Plummer–Vinsonin oireyhtymä
Plummer–Vinsonin oireyhtymä on oireyhtymä, jonka tyypilliset piirteet ovat raudanpuuteanemia, ruokatorven verkkomaiset muutokset ja nielemisvaikeudet. Ruokatorven limakalvomuutokset koostuvat levyepiteelistä.[1]
Plummer–Vinsonin oireyhtymästä käytetään Isossa-Britanniassa nimitystä Paterson–Brown-Kellyn oireyhtymä. Tämä nimi tulee oireistoa koskevat löydöksensä vuonna 1919 julkaisseista Donald Ross Patersonista ja Adam Brown-Kellysta. Kansainvälisesti käytettävä nimitys tulee Henry Stanley Plummerista ja Porter Paisley Vinsonista, jotka myös havaitsivat oirekuvaan sopivia tapauksia. Plummer–Vinsonin oireyhtymän syy on tuntematon, mutta oireyhtymä on yhteydessä aliravitsemukseen. 1900-luvun alkupuoliskolla oireyhtymä vaikutti yleisemmältä lauhkeilla pohjoisilla alueilla, varsinkin keski-ikäisillä skandinavialaisilla naisilla, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla esiintyvyys väheni voimakkaasti. Tähän vaikuttivat yleisesti parantunut ravitsemustila ja raudanpuutteen harvinaistuminen. Nykyään Plummer–Vinsonin oireyhtymää pidetään harvinaisena sairautena. Plummer–Vinsonin oireyhtymään sairastuneet ovat olleet diagnoosihetkellä tyypillisesti 40–70-vuotiaita, mutta joitain tapauksia on kuvattu myös lapsilla. Plummer–Vinsonin oireyhtymä aiheuttaa kasvaneen syöpäriskin ruokatorven proksimaaliosassa ja alanielussa.[1]
Plummer–Vinsonin oireyhtymän hoidossa käytetään rautalisää. Vaikeat ja pitkäaikaiset nielemisvaikeudet vaativat usein mekaanista apua eli ruokatorven dilataatiota.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Sandeep Verma, Sandeep Mukherjee, Plummer-Vinson syndrome National Library of Medicine, viitattu 16.7.2023