Sairas tyttö tanssii
Sairas tyttö tanssii (WSOY 1952) on Aila Meriluodon toinen runokokoelma.[1]
Meriluodon ensimmäinen runoteos Lasimaalaus sai ilmestyessään vuonna 1946 positiiviset arviot ja hyvän myyntimenestyksen. Sen jälkeen Meriluoto ei kuuteen vuoteen julkaissut kokoelmaa, joten odotukset seuraavan teoksen suhteen olivat korkealla. Samaan aikaan runoudessa tapahtui murros, kun uusi runoilijapolvi toi loppusoinnuttoman modernismin esille. Uuden polven runoilijoita olivat esimerkiksi Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Helvi Juvonen ja Lasse Heikkilä. Kun Meriluoto oli aloittanut soinnitetun ja riimittelevän runon uudistajana, oli epäselvää, jatkaisiko hän omaa tietään vai liittyisikö modernisteihin.[1]
Teoksen runot ovat suurelta osin 1940-luvulta, ja Meriluoto olisi voinut julkaista sen heti Lasimaalauksen jälkeen. Kokoelmassa oli kyllä runoja, jotka näyttivät sopivan kirjoittajan 1950-luvun elämään Lauri Viidan puolisona. Teoksen hallitsevana teemana on hiljeneminen ja vetäytyminen, vaikkakin siinä viitataan myös suuriin saavutuksiin: “Niin pientä on mitä sanon, / niin suurta tapahtuu”. Teoksen käsikirjoituksessa kokoelman nimeksi oli merkitty Kuolema, ja kuolemiseen viitataan pyörteisenä virtana.[1]
Kokoelman loppuosana on Rainer Maria Rilken käännösrunojen osasto. Meriluoto oli tehnyt tutkimustyötä Rilkestä ja piti tämän tuotantoa esikuvanaan. Niinpä Rilke-osasto tuntuu jatkavan samoja teemoja, joita on Meriluodon omissa runoissa.[1]
Teoksen vastaanotossa korostui V. A. Koskenniemen akateemikon auktoriteetilla esittämä positiivinen arvio, että kokoelma “täysin määrin täyttää, vieläpä ylittää odotukset”. Meriluodolle muodostui suorastaan rasitteeksi, että hän leimautui Koskenniemen suojatiksi. Useimmat muut kriitikot olivat varovaisempia. Niinpä Toini Havu arvioi, että runoilijan oman elämän myllerrykset ovat vieneet teoksen tasoa alaspäin. Havu katsoi, että teos on syvästi persoonallinen, kuin räjähdyksen jälkiä kuvaava, mutta silti eteenpäin katsova. Modernisti Tuomas Anhava arvioi, että teos osoittaa kirjoittajan kypsyneen ja itsenäistyneen. Sen runot ovat aikaisempaa syväkulkuisempia ja katsoivat tulevaisuuteen. Runojen säkeet on muotoiltu Anhavan mielestä ihailtavan varmasti ja rakentuvat suuriksi ja moni-ilmeisiksi kokonaisuuksiksi. – Kriitikot eivät tienneet, että kokoelman runot oli kirkoitettu jo 1940-luvulla.[1]