Tämä on lupaava artikkeli.

Little Richard

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Richard Penniman)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Little Richard
Little Richard vuonna 2007
Little Richard vuonna 2007
Henkilötiedot
Koko nimi Richard Wayne Penniman
Syntynyt5. joulukuuta 1932
Macon, Georgia, Yhdysvallat
Kuollut9. toukokuuta 2020 (87 vuotta)
Nashville, Tennessee
Muusikko
Taiteilijanimi Little RichardView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1951–2020
Tyylilajit rock & roll, rhythm and blues, soul, gospel
Soittimet piano, koskettimet
Levy-yhtiöt RCA Victor, Peacock, Specialty, Gone, Atlantic, Bell, Brunswick, Coral, Critique, Elektra, End, Guest Star, Kent, Lost-Nite, Mainstream, Manticore, MCA, Mercury, Modern, Okeh, Reprise, Vee Jay, Warner Bros., WTG

Little Richard (oikealta nimeltään Richard Wayne Penniman, 5. joulukuuta 1932 Macon, Georgia, Yhdysvallat – 9. toukokuuta 2020 Nashville, Tennessee)[1][2][3] oli yhdysvaltalainen rock and roll -laulaja, lauluntekijä ja pianisti. Hän oli yksi rock and rollin varhaisia pioneereja ja musiikkityylin kulta-ajan suurimpia hahmoja 1950-luvulla. Häntä on kutsuttu ”rock and rollin arkkitehdiksi”, ja monet merkittävät artistit ovat nimenneet hänet esikuvakseen ja innoittajakseen. Hänet tunnetaan energisestä laulu- ja pianonsoittotyylistään, riehakkaista lavaesiintymisistään ja koreista esiintymisasuistaan.

Little Richard levytti läpimurtohittinsä ”Tutti Frutti” vuonna 1955. Hänen muita 1950-luvun hittejään olivat esimerkiksi ”Long Tall Sally”, ”Lucille” ja ”Jenny, Jenny”. Vuonna 1957 Little Richard koki uskonnollisen herätyksen, minkä seurauksena hän lopetti syntisenä pitämänsä rock and rollin esittämisen viideksi vuodeksi. Hänen onnistui nousta uudelleen suosioon 1960-luvun lopulla, kunnes palasi saarnaajaksi taas muutaman vuoden ajaksi 1970-luvun lopulla. Hän esiintyi 2010-luvulle asti.

Varhainen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Wayne Penniman syntyi Maconissa Georgiassa 5. joulukuuta 1932. Hänestä piti tulla etunimeltään Ricardo, mutta virkailija kirjoitti syntymätodistukseen nimen Richard, joka pojan nimeksi jäikin. Richardin isä Charlie ”Bud” Penniman oli muurari, joka omisti pienen kahvilabaarin ja myi laittomasti kotoaan pontikkaa. Richardin äiti Leva Mae oli mennyt naimisiin jo 14-vuotiaana ja sai Richardin 19-vuotiaana, 12-lapsisen sisaruskatraan kolmantena.[4]

Maconin musta kaupunginosa oli hyvin yhteisöllinen, mutta rotuerottelun vuoksi köyhä ja alempiarvoinen alue. Pennimanit asuivat alueen reunamilla, ja valkoisia lapsia kävi joskus heidän pihallaan leikkimässä Pennimanin lasten kanssa.[5]

Richard oli syntynyt toinen jalka lyhyempänä, minkä takia hän käveli erikoisesti ja joutui pilkan kohteeksi. Richard oli lapsena sisaruksista kurittomin, omien sanojensa mukaan ”järjetön”, ja isä antoi hänelle alituisesti piiskaa.[6] Kurittamalla isä purki myös pettymystään Richardiin, jonka kävelytavasta ja seuralaisista hän ei pitänyt.[7]

Richardin perhe ja koko yhteisö olivat hyvin musikaalisia, ja kovaääninen Richard lauloi gospelia kotonaan ja kirkkolauluryhmänsä kanssa kirkossa ja kodeissa. Hänen perheellään oli lauluyhtye The Penniman Singers.[8] Richard kiersi naapurustoaan kymmenvuotiaana myös kansanparantajana, joka paransi sairaita koskettamalla heitä ja laulamalla heille gospelia. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli teatterin juomamyyjänä. Sitä tehdessään hän tutustui teatterissa esiintyneisiin kierteleviin laulajiin, jotka pyysivät joskus häntä esiintymään kanssaan lavalla. Richard opetteli lukiossa soittamaan saksofonia ja pääsi pian koulun orkesteriin.[9]

Richard leikki mieluummin tyttöjen kuin poikien kanssa ja sanoo halunneensakin olla enemmän tyttö kuin poika. Hänen ensimmäinen ihastuksensa oli poika, mutta hänellä oli suhteita myös vanhempiin naisiin. Richardin naismainen käytös johti kiusaamiseen.[10]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Richard Penniman lähti kotoa teini-ikäisenä ja liittyi ”Tohtori Hudsonin kiertelevään käärmeöljyrevyyseen”, sitten Georgiaa ja Floridaa kiertelevään B. Brownin orkesteriin ja myöhemmin Sugarfoot Sam from Alabam -yhtyeeseen laulusolistiksi.[11] Pennimanin maine kasvoi, ja hän pääsi esiintymään Atlantan tunnettuihin klubeihin, kuten Bailey’s 81 -teatteriin. Hänen esiintymistyyliinsä kuuluivat jo tuolloin raivoisa karjunta, meikkaus ja räikeät esiintymisasut, joista hänet myöhemminkin tunnettiin.[12]

Lokakuussa 1951 Penniman pääsi ensimmäisen kerran levyttämään. Hänen levytystään ”Every Hour” alettiin parin viikon kuluttua soittaa radiossa, ja Pennimanin leppynyt isä pyöritti levyä ylpeänä oman baarinsa jukeboxissa omilla kolikoillaankin. Orastavan menestyksensä myötä Penniman sai entistä parempia työtarjouksia ja opetteli myös soittamaan pianoa.[13] Pennimanin isä kuoli ampumavälikohtauksessa 1952, ja 19-vuotiaasta Richardista tuli perheen pääasiallinen elättäjä.[14]

Penniman perusti gospel-tyylisen yhtyeen The Tempo Toppersin, jonka mukana hän lähti esiintymään New Orleansiin ja muualle Etelään. Tuona aikana hän omaksui edestä korkean kampauksensa ja sai paitsi lahjojensa, myös ulkonäkönsä ja tapojensa ansiosta lempinimen ”Bluesin kuningas ja kuningatar”. Vuonna 1953 The Tempo Toppers levytti Peacock-levy-yhtiölle, mutta albumit eivät myyneet erityisen hyvin.[15] Penniman jätti The Tempo Toppersin ja perusti rhythm and bluesia soittavan The Upsetters -yhtyeen. Sen kanssa hän alkoi kierrellä ahkerasti hyviä palkkoita vastaan, sillä hän oli jo hyvin suosittu Etelävaltioissa. Kiertue-elämään hänet pakotti sekin, että hän ei enää saanut palata Maconiin jouduttuaan siellä putkaan epäsiveellisestä käyttäytymisestä.[16]

Suosion aika 1955–1957

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Little Richardin "Good Golly, Miss Molly" -single, joka julkaistiin vuonna 1958.

Penniman pääsi levyttämään Specialty-yhtiölle New Orleansissa 1955 ja sai managerikseen Robert ”Bumps” Blackwellin. Ensimmäiset levytykset Penniman ja hänen taustamuusikkonsa tekivät kaksiraitanauhurille pienessä huoneessa niin että Penniman säesti itseään pianolla ja rummut olivat huoneen ulkopuolella. Kaksipäiväisten sessioiden huippukohta oli Pennimanin viimeiseksi levyttämä keikkarallinsa ”Tutti Frutti”. Sen roisit sanat korvattiin levytystä varten siistimmillä, jotka kirjoitti teini-ikäinen Dorothy LaBostrie.[17]

”Tutti Frutti” nousi r&b-listoille, mutta valkoisten artistien, kuten Pat Boonen ja Elvis Presleyn, laimeammat versiot kappaleesta myivät sitäkin paremmin, sillä valkoiset radioasemat suosivat niitä Pennimanin alkuperäisen version sijaan.[18] ”Tutti Fruttia” seurasi nopeasti sarja muita rock’n’roll-klassikoiksi muodostuneita singlejä, kuten ”Long Tall Sally”/”Slippin’ and Slidin’” ja ”Rip It Up”/”Ready Teddy”; niistäkin valkoiset artistit tekivät nopeasti omat versionsa.[19]

Penniman oli saanut monen muun tuon ajan mustan artistin tavoin hyvin huonon sopimuksen Specialtyltä, mikä jäi vaivaamaan häntä vuosikymmeniksi: ”Jos halusi levyttää, oli allekirjoitettava sopimus heidän sanelemillaan ehdoilla tai muuten mitään levyä ei tehty. Minä sain puoli senttiä jokaiselta myydyltä levyltä”, Penniman kertoi elämäkerrassaan.[20] Hän kuitenkin vaurastui ahkeran keikkailun ansiosta ja osti äidilleen ja muulle perheelleen ylellisen talon Hollywoodista nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Joe Louisin naapurista.[21]

Penniman kertoo hullun imagonsa olleen osittain käytännön sanelema:

»Olimme murtautumassa rotujen välisen muurin läpi. Valkoisten nuorten oli piilotettava kaikki levyni, koska he eivät uskaltaneet paljastaa vanhemmilleen, että heillä [oli] sellaista tavaraa. Päätimme että minun imagoni oli oltava hullu ja niin omalaatuinen, että aikuiset pitäisivät minua harmittomana tapauksena. Saatoin ilmestyä keikalle pukeutuneena Englannin kuningattareksi ja toiselle paavin varusteissa."»
(Little Richard, 1984[22])

Little Richardin konsertit olivatkin ennennäkemättömän riehakkaita ja seksuaalisesti latautuneita. Lähinnä valkoisista koostunut yleisö kirkui ja tytöt heittelivät alushousujaan lavalle, millaista ei ollut ennen koettu. Konserttien jälkeen yhtye järjesti usein hotellillaan seksiorgioita, joihin Penniman itse osallistui usein mielellään myös katselijana. Näihin aikoihin hän tapasi myös nuoren Lee Angelin, josta tuli hänen tyttöystävänsä.[23]

Penniman vaati ja sai The Upsettersit taustabändikseen seuraaviin levytyksiin. Hän esiintyi rock-elokuvissa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It) ja Uusi rock’n’roll (Don’t Knock the Rock) ja levytti New Orleansissa uusia hittejä, kuten kappaleet ”Good Golly, Miss Molly”, ”Lucille”, ”She’s Got It” ja ”Jenny, Jenny”.[24]

Raamattukoulu 1957–1962

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan suosionsa huipulla Penniman koki vuonna 1957 uskonnollisen herätyksen. Hän koki jotkin Australian-kiertueen tapahtumat, kuten Sputnik 1:n ylilennon, Jumalan merkeiksi, keskeytti kiertueensa äkillisesti ja palasi Yhdysvaltoihin. Hän yritti purkaa sopimuksensa Specialtyn kanssa ja aloitti pappisopinnot. Penniman kertoi yhdeksi vetäytymisensä syyksi kelvottoman levytyssopimuksensa, mutta hän oli aina ollut myös hengellinen. Hän sanoi: ”Halusin työskennellä Jehovan hyväksi ja löytää mielenrauhan. Olin aina halunnut olla saarnaaja ja omistaa elämäni Jumalalle.” Hän piti vielä jäähyväiskonsertin ystävänsä Alan Freedin vuoksi ja jätti konserttilavat sen jälkeen.[25]

Penniman ryhtyi kiertämään maata saarnaajana kollegansa Joe Lutcherin kanssa, ja he kävivät useasti etenkin slummialueilla. Penniman opiskeli Alabaman Huntsvillessa seitsemännen päivän adventistien Oakwood Collegessa, jossa hän aiheutti kuitenkin toistuvasti paheksuntaa myöhästelyillään ja poissaoloillaan. Penniman ei itsekään nauttinut koulunkäynnistä, kuten ei nuorenakaan. Hän tapasi vuonna 1957 lukiosta juuri valmistuneen Ernestine Campbeliin ja meni kirkon painostuksesta tämän kanssa naimisiin 1959.[26]

Vuonna 1960 Penniman palasi musiikkialalle levyttämällä gospel-musiikkia. Levyn jälkeen hän lähti kiertueelle yhdessä Mahalia Jacksonin kanssa. Pennimanin paluu entiseen elämäntyyliinsä ja hänen homoseksuaaliset taipumuksensa aiheuttivat hänen ja Ernestinen avioeron vuonna 1961.[27]

Paluu rock’n’rolliin 1962–1976

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Promoottori Don Arden houkutteli vuonna 1962 Pennimanin kiertueelle Englantiin. Penniman luuli, että kyseessä oli gospel-kiertue, mutta Arden markkinoi sitä rock’n’roll-kiertueena, eikä Englannissa edes tunnettu Little Richardin gospel-levytyksiä. Mukana kiertueella oli myös Sam Cooke. Penniman aloitti ensimmäisen konsertin esittämällä gospelia, mutta Cooken esityksen jälkeen hän taipui jatkamaan siitä eteenpäin vanhoilla rock’n’roll-hiteillään. Penniman oli erinomaisessa vireessä, ja kiertue aiheutti Englannissa ennennäkemätöntä hysteriaa ja julkisuutta. Useat aloittelevat englantilaiset laulajat, kuten Paul McCartney, John Lennon ja Mick Jagger, saivat näiden konserttien yhteydessä tutustua idoliinsa, ja The Beatles toimi Pennimanin lämmittelybändinä Liverpoolin The Cavern Clubissa.[28]

Penniman ja beatlesit lähtivät kahdeksi kuukaudeksi konsertoimaan Hampuriin, ja tuona aikana he tulivat hyvin läheisiksi. John Lennonista Penniman ei kuitenkaan koskaan pitänyt tämän ilkeän ja lapsellisen käytöksen vuoksi.[29] Kiertueen lopuksi Penniman esiintyi Britanniassa Granada Networkin tv-show’ssa, josta tuli niin suosittu, että se uusittiin kahdesti.[30]

Vuonna 1964 Penniman julkaisi paluusinglensä ”Bama Lama Bama Loo”. Vaikka hän olikin levyyn tyytyväinen, se ei noussut Billboard-listalla kuin sijalle 82. Yhdysvaltain musiikkimaailma oli muuttunut, ja pelkästään valkoisilla yhtyeillä oli siihen aikaan listahittejä. Penniman jatkoi kuitenkin keikkailua, ja hänen kitaristikseen tuli nuori Jimi Hendrix (silloin nimellä Maurice James).[31] Paluualbumi Little Richard Is Back (And There’s a Whole Lotta Shakin’ Goin’ On!) ei myöskään menestynyt. Penniman syytti huonosta myynnistä myös Etelän radioasemia painostavia saarnamiehiä, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen luopumistaan papinvirasta. Hänen konserttinsa olivat 1960-luvulla myös entistä camp- ja gay-henkisempiä, mikä rajoitti hänen pääsyään televisioon Yhdysvalloissa.[32]

Vuosina 1966–67 Penniman levytti lähinnä ystävänsä Larry Williamsin johdolla Okeh-levymerkille hyvätasoisena pidettyä soul-vaikutteista materiaalia, kuten esimerkiksi albumin The Explosive Little Richard. Tosin artisti itse ei tykännyt kappaleiden tyylistä, koska hänen mielestään hänestä yritettiin muovata liikaa Motown-laulajaa.[33] Myöskään mitään isoa menestyslaulua nämä sessiot eivät tuottaneet, mutta brittiyhtye Slade sai myöhemmin hitin Pennimania mukailevalla versiollaan kappaleesta "Get Down With It".[34]

Käänne parempaan tapahtui 1968, kun Penniman sai kiinnityksen Las Vegasin Aladdin-hotelliin, mikä oli ennenkuulumatonta rock-esiintyjälle. Konsertit olivat suosittuja, ja ne johtivat uusiin kiinnityksiin. Penniman näkyi pian myös televisiossa ja esiintyi suurilla rock-festivaaleilla. Hän esiintyi tuolloin usein samoissa konserteissa toisten 1950-luvun rokkarien Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin kanssa. Pennimanin suosion elpyminen rock’n’rollin uuden tulemisen myötä johtui paitsi yleisön kaipuusta rockin perusasioihin, myös mustien esiintyjien hyväksymisestä.[35]

1970-luvun alussa Penniman levytti Reprise-yhtiölle neljä albumia, joista tosin Southern Child jäi vielä tuolloin julkaisematta. Kappaleista muun muassa "Freedom Blues" oli pieni hitti Yhdysvalloissa. Hän sai tuolloin myös hyvin medianäkyvyyttä. Tätä aikaa Pennimanin elämäkerran kirjoittanut Charles White pitääkin Little Richardin 1950-luvun jälkeisenä huippuvaiheena.[36]

Takaisin kristityksi 1977–1984

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veljensä Tonyn kuoleman jälkeen 1977 Penniman päätti palata jälleen kristittyyn elämään. Hän lähti entiseen tapaan saarnakiertueille ja levytti gospelia. Elämäkerrassaan, joka ilmestyi 1984, Penniman kertoi, ettei enää halunnut palata rock’n’rollin pariin.[37]

Paluu maalliselle uralle 1984 jälkeen ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Richard Penniman vuoden 1988 Oscar-gaalassa.

Vuosi 1984 oli Pennimanille masentavaa aikaa, sillä hänen äitinsä kuoli eikä hänen suorapuhuiset saarnansa olleet suosittuja. Elämäkerran ilmestyminen nosti hänet kuitenkin takaisin julkisuuden valokeilaan. Hän alkoi esiintyä talkshow’issa, ja hänestä tehtiin televisiodokumentteja. Hän näytteli Miami Vicessä ja elokuvassa Beverly Hillsin pummi (1986). Hän äänitti uskonnollissävyisen rock’n’roll-albumin Englannissa ja julkaisi hyvin myyneen singlen "Great Gosh A'Mighty" (1986).[38]

Penniman alkoi vuonna 1989 jälleen esittää myös vanhoja rock’n’roll-klassikkojaan ja ryhtyi kiertämään maailman konserttilavoja. Vuonna 1990 hän sai tähden Walk of Famelle, minkä jälkeen hän sai useita muitakin merkittäviä kunnianosoituksia.[39]

Penniman joutui vuonna 2009 lonkkaleikkaukseen, minkä jäljiltä hänen liikkumisensa vaikeutui. Hän jatkoi esiintymistä 2010-luvulle asti.[40]

Penniman asui elämänsä viimeisinä vuosina Nashvillessä. Hän kuoli 9. toukokuuta 2020. Hänen poikansa mukaan kuolinsyy oli syöpä.[2]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Penniman oli naimisissa vuosina 1959–1961 mutta pysyi avioeron jälkeen naimattomana. Hänellä ei ollut omia lapsia mutta yksi adoptoitu poika, Danny Jones.[41]

Puuduttava kiertue-elämä ajoi 1970-luvulla siihen asti melko raittiin Pennimanin käyttämään runsaasti alkoholia ja kovia huumeita.[42] Hän onnistui jättämään päihteet vuonna 1977.[43]

Penniman saarnasi 1980-luvulla parantuneensa homoseksuaalisuudestaan, jonka hän silloin vielä tuomitsi, mutta myönsi vuonna 1994 olevansa edelleen ja olleensa aina homo.[41][44] Pennimanin seksuaaliset mieltymykset, joita hän joskus toteutti julkisilla paikoilla ja väärien ihmisten kanssa, aiheuttivat hänelle vaikeuksia niin koulukavereiden, poliisin kuin kirkkoneuvostonkin kanssa.[10][45][46][47]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Little Richardia on kutsuttu muun muassa rock'n'rollin arkkitehdiksi.[48] Lukemattomat tunnetut artistit ovat tunnustaneet Little Richardin esikuvakseen ja innoittajakseen. Elton John on sanonut ryhtyneensä pianistiksi nähtyään Little Richardin esiintyvän Englannissa, ja David Bowie on kertonut ryhtyneensä musiikkiuralle Little Richardin vuoksi.[49] Vuonna 2004 Rolling Stone -lehti nimesi Little Richardin kaikkien aikojen kahdeksanneksi suurimmaksi artistiksi.[50]

Little Richardista sanottua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Chuck Berry: "Little Richard on suuri alkuunpanija."
  • Smokey Robinson: "Rock'n'roll alkaa Little Richardista."
  • Elvis Presley (1968): "Musiikkisi on ollut innoittajani – sinä olet suurin."
  • James Brown: "Little Richard on esikuvani."
  • Elton John: "Little Richardin levyt olivat parhaita rock'n'roll-levytyksiä."
  • Jimi Hendrix (1966): "Haluan tehdä kitarallani sen, mitä Little Richard tekee äänellään."
  • Buddy Holly (1958): "Little Richard on rock'n'rollin villein esiintyjä, eikä hänen lava-aktiaan ole mahdollista panna paremmaksi."[51]
  • Remu Aaltonen (1984): "Jos Little Richard ois ollu blondi, Elvistä ei ois ollu olemassakaan."[52]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LP-levyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Here's Little Richard, 1957
  • Little Richard, 1958
  • Little Richard, 1958, Buck Ramin kanssa
  • The Fabulous Little Richard, 1958
  • Pray Along With Little Richard Vol 1 / I'll Never Walk Alone, 1960
  • Pray Along With Little Richard Vol 2 1960
  • The King Of The Gospel Singers: Little Richard, 1961
  • Sings Gospel, 1963
  • Little Richard Sings, 1964
  • The Most Dynamic Entertainer Of The Generation : His Greatest Hits, 1965
  • Little Richard Is Back, 1964
  • Little Richard Sings His Greatest Hits - Recorded Live, 1966
  • The Wild & Frantic Little Richard, 1966
  • Little Richard's Greatest Hits Recorded Live, 1967
  • The Explosive Little Richard, 1967
  • The Rill Thing, 1970
  • King Of Rock And Roll, 1971
  • Mr. Big, 1971
  • Well Alright!, 1971
  • Friends - From The Beginning, 1972, Jimi Hendrixin kanssa
  • The Second Coming, 1972
  • Talking 'Bout Soul, 1973
  • Right Now!, 1973
  • Slippin' & Slidin', 1974
  • K-tel Presents Little Richard Live! 20 Super Hits, 1976
  • I Know The Lord, 1979
  • The Best Of , 1980
  • God's Beautiful City, 1982
  • Lifetime Friend, 1986
  • "Ooh, Ma Soul!", 1986
  • The Duo - Live Au New Morning, 1993, Moustiquen kanssa
  • The Musketeers Of Rock & Roll, 1998, Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin kanssa
  • Get Down With It: The OKeh Sessions, 2004
  • Get Rich Quick - The Birth Of A Legend 1954/57, 2013

[53][54][55]

Little Richard Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Little Richard esiintyi Suomessa Pori Jazzissa 21. heinäkuuta 1996, sekä 24. heinäkuuta 1997 Helsingin Hartwall Areenalla yhdessä Chuck Berryn ja Jerry Lee Lewisin kanssa yhteiskiertueella The Greatest Rock And Roll Show On Earth.[52]

Suomalaisista artisteista Little Richardin kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi Jussi & The Boys, Remu Aaltonen, Kirka ja Johnny Liebkind.[52]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • White, Charles: Tutti Frutti: Little Richardin ihmeellinen elämä. Johnny Kniga, 2003 (1. painos 1984). ISBN 978-951-0-32377-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Rolling Stone (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ a b Browne, David: Little Richard, Founding Father of Rock Who Broke Musical Barriers, Dead at 87 Rolling Stone. 9.5.2020. Viitattu 9.5.2020. (englanniksi)
  3. ↑ Todd Leopold, Chloe Melas, Jay Croft: Little Richard, a flamboyant architect of rock 'n' roll, is dead at 87 CNN. 9.5.2020. Viitattu 9.5.2020.
  4. ↑ White, s. 19–20
  5. ↑ White, s. 36
  6. ↑ White, s. 19–24
  7. ↑ White, s. 39
  8. ↑ White, s. 30–33
  9. ↑ White, s. 34–35
  10. ↑ a b White, s. 25–27
  11. ↑ White, s. 39–42
  12. ↑ White, s. 39–44
  13. ↑ White, s. 45–49
  14. ↑ White, s. 45–53
  15. ↑ White, s. 54–56
  16. ↑ White, s. 58–61
  17. ↑ White, s. 65–72
  18. ↑ White, s. 81
  19. ↑ White, s. 81–84, 87
  20. ↑ White, s. 77–78
  21. ↑ White, s. 85–86
  22. ↑ White, s. 89–90
  23. ↑ White, s. 89–98
  24. ↑ White, s. 98–101, 106–110
  25. ↑ White, s. 116–124
  26. ↑ White, s. 125–124
  27. ↑ White, s. 130–135
  28. ↑ White, s. 136–146
  29. ↑ White, s. 146–147
  30. ↑ White, s. 151–152
  31. ↑ White, s. 154–158
  32. ↑ White, s. 161–168
  33. ↑ White, s. 166, 311
  34. ↑ Ashley Smith: Get Down and Get with It (1971) The Slade Discography Website. Arkistoitu 16.6.2021. Viitattu 15.6.2021. (englanniksi)
  35. ↑ White, s. 168–186
  36. ↑ White, s. 189–190, 314
  37. ↑ White, s. 228–240
  38. ↑ White, s. 255–261
  39. ↑ White, s. 263–265
  40. ↑ Joe Lynch: Little Richard Rocks Beale St. Music Fest Despite Broken Hip 7.5.2012. Fuse.tv. Viitattu 21.10.2012.
  41. ↑ a b Robert Chalmers: Legend: Little Richard 1.11.2010. GQ-Magazine. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 21.10.2012.
  42. ↑ White, s. 216, 225
  43. ↑ White, s. 228
  44. ↑ White, s. 245–249
  45. ↑ White, s. 61
  46. ↑ White, s. 134
  47. ↑ White, s. 130
  48. ↑ Little Richard Biography Rock and Roll Hall of Fame. Arkistoitu 12.7.2010. Viitattu 21.10.2012.
  49. ↑ White, s. 269
  50. ↑ Little Richard Rolling Stone. Viitattu 21.10.2012.
  51. ↑ White, s. 268–271
  52. ↑ a b c White, s. 272–276 (kirj. Esa Kuloniemi)
  53. ↑ Discogs
  54. ↑ Discogs
  55. ↑ Allmusic

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Little Richard.


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Little_Richard&oldid=22792264”