Valkogaselli
| Valkogaselli | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Onttosarviset Bovidae |
| Alaheimo: | Gasellit Antilopinae |
| Suku: | Gazella |
| Laji: | leptoceros |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Gazella leptoceros |
|
| Alalajit [2] | |
|
|
| Katso myös | |
Valkogaselli eli saharangaselli[3] (Gazella leptoceros) on gasellien sukuun kuuluva onttosarvinen. Se elää Saharan aavikolla Afrikassa. Valkogaselli oli aikaisemmin Saharan yleisin gasellilaji, mutta metsästyksen takia se on harvinaistunut ja sen levinneisyys on muuttunut hyvin laikuttaiseksi. Laji onkin erittäin uhanalainen.[4]
Valkogaselli on sopeutunut elämään hiekka-aavikoilla. Sen turkin väri sulautuu hyvin ympäristöön ja leventyneet sorkat parantavat kantakykyä hiekassa. Pieninä ryhminä liikkuvat valkogasellit voivat vaeltaa pitkiäkin matkoja etsiessään ruokaa.[5] Niiden ravinto koostuu muun muassa pensaista, lehdistä, mehikasveista ja ruohoista.[4] Naaras synnyttää noin 5 kuukauden kantoajan jälkeen yleensä yhden vasan.[5]
Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotus lajin uudeksi suomenkieliseksi nimeksi oli "saharangaselli",[6] jota Suomen Lajitietokeskus suosittelee käyttämään.[3]
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkogaselli on gaselliksi keskikokoinen.[5] Sen ruumiinpituus on 100–110 senttiä, säkäkorkeus 65–72 senttiä[7] ja paino 14–30 kiloa.[4] Hännän pituus on 15–20 senttiä. Valkogaselli on väritykseltään gaselleista vaalein.[7] Lajin turkki sulautuu hyvin ympäristöön.[8] Sen turkki on vaaleankeltainen ja lähes valkoinen. Kylkijuovat ovat muuta ruumista hieman tummemmat,[5] mutta silti heikosti erottuvat. Vatsapuoli on täysin valkoinen.[7] Musta häntä korostuu valkoista takapuolta vasten.[4] Naaman juovat ovat melko heiveröiset.[7] Silmästä kuonoon kulkee tumma viiru, ja myös silmien välissä on kuonoon asti ulottuva punaruskea juova. Korvat ovat isot ja kapeat. Sekä koirailla että naarailla on sarvet, jotka sijaitsevat korvien edessä.[4] Ne ovat pitkät, kapeat, miltei suorat ja rengasharjanteiset.[5] Harjanteita on sarvessa 20–25.[9] Koiraiden sarvet ovat pidemmät, paksummat ja enemmän S:än muotoiset kuin naarailla. Koirailla sarvien pituus on 30–41 senttiä, kun taas naarailla yleensä 20-38 sentin pituiset.[7] Naaraiden sarvet ovat myös sileämmät kuin koiraiden.[4] Valkogasellin pitkät sorkat ovat leventyneet siten, että niiden kantokyky hiekassa paranee.[5]
Valkogaselli muistuttaa dorkasgasellia, mutta sen väritys on tummempi ja sarvet paksummat.[10] Se on myös dorcasgallia hieman suurempi.[11] Vuorigaselli eroaa valkogasellista siinä, että sen sarvet paljon lyhyemmät ja pölkkymäisemmät. Sen väritys on myös tummempi ja naamajuovat paremmin erottuvat.[10]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkogaselleja elää ympäri Saharaa Niilin länsipuolella. Sen elinpaikat osuvat Saharan suurille hiekka-aavikoille, joskin se on harvinainen tai puuttuu kokonaan alueen kaakkoisosista ja lännen dyynialueelta. Marokosta on vain yksi varmistamaton havainto. Keskeisimmät elinpaikat ovat Itäisen ison ergin ja Läntisen ison ergin hiekka-aavikot, jotka ulottuvat Algerian Hamada de Tinrhertistä Libyan Fezzaniin. Se elää myös Keski-Saharassa sijaitsevien Ahaggarin ja Tassili n'Ajjerin vuoristojen ympäristön hiekka-aavikoilla.[1]
Valkogasellin levinneisyys on ollut viime aikoihin asti ilmeisesti hyvin laaja ja lajia on tavattu ainakin Algeriassa, Malissa, Nigerissä, Tšadissa, Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä ja Sudanissa, mutta esiintyminen Saharan eteläosien valtioissa on ollut epävarmaa jo 1990-luvulla.[1][4] Viime vuosina valkogaselleja on löydetty vain Algeriasta, Tunisiasta, Libyasta ja Länsi-Egyptistä.[1]
Valkogasellin kaksi alalajia elävät selvästi erillään. Nimialalaji G. l. leptoceros elää Libyan aavikon Egyptin puoleisessa osassa ja Koillis-Libyassa. G. l. loderi-alalajin levinneisyys sijoittuu Saharan länsi- ja keskiosiin.[12]
Valkogasellien elinympäristöä ovat hiekkaiset ja kiviset aavikot, joissa on akaasiametsiköitä ja vähäkasvisia hiekkapainanteita. Useimmat tunnetut kannat elävät hiekka-aavikoilla.[4] G. l. loderi-alalaji näyttää elävän vain hiekka-aavikoilla, mutta nimialalaji elää Acacia raddiana-akaasian metsiköissä, keitaiden hiekkaisilla reunamilla, joilla kasvaa Nitraria retusa-pensasta sekä dyynien välisissä vajoamissa, joissa kasvaa Cornulaca monacantha-kasvia.[12]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkogasellin elintavat tunnetaan huonommin kuin muiden Saharan gasellilajien.[9] Valkogasellit elävät pienissä laumoissa,[5] joihin kuuluu 2–20 yksilöä.[7] Myös yksin liikkuvia eläimiä on havaittu.[12] Tavallisimmin laumaan kuuluu kolmesta kymmeneen yksilöä: yksi hallitseva koiras, useita naaraita ja niiden poikasia.[4] Koiraat voivat liikkua myös yksikseen.[9] Nuoret koiraat elävät omissa laumoissaan, kunnes ne pystyvät kilpailemaan naaraista. Muille aavikoiden antiloopeille ja gaselleille tyypilliseen tapaan, ilmeisesti myös valkogasellien laumat ovat rakenteeltaan joustavia ja vaihtelevat olosuhteiden mukaan.[7] Lauhkeasta ulkonäöstään huolimatta valkogasellit voivat olla aggressiivisia. Koiraat taistelevat usein rajustikin löyhistä reviireistään.[7] Näkö ja kuuloaistit ovat erittäin hyvät.[13] Valkogasellilla on useita luontaisia vihollisia, joskin osa niistä ei enää esiinny sen elinpaikoilla. Aiemmin gepardit saalistivat valkogaselleja kaikkialla niiden levinneisyysalueella. Levinneisyysalueen eteläosissa niitä ovat saattaneet saalistaa myös hyeenakoirat, leijonat, täplähyeenat ja leopardit.[7][7]
Elinympäristönsä kuumuuden takia valkogasellit ruokailevat enimmäkseen öisin ja varhaisaamulla.[7] Kuumien tuntien ajan ne lepäävät suojaisissa notkelmissa.[12] Valkogaselli viilentää itseään valkoisella heijastavalla turkillaan ja vertä viilentävän erikoistuneen nenäkäytävän avulla.[7] Valkogasellit voivat kulkea pitkiäkin matkoja ravinnon perässä.[5]
Ravinto koostuu heinistä, lehdistä,[7] mehikasveista, vihreävartisista kasveista ja pensaista.[4] Nimialalajin G. l. leptoceros ravintokasveihin kuuluvat Nitraria retusa-pensas, Pituranthos tortuosus, Acacia raddiana-akaasia, Cornulaca monocantha-pensas, mykerökukkaismaisiin kuuluva Launaea capitata, ja tatarkasveihin kuuluva Calligonum comosum. G. l. loderi-alalajin tärkein ravintokasvi Aristida pungens-heinä, mutta se syö myös runsaasti vettä sisältäviä kasveja kuten Anabasis articulata-revonhäntäkasveja, Arthrophytum schmittianum-kasvia, Helianthemum kahiricum-päivännoutokasvia sekä vesimeloneja.[12] Valkogaselli saa vettä myös lehtiin kerääntyvästä vesikasteesta.[7] Se saa näin kaiken tarvitsemansa veden, mutta voi myös juoda mikäli vettä on tarjolla.[4]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkogasellien kiima-aika on tyypillisesti elo-syyskuussa, jos olosuhteet ovat hyvät. Koiraat perustavat näissä oloissa itselleen reviirin, jota ne puolustavat. Lisää jälkeläisiä tuottaakseen ne yrittävät kerätä sinne myös oman lauman ulkopuolisia naaraita. Kaikki naaraat eivät kuitenkaan välttämättä ole tähän aikaan halukkaita parittelemaan, ja myös kiertelevät koiraat yrittävät houkutella niitä luokseen. Naaraiden kantoaika kestää 156–169 vuorokautta. Ne synnyttävät tammi-helmikuussa,[4] toisen lähteen mukaan myös toukokesäkuussa[13] yhden, joskus kaksi vasaa. Vasoja imetetään noin kolme kuukautta. Naaraat tulevat sukukypsiksi 6–9 kuukauden ikäisinä, koiraat 18 kuukauden ikäisinä.[4]
Luokittelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_(1980)_Fig._157.png)
Valkogaselli luokitellaan gasellien Gazella-sukuun. Geenitutkimusten mukaan se muodostaa yhdessä cuvieringasellin ja kuhertajagasellin oman lajiryhmän tämän suvun sisällä. Ne saatetaan tulevaisuudessa siirtää omaan Trachelocele-sukuun.[14] Valkogasellista tunnistetaan kaksi alalajia: G. l. leptoceros ja G. l. loderi, jotka eroavat toisistaan sekä ekologialtaan, levinneisyydeltään,[12] että ulkonäöltään. Nimialalaji on pienempi ja tummempi, kun taas G. l. loderi on isompi, vaaleampi, lyhytsarvisempi ja kapeakalloisempi.[13] Alalajien eroista huolimatta jotkut auktorit ovat kyseenalaistaneet niiden taksonomisen aseman.[1]
Valkogasellin lajinimi leptoceros tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa "ohutsarvea". Leptos tarkoittaa ohutta ja keras sarvea.[7] Vuonna 1894 kuvattu alalaji G. l. loderi on saanut nimensä löytäjänsä Sir Edmond G. Loderin mukaan.[13]
Uhat ja suojelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aikuisten valkogasellien kokonaismääräksi arvioidaan vain alle 2 500 yksilöä ja kanta taantuu edelleen. Yhteenkään osapopulaatioon ei uskota kuuluvan enempää kuin 250 yksilöä.[1] Pääsyy lajin vähenemiseen on metsästys,[5] jonka takia levinneisyys on nykyään hyvin laikuttainen. Laji on kärsinyt myös elinympäristöjen vähenemisestä, häirinnän lisääntymisestä ja sodista. Useimmat valkogasellin esiintymismaista ovat köyhiä ja niissä on ollut paljon levottomuuksia. Valkogasellia metsästetään lihan sekä sarvien takia, joita myydään ornamenteiksi. Lisäksi nelivetoajoneuvoihin ja muihin moottoriajoneuvoihin perustuva aavikkoturismista johtuva häirintä on kasvanut nopeasti.[4] Myös aavikoitumisesta johtuva aavikkokasvillisuuden häviäminen on haitaksi lajille.[1]
Teoriassa laji ollut suojeltu vuodesta 1969 lähtien Afrikan sopimuksen mukaisesti. Kuitenkin vain Libya kielsi sen metsästyksen kuudeksi vuodeksi. Myöhemmin muun muassa Algeria rauhoitti sen.[5] Nykyään valkogaselli on virallisesti suojeltu suurimmassa sen elinaluetta, mutta suojelutoimet ovat puutteellisia.[9] Valkogaselli kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I. Se elää ainakin Jebilin ja Sengharin kansallispuistoissa Tunisiassa, Tassili n’Ajjerin kansallispuistossa Algeriassa[1] sekä Siwassa sijaitsevalla suojelualueella Egyptissä.[4] Mahdollisesti se elää myös Aïr-Ténérén kansallisella luonnonsuojelualueella Nigerissä.[1] Valkogaselli lisääntyy melko hyvin tarhaoloissa.[5] Kaikki vankeudessa elävät yksilöt polveutuvat pienestä Tunisiasta pyydetystä laumasta. Niiden jälkeläisiä pidetään yli kahdessakymmenessä paikassa Pohjois-Afrikassa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Pieniä määriä on pidetään myös Tunisian ja Algerian kansallisissa tutkimuslaitoksissa. Vankeudessa elää nykyään vajaa 200 valkogasellia.[1][4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j Mallon, D.P., Cuzin, F., de Smet, K. & Hoffmann, M.: Gazella leptoceros IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.7.2014. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Gazella leptoceros Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 13.9.2011. (englanniksi)
- ↑ a b saharangaselli – Gazella leptoceros laji.fi. Viitattu 22.1.2020.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p ARKive: Slender-horned gazelle videos, photos and facts - Gazella leptoceros 2008. Wildscreen. Arkistoitu 12.3.2015. Viitattu 13.9. 2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 157. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6
- ↑ Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (Vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) luomus.fi. 2008. Viitattu 13.10.2011.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Brent Huffman: Slender-horned gazelle, Rhim 2004. Ultimate Ungulate. Viitattu 13.10. 2011. (englanniksi)
- ↑ Marshall Cavendish: Endangered Wildlife and Plants of the World: Fra-igu, s. 609. Marshall Cavendish Corporation, 2001. ISBN 0-7614-7199-5 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.9.2011). (englanniksi)
- ↑ a b c d Gazella leptoceros 2009. Royal Belgian Institute of Natural Sciences. Arkistoitu 15.9.2011. Viitattu 13.9.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Richard Hoath: A Field Guide to the Mammals of Egypt, s. 153-154. American University in Cairo Press, 2009. ISBN 978 977 416 254 1 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 13.9.2011). (englanniksi)
- ↑ Slenderhorned Gazelle (Gazella leptoceros leptoceros) 2002. Comparative Placentation. Viitattu 13.9.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Gazella leptoceros - kbinirsnb (PDF) 2006. Royal Belgian Institute of Natural Sciences. Viitattu 21.9. 2011. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d Slender-horned Gazelle - Big Game Hunting Records - Safari Club International Online Record Book 2007. Safari Club International. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Gazella Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 22.9.2011. (englanniksi)