Rahvaanrunoilijat

Rahvaanrunoilijat olivat itseoppineita, valistuneita talonpoikia, jotka kirjoittivat runoja 1800-luvulla. Tunnetuimpia rahvaanrunoilijoita olivat Paavo Korhonen, Olli Kymäläinen, Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka.

Runojen aiheet

Monet rahvaanrunoista käsittelivät rahvaan asemaa. Runot noudattivat sääty-yhteiskunnan hierarkiaa, joka korosti sivistyneistön ja rahvaan vastakohtaisuutta. Paavo Korhonen kuvasi tätä eroa konkreettisesti runossaan Talonpojille (1831): ”Herrat hattua pitävät,/ Kyntömiehell’ on kypärä./ Herrat käyvät saappahissa,/Toisen vuoron tohvelissa,/Viertomies on virsuillansa.”

Monet rahvaan kuvauksista heijastelivat sivistyneistön käsityksiä. Rahvasta ohjattiin omaksumaan sivistyneistön näkökulma ja sovittamaan oma elämänsä siihen. Korhosen runossa esimerkiksi jaettiin neuvoja, miten saavuttaa suosio herrojen silmissä. Hän kuvasi, miten piti toimia, jos herroja tuli kylään: ”Pane pöy’älle pötyä/ Laita lapsi naapurihin”.

Osa rahvaanrunoilijoista ironisoi sivistyneistön liehakointia vieraskoreudella ja pintakosmetiikalla. Pietari Makkonen kirjoitti ironiseen sävyyn ”Ilolaulussa suomen kielen kasvannosta”, miten suomen kielestä tehtiin innolla salonkikelpoista ruotsin kielen rinnalle. Hän kuvasi kielen neidoksi, joka pestiin, kammattiin, vaatetettiin ja koristettiin. Seurapiireissä debytoituaan tätä herraskaista neitoa alkoivat sitten armastella niin professorit kuin rovastitkin.

Itsetarkkailu ja ironisointi kertoivat rahvaan identiteetin etsinnästä muotoutuvassa kansankokonaisuudessa. Rahvas oli vielä monin tavoin sidoksissa sivistyneistön siitä aiempina vuosisatoina luomiin kuviin eikä rahvaanrunoudella ollut näin yhteiskuntajärjestystä kiistävää merkitytä.

Lähteet

• Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia. (3. uudistettu painos) Otava, Helsinki, 1991.