Pohjois-Jemenin sisällissota
| Pohjois-Jemenin sisällissota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Pohjois-Jemenin tilanne vuonna 1967. Kuningasmieliset punaisella ja tasavaltalaiset mustalla.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Pohjois-Jemenin sisällissota oli sisällissota, joka alkoi tasavaltalaisten vallankaappauksesta Jemenin kuningaskunnassa vuonna 1962. Vallankaappausta seurasi tasavaltalaisten ja kuningasmielisten välinen sota, johon sekaantuivat myös ulkomaat ja etenkin toistensa kanssa kilpailleet Yhdistynyt arabitasavalta ja Saudi-Arabia. Sota päättyi lopulta rauhaan vuonna 1970, kuninkaan maanpakoon ja tasavaltaan, jonka hallintoon otettiin mukaan myös entisiä kuningasmielisiä.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Zaidilainen imaami Yahya Muhammad Hamid ed-Din julisti Jemenin itsenäiseksi Osmanien valtakunnasta 30. lokakuuta 1918, ja vuonna 1926 hän julisti itsensä Jemenin kuningaskunnan hallitsijaksi. Imaamit olivat Jemenin pohjoisosissa vaikuttaneen islamin zaidilaisen sektin johtajia, jotka valittiin tavallisesti muutamasta profeetta Muhammadista polveutuvasta suvusta. Imaami Yahyan suku oli Bayt Hamid al-Din. Kuninkaaksi noustessaan Yahya halusi ottaa käyttöön islamilaisen šarialain, kun taas yleisesti käytössä ollut laki oli niin sanottu heimolaki eli urf. Tilanne vaati näin heimojen poliittisen aseman heikentämistä.[1]
Sisäpolitiikan synnyttämä oppositioliike salamurhautti Yahyan vuonna 1948. Jonkin aikaa kestäneen valtakamppailun jälkeen kuninkaaksi nousi Yahyan poika Ahmad bin Yahya. Asemansa vakiinnuttaakseen Ahmad teki sotilasliiton Yhdistynyt arabitasavallan kanssa vuonna 1956 ja nimitti seuraajakseen poikansa Sayf al-Islam Mohammed al-Badrin. Vuonna 1960 hän lähti maasta sairaalahoitoon ulkomaille, jolloin maan hallinnasta oli vastuussa hänen poikansa Muhammad al-Badr. Muhammad alkoi toteuttaa poliittisia uudistuksia, joita oli lupailtu pitkään, mutta joita ei ollut pantu käytäntöön aikaisemmin. Poikansa omavaltaisuudesta raivostunut Ahmad bin Yahya kumosi uudistukset palattuaan Jemeniin, mikä aiheutti useita viikkoja kestäneitä mellakoita.[1]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmad kuoli 19. syyskuuta 1962, ja valtaan nousi hänen poikansa Muhammad al-Badr. Badr armahti kaikki isänsä aikana pidätetyt poliittiset vangit, mikä ei kuitenkaan riittänyt hävittämään kuningaskuntaan liittynyttä epäluottamusta. 27. syyskuuta 1962 kuninkaallista vartiostoa komentanut Abdullah al-Sallal aloitti vallankaappauksen Sanaassa. Vallankaappaajat julistivat Pohjois-Jemenin tasavallan perustetuksi ja he piirittivät kuninkaan Dar al-Bashairin palatsin. Palatsin vartijat tekivät vastarintaa, joka mureni vasta seuraavana päivänä. Vallankaappaajat julistivat radion välityksellä kuninkaan kuolleen, mutta todellisuudessa hänen oli onnistunut paeta myötämielisten heimojen luokse pohjoiseen. Pohjoisen zaidilaiset heimot asettuivat imaaminsa taakse, ja kuningasta tuki myös Jemenin naapurimaa ja toinen kuningaskunta Saudi-Arabia. Tasavaltalaiset saivat puolestaan apua Yhdistyneen arabitasavallan presidentti Gamal Abdel Nasserin hallinnolta. Yhdistynyt arabitasavalta ja Saudi-Arabia kilpailivat tuolloin vaikutusvallasta arabimaailmassa, ja Nasser toivoi voivansa palauttaa osan Yhdistyneen arabitasavallan arvovallasta, jota pidettiin menetettynä Yhdistyneen arabitasavallan hajoamisen jälkeen.[1]
29. syyskuuta 1962 Jemeniin saapui egyptiläinen kenraali Ali abd al-Hamid, jonka tehtävänä oli arvioida tasavaltalaisten tarpeita. Toimintatavoista oli erimielisyyksiä. Jemenin entinen lähettiläs Ahmed Abu-Zayd varoitti Nasseria siitä, että jemeniläisillä ei ollut yhtenäistä kansallismielisyyttä ja että alueelle ei pitäisi lähettää Egyptin joukkoja. Yhdistyneen arabitasavallan antama apu Jemeniin tulisi rajoittaa tarvikkeisiin ja taloudelliseen apuun. Helmikuussa 1963 paikalle saapui YK:n pääsihteerin lähettämä neuvottelija Ralph Bunche, jonka johtamat neuvottelut päättyivät sopimukseen huhtikuussa. Kesäkuussa YK:n turvallisuusneuvosto päätti perustaa sotilaallisen valvontaryhmän (UNYOM) Jemeniin. Nasser päätyi kuitenkin lopulta lähettämään Jemeniin lisää egyptiläisiä. Vuonna 1965 maassa oli noin 55 000 egyptiläissotilasta. Samoihin aikoihin Jemenin kuningasmieliset olivat turvautuneet Saudi-Arabian ohella muidenkin vieraiden valtioiden tukeen. Heitä tukivat esimerkiksi Irak, Jordania, Pakistan, Iran, Yhdistynyt kuningaskunta ja salaa myös Israel.[1][2]
Yhdistyneen arabitasavallan asevoimien suorituskyky Jemenissä osoittautui alhaiseksi. He tunsivat paikalliset olot huonosti, ja heiltä puuttuivat esimerkiksi tarkemmat kartat alueesta. Kuningasmielisten onnistui ottaa useita voittoja, ja tammikuussa 1964 he olivat piirittäneet Sanaan. Kansainvälisesti pelko sodan laajenemisesta Saudi-Arabian ja Yhdistyneen arabitasavallan väliseksi sodaksi kasvoi. Yhdistyneen arabitasavallan ilmavoimat olivat tehneet ilmaiskuja Saudi-Arabian puolelle kuningasmielisten joukkoja vastaan Najranissa ja Jizanissa. Yhdysvallat ilmoitti puolustavansa Saudi-Arabiaa mahdolliselta egyptiläishyökkäykseltä ja John F. Kennedyn hallinto myi Saudi-Arabialle esimerkiksi ilmapuolustusjärjestelmiä. Egyptin ajautuessa sotaan Israelia vastaan kuuden päivän sodassa yksi sen tappioon vaikuttaneista tekijöistä oli se, että sen parhaimmistoon kuuluneet joukot oli sidottu Jemeniin. Molemmat osapuolet olivat lopulta valmiita sopimukseen Jemenissä. Vuonna 1969 sovittiin ulkomaalaisten joukkojen vetämisestä alueelta ja sopimuksella 14. huhtikuuta 1970 sovittiin tasavaltalaisen hallinnon luomisesta, jonka mukaan otettiin kuningasmielisiä. Muhammad al-Badr suostui lähtemään maanpakoon.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rauhan sopimisen jälkeen Egypti veti joukkonsa Jemenistä. Kahdeksan vuotta kestäneen sodan aikana kaatui 100 000–150 000 henkilöä. Konflikti Jemenissä jatkui brittien vetäytyessä Etelä-Jemenistä ja Etelä-Jemenin liittoutuessa kylmän sodan sosialistisen osapuolen kanssa. Kahden Jemenin välillä oli rajaselkkauksia, kunnes maat lopulta yhdistyivät 22. maaliskuuta 1990.[1]
Egyptille sota Jemenissä ei ollut pelkästään tappio, vaan siitä koitui myös joitakin etuja. Sodan päättänyt sopimus Saudi-Arabian ja Egyptin välillä takasi Egyptille osan Saudi-Arabian öljytuloista, minkä lisäksi sadoille tuhansille egyptiläisille avautuivat työmarkkinat Saudi-Arabian öljyteollisuuden parissa. Brittien vetäytyminen Etelä-Jemenistä auttoi takaamaan Suezin kanavan turvallisuuden. Saudi-Arabia onnistui säilyttämään määräävän asemansa Arabian niemimaalla. Kuningaskunnan romahtaminen ei ollut saudeille paras mahdollinen ratkaisu, mutta muodostunut Pohjois-Jemenin tasavalta oli silti sille myötämielinen ja riippuvainen sen taloudellisesta tuesta. Sodan lopputuloksesta hyötyi myös Neuvostoliitto, joka sai tukikohtia Etelä-Jemenistä.[3]
Sisällissodan vaikutukset ovat näkyneet Jemenissä pitkään sen päättymisen jälkeenkin. Esimerkiksi Jemenin tasavaltaa perustettaessa yksi tasavaltalaisten päävastustajista olivat Muhammadista polveutuvat suvut. Yksi suvuista oli al- Houthi, jonka jäsen Hussein al- Badr al- Houthi perusti huthien kapinallisliikkeen. Hutheista tuli puolestaan Jemenin toisen sisällissodan osapuoli vuonna 2015.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Spencer C. Tucker: Encyclopedia of Middle East Wars, s. 1444–1446. (Volume 4 T-Z) ABC- CLIO, 2010. ISBN 978-1-85109-948-1 (englanniksi)
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 108. Otava, 1966.
- ↑ a b Asher Orkaby: Beyond the Arab Cold War - The International History of the Yemen Civil War, 1962–68, s. 205–208. Oxford University Press, 2017. ISBN 9780190618469 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pohjois-Jemenin sisällissota Wikimedia Commonsissa
