyriikkaan on alun perin liittynyt musiikki ja tanssi. Runoja (kuten eeppisiä runoelmiakin) laulettiin, ja sana lyriikka viittaakin musiikkiesityksissä käytettyyn soittimeen, lyyraan. Vanhinta säilynyttä lyriikkaa on antiikin Kreikan runous, jolla oli tärkeä asema uskonnonharjoituksessa. Vähitellen runous maallistui ja uskonnollisen runouden rinnalle syntyi tunteita ilmaisevia rakkaus-, suru- ja kehtolauluja.
Runouden perusmuotona pidetään minä-muotoista yksilökohtaisia tuntemuksia ilmaisevaa runoa, jota kutsutaan keskeis- tai keskuslyriikaksi. Runon puhujaa sanotaan lyyriseksi minäksi. Muita runon muotoja ovat balladi ja romanssi, jotka voivat rakentua juonen varaan ja käsittää laajoja kertomuksia. Runous oli pitkään länsimaisessa kirjallisuudessa proosaa arvostetumpi ja luetumpi kirjallisuudenlaji, mutta se menetti asemansa muutamien viime vuosisatojen aikana. Myös laululyriikka kuuluu runouden piiriin.
Draamakirjallisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Draamakirjallisuus (näytelmät, kuunnelmat, elokuva- ja tv-käsikirjoitukset) on kirjoitettu esitettäväksi, ei ainoastaan luettavaksi. Perinteinen esitysmuoto on ollut teatteri, mutta nykytekniikka on tuonut lisää mahdollisia kanavia, joihin jokaiseen kuuluvat hyvin erilaiset dramaturgiset painotukset. Draaman päälajit ovat antiikin Kreikassa syntyneet tragedia ja komedia, jotka kuitenkin ovat myöhemmässä teatteri-ilmaisussa sekoittuneet. Modernimpia suuntauksia ovat muun muassa absurdi teatteri, jossa leikitellään katsojan odotuksilla.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja. (WSOY sanakirjat) Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27401-1
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Savolainen, Aino-Maria ja Jalkanen, Katja: Linnasta Humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-032-8