Pohjoismaiset murteet

Pohjoismaiset murteet tai pohjoisgermaaniset murteet ovat joukko germaanisen kieliryhmän pohjoismaiseen haaraan kuuluvia paikallisia, murteellisia variantteja, joita puhutaan Pohjois-Euroopassa. Niitä kutsutaan usein esimerkiksi kansankieliksi, paikallismurteiksi tai kansanmurteiksi.  

Murteet ovat kehittyneet muinaisnorjasta ja muuttuneet eri tavoin Pohjoismaiden eri osissa. Esimerkiksi Islannissa murteita ei kehittynyt yhteenkuuluvuuden, yhteisten valtiopäivien ja varhain kukoistaneen kirjallisuuden takia. Skandinavian niemimaalla puhuttu kieli muotoutui joka maakunnassa, piirissä ja kirkonmäen pitäjässä ennen kaikkea ihmisten kesken.

Adolf Noreenin luokittelu

1900-luvun alussa professori Adolf Noreen pyrki jakamaan pohjoismaiset murteet kiinnittämättä liikaa huomiota poliittisiin rajoihin. Hänen luokituksensa mukaan pohjoismaiset murteet voidaan jakaa seuraavasti:

• Länsinorja, eli murteet, joita puhutaan Norjan länsirannikolla Telemarkin läänissä sijaitsevan Langesundin vuonon ja Sunnmøren ja Romsdalin välillä sekä Nord-Hålogalandin hiippakunnassa Pohjois-Norjassa.
• Pohjoisskandinaaviska, eli murteet, joita puhutaan muualla Norjassa, Ruotsissa suunnilleen Trosasta Strängnäsin ja Västeråsin kautta Värmlannin pohjoiskärkeen ulottuvan linjan pohjoispuolella sekä Suomessa. Muutama historiallinen pohjoismainen murre, joita on puhuttu nykyisen Viron alueella, lasketaan tähän kategoriaan, kuten myös Gammalsvenskbyn murre. Tämä suuri ryhmä jaetaan tavallisesti kolmeen pienempään ryhmään:
  • Itänorja, eli murteet Østlandetissa ja Hålogalandissa sekä tröndska (Trøndelagissa ja Nordmøressa), jämtska, härjedalska, murteet Idressä ja Särnassa sekä bohusläniläiset murteet.
  • Keski- ja pohjoisruotsi, toisin sanoen Sveanmaan, Taalainmaan ja Norlannin murteet.
  • Itäruotsalaiset murteet, suomenruotsi (Suomi, jaettu pohjoiseen ja eteläiseen osaan) ja vironruotsi (Aiboland, Viro).  
• Gutniska, eli murteet, joita puhutaan Gotlannissa. Tietyt vironruotsin murteet voidaan toisinaan laskea tähän ryhmään.  
• Keskiruotsi, eli murteet, joita puhutaan pohjoisskandinaavisista murteista etelään sekä Förlösasta Nässjöhön, Jönköpingiin, Fegeniin ja Tvååkeriin kulkevan linjan pohjoispuolella. Tämä ryhmä voidaan jakaa kahteen pienempään ryhmään:
  • Keski-Sveanmaan murteet, eli murteet jäljellä olevassa osassa Södermanlandia ja Västmanlandia sekä murteet Närkessä, Värmlannissa ja Dalslandissa.  
  • Götanmaan murteet, alueen jäljellä olevat murteet.

• Eteläskandinaaviset murteet, eli pohjoismaiset murteet, joita puhutaan Etelä-Ruotsissa, Tanskassa ja Slesvigissä. Tämä ryhmä jaetaan edelleen kolmeen osaan:
  • Eteläruotsalaiset murteet tai itätanskalaiset murteet, eli murteet Skånessa, Blekingessä, Smålandin ja Hallandin eteläosissa sekä Bornholmissa.  
  • Tanskalaiset saaristomurteet, eli murteet, joita puhutaan Tanskan saaristoalueella (Bornholmia lukuun ottamatta).
  • Jutska, eli murteet, joita puhutaan Jyllannissa ja Slesvigissä.  

Sekä poliittisessa että kielellisessä luokittelussa fääri ja islanti muodostavat kaksi omaa ryhmää, joista fäärille tyypillistä on suuri murteiden hajaannus. Islannissa on vain pieniä, alueellisia ääntämiseroja mutta ei varsinaisia murteita.

Myöhemmät luokittelut

Pohjoismaiset murteet vaihtelevat enemmän kuin kirjakielet. Murteiden ominaispiirteiden rajat ovat vain osittain samat kuin kirjakielten rajat. Se, että maiden rajat ovat samalla kielirajoja, johtuu pitkälti myöhäisistä olosuhteista. Ruotsalaisella kielialueella ei ole merkittyjä rajoja tanskan tai norjan kielen kanssa. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna on olemassa vain yksi pohjoismainen kieli ja sen eri maantieteelliset variantit. Siten eteläskånelaiset murteet ovat läheistä sukua Etelä-Själlandin murteille ja Bornholmin murteet muistuttavat paljon eteläskånelaisia murteita. Itä-Norjassa puhutut murteet ovat yhteydessä värmländskaan ja Västerdalarnin murteisiin. Jämtlandin murteet voidaan nähdä linkkinä tröndskan ja Norlannin rannikolla puhuttujen murteiden välillä.  

Nykyisiä mannerpohjoismaisia murteita voidaan murrejatkumon puitteissa nimittää skandinaavisiksi murteiksi. Ne on kuitenkin tapana jakaa norjalaisiin, ruotsalaisiin ja tanskalaisiin murteisiin, jolloin huomioidaan tarkemmin poliittiset rajat, jotka ainakin osittain ovat myös kielirajoja.

Pohjoismaisia murteita nimitetään siis esimerkiksi Ruotsissa ruotsalaisiksi murteiksi, ei siksi että ne välttämättä olisivat ruotsin kielen variantteja, vaan koska ne ovat pohjoismaisia murteita, joita puhutaan pääasiassa Ruotsissa (tai alueilla, jotka ovat aiemmin olleet ruotsalaisia, kuten Suomi). Tämän luokittelun mukaan Norjan pohjoismaiset murteet ovat siis norjalaisia murteita, Tanskan pohjoismaiset murteet tanskalaisia murteita ja pohjoismaiset murteet Färsaarilla färsaarelaisia murteita.  

Norja

Norjalaiset murteet jaetaan tavallisesti kahteen seuraavaan pääkategoriaan (itänorja ja länsinorja) sekä neljään alakategoriaan:

• Itänorja
  • Itä-Norjan murre  
  • Tröndska
• Länsinorja
  • Länsi-Norjan murre
  • Pohjois-Norjan murre  

Ruotsi

Ruotsalaiset murteet jaetaan pääasiassa kuuteen pääryhmään:

• Norlannin murteet

• Itäruotsalaiset murteet
  • suomenruotsi (jaettuna pohjoiseen ja eteläiseen osaan)
  • vironruotsi
• Sveanmaan murteet
• Götanmaan murteet

• Eteläruotsalaiset murteet

Koska tietyt murteet, kuten bohuslänska, jämtska ja härjedalska, eivät aina täysin kuulu mihinkään ryhmään, muodostavat ne toisinaan ”ylimääräisen ryhmän”.  

Gutniska

Gotlantilaiset murteet jaetaan kahteen ryhmään:

• Varsinaiset Gotlannin murteet
• Fårön murre  

Tanska

Tanskalaiset murteet jaetaan tavallisesti kolmeen ryhmään:

• Länsi-Tanskan murteet, jutska  
• Ømålin murteet
• Itä-Tanskan murteet, tähän ryhmään lasketaan Tanskassa usein mukaan niin sanotut eteläruotsalaiset murteet.

Kieliä vai murteita?

Pohjoismaiset murteet ovat vastakohta pohjoismaisille kielille, jotka käsittävät eri pohjoismaisista murteista myöhemmin luodut yleiskielet. Ruotsin kielelle luotu kirjakieli on lähtöisin Sveanmaan murteesta. Uusnorjan kirjakieli on lähtöisin perinteisistä norjalaisista murteista, kun taas kirjanorja perustuu tanskan yleiskieleen, joka on muodostunut pohjoissjällandskan ja lounaisskånskan pohjalta. Ruotsi ja Tanska eroavat Norjasta siten, että yleiskielestä on näissä maissa tullut suuremmassa määrin puhuttu kieli ja se on syrjäyttänyt alkuperäiset murteet. Usein sanotaan, että nämä kolme yleiskieltä (ruotsi, norja ja tanska) ovat keskenään samankaltaisempia kuin pohjoismaiset murteet kussakin maassa. Näillä kolmella yleiskielellä on kuitenkin ollut suuri vaikutus murteisiin. Tämä koskee erityisesti tanskan kieltä Islannissa ja Färsaarilla (ja pitkälti 1800-luvulla myös suurissa osissa Norjaa), joka kuitenkin katosi puhdaskielisyyden harjoittamisen myötä. Färsaarilla V. U. Hammershaimb otti 1800-luvun puolivälissä käyttöön erityisen oikeinkirjoitustavan, joka perustui islantilaiseen oikeinkirjoitukseen. Hammershaimb lisäsi tarvittavien kirjainten lisäksi liikkuvan merkin ð, jota siihen aikaan ei enää käytetty Färsaarilla. Norjassa tanskan kieli vaikutti vahvasti erityisesti kirjakieleen. Siitä syystä Ivar Aasen halusi 1800-luvulla ottaa käyttöön norjalaisemman kielen, jossa painotettiin murteita, ja hänen työnsä tuloksena syntyi uusnorja.

Pohjoismaisille murteille on yhteistä se, että niistä kaikista puuttuu yhtenäinen kirjakieli, joka kieleltä usein vaaditaan tullakseen luokitelluksi kieleksi. Älvdalskan asemasta on siksi myöhemmin käyty keskusteluja, sillä se on ainoa pohjoismainen murre, jolle on kehitetty oma oikeinkirjoitus. Jotkut ovat laskeneet omiksi kielikseen myös muita ruotsalaisia murteita, joilla ei ole omaa oikeinkirjoitusta, kuten skånskan ja jämtskan.

Gutniskalla ei ole ollut kirjakieltä moneen sataan vuoteen, koska tanskan ja ruotsin kieltä on käytetty Gotlannissa Tanskan ja vastaavasti Ruotsin ylivallan aikaan.

Katso myös

• Ruotsin murteet
• Murrejatkumo
• Dialektologia
• Kielten keskinäinen ymmärrettävyys

Lähteet

• ^ Rentzhog, Sten (1996). ”Tidernas kyrka”. Sten Rentzhog. Jämten 1997. Östersund: Jämtlands Läns Museum. s. 28
• ^ Noreen, Adolf. ”Nordiska språk”. Bernhard Meijer. Nordisk familjebok (Uggleupplagan). s. 1319-1320
• ^ Wessen, Elias (1979). De nordiska språken. Stockholm: Almqvist & Wiksell Förlag AB. s. 6
• ^ Dahlberg, B.H.. ”Nordiska språk”. Bernhard Meijer. Nordisk familjebok (Uggleupplagan). s. 801. ”De nutida skandinaviska dialekterna brukar man numera, med större hänsynstagande till de politiska gränserna, som åtminstone delvis också äro språkgränser, indela i norska, svenska och danska dialekter.”

Tämä artikkeli perustuu osittain tai kokonaan Nordisk familjebokista (1904-1926) otettuun materiaaliin.