Pyhityssaari
Pyhityssaari (Святой) on Laatokan Valamon sivuluostari eli skiitta.
Saari on Valamon saariston kaukaisin ja eräs jylhimpiä; saareen pääsee avoveden aikana vain tyynellä säällä. Ensimmäinen siellä kilvoitellut oli pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen, jonka erakkoluola oli jäljellä saaressa vielä ennen sotia [1] Saareen rakennettiin igumeni Damaskinin aikana kirkko ja asuntola; sinne asettui muutamia skeemamunkkeja. Munkit viljelivät maata ja olivat pitkälti omavaraisia.
Pyhityssaari oli ankarimman mahdollisen kilvoittelun paikka ja sinne pääseminen koettiin suurena etuoikeutena; harva ulkopuolinen pääsi saarelle ennen sotavuosia. Viestinviejätkään eivät astuneet laituria pitemmälle. Kun luostarista tehtiin kuvateosta, valokuvaajat pääsivät tiettävästi ainoan kerran myös Pyhityssaareen.[2]
1930-luvulla, kun saaressa asui enää yksi valvojamunkki, turisteja alettiin päästää valitusti saareen. Kenraali Mannerheim oli eräs heistä: hän kävi saaressa 5. elokuuta 1934; hän polvistui erakon majassa ikonin edessä, pyysi erakkoa rukoilemaan kanssaan ja pyysi lähtiessään tältä siunauksen.[3]
Maaliskuussa 1940 pappismunkit isä Pietari (Pauli Jouhki) ja isä Paavali kävivät Pyhityssaaressa keräämässä talteen evakuointikelpoiset ikonit, pienimmät kirkonkellot sekä ehtoollisvälineet, pyhäinjäännökset alttaripöydästä ja antiminssit. Tämä olikin viimeinen Suomen ajan käynti tuossa salaperäisessä paikassa.[4]
Sotavuosien jälkeen, kun Valamo jäi venäläisille, Pyhityssaaren ylle laskeutui vuosikymmenien ajaksi täydellinen hiljaisuus. Vasta neuvostovallan päättymisen jälkeen Pyhityssaareen on taas päästy; kirkko todettiin säilyneeksi ihmeen hyvin ja kunnostuskelpoiseksi.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Valamo - kuvia ja historiaa luostarisaarilta
- Finni, Saara: Valamo - sinisen kukan saari; Gummerus 1990; ISBN 951-30-9371-9