Pikkutervakko
Pikkutervakko | |
---|---|
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Kasvit Plantae |
Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
Lahko: | Caryophyllales |
Heimo: | Kohokkikasvit Caryophyllaceae |
Suku: | Käenkukat Lychnis |
Laji: | alpina |
Kaksiosainen nimi | |
Lychnis alpina |
|
Synonyymit | |
|
|
Katso myös | |
Pikkutervakko (Lychnis alpina, syn. Silene suecica, Viscaria alpina[1]) on kohokkikasveihin (Caryophyllaceae) kuuluva monivuotinen kasvi. Pikkutervakon varsi on 5–40 cm, ja sen kukat ovat vaaleanpunaisia. Lajin ulkonäkö vaihtelee hieman lajin eri muotojen välillä. Pikkutervakko kasvaa lähes koko Euroopassa sen eteläisintä osaa lukuun ottamatta ja Grönlannissa sekä Pohjois-Kanadassa. Laji on yksi harvoista kasveista, jotka pärjäävät erittäin kuparipitoisilla ultraemäksisillä kallioilla.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pikkutervakko kasvattaa 5–40 cm pitkän pystyn ja kaljun varren. Aluslehdet vaihtelevat muodoltaan melkein neulasmaisista kapean lusikkamaisiin ja tasasoukan suikeisiin. Toisin kuin lajin lähisukulaisella mäkitervakolla (L. viscaria), sen varsi ei ole tahmea. Kukinto on mykerömäinen tai lyhyen terttumainen, tiheähkö tai harsu. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on yhdislehtinen, ulkoverhiötön ja kooltaan 4–6 mm. Vaaleanpunaiset terälehdet ovat lisäteriöllisiä, kynnellisiä sekä kaksihalkoisia. Kooltaan terälehtien lapa on 3,5–7 mm pitkä. Emin vartaloita on viisi kappaletta. Joskus osassa kukkia on surkastuneet heteet. Suomessa pikkutervakko kukkii kesä-elokuussa. Hedelmä on viisiliuskaisesti aukeava kota.[2]
Suomessa tavattavat pikkutervakot jaetaan kahteen muunnokseen, jotka eroavat toisistaan koon, lehtien ja kukinnon perusteella. Nimimuunnos kalliopikkutervakko (var. alpina) on kooltaan suurempi, aluslehdet vaihtelevat muodoltaan kapean lusikkamaisista tasasoukan suikeisiin ja sen kukinto on tavallisesti tiheähkö. Toinen muunnos serpentiinipikkutervakko (var. serpentinicola) saattaa olla hyvinkin pienikokoinen, aluslehdet ovat lähes neulasmaisia ja kukinto on harsu. Lisäksi kukat ovat tavallisesti pitkäperäisiä ja toisinaan myös terälehdettömiä.[2]
Pohjoismaista tavataan myös kolmatta pikkutervakon muunnosta, öölanninpikkutervakkoa (var. oelandica). Se on muita pitkävartisempi ja vaaleakukkaisempi.[3]
Pikkutervakko ja mäkitervakko saattavat risteytyä lajien yhteisillä kasvupaikoilla.[3]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pikkutervakkoa tavataan Euroopassa Pyreneillä, Alpeilla, Apenniinien pohjoisosissa, Skotlannissa, Islannissa sekä Fennoskandiassa Tanskaa lukuun ottamatta. Laji on levinnyt myös Pohjois-Kanadaan ja Grönlantiin.[3] Suomessa pikkutervakko on alkuperäislaji, jota kasvaa suurimmassa osassa maata Satakuntaa ja Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Runsaimmillaan laji on Lapissa ja Kaakkois-Suomessa.[4]
Kasvin Suomessa esiintyvistä muodoista serpentiinipikkutervakko on selkeästi harvinaisempi ja on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi.[5] Sitä tavataan lähinnä Keski-Lapissa sekä Kainuussa serpentiniittialueilla Oulujärven ympäristössä, esimerkiksi Jormuan laatan lähistöllä Paltamossa.[6][7]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pikkutervakkoa tapaa tyypillisesti kallionraoissa, hietikoilla, jokivarsien sora- ja hiekkakentillä varsinkin emäksisellä alustalla, tunturikankaiden sora- ja vuotomailla sekä jäkäläkallioilla. Muodoista serpentiinipikkutervakko esiintyy ultraemäksisillä kallioilla ja soraikoilla.[2] Öölanninpikkutervakko puolestaan kasvaa vain Öölannin alvareilla.[3]
Serpentiinipikkutervakko kuuluu niihin harvoihin kasvilajeihin, jotka kasvavat erittäin kuparipitoisilla ultraemäksisillä kallioilla. Lajin runsaat esiintymät ovat usein merkki maaperän korkeasta kuparimalmipitoisuudesta.[3] Malmirikkaita serpentiinikallioita ja samalla niillä kasvavia kasvilajeja uhkaakin paikoin kaivostoiminta muun muassa Suomessa.[8][9]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pikkutervakkoa viljellään myös koristekasvina.[10] Lajista on kehitetty jopa eri sävyisiä viljelymuotoja.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Uusitalo, Anna: Kylien kaunokit, soiden sarat. Keski-Suomen uhanalaiset kasvit. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä 2007.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ ITIS Report: Lychnis alpina itis.gov. Viitattu 27.8.2012.
- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 117–118.
- ↑ a b c d e Fjällnejlika (Lychnis alpina) (myös levinneisyyskartat) Den virtuella floran. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 27.8.2012. (ruotsiksi)
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 117.
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 197. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Serpentiiniraunioisen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 27.8.2012.
- ↑ Oulujärven rantayleiskaava, Paltamon kunta[vanhentunut linkki] Kaavaselostus (2007), s. 50. Viitattu 27.8.2012.
- ↑ Kallio- ja kivikkoluontotyypit. Ympäristöhallinto. Viitattu 27.8.2012.
- ↑ Yhteysviranomaisen lausunto Mondo Minerals B.V. Branch Finlandin Mieslahden kaivoshankkeen ympäristövaikutusten arviointiselostuksesta. (pdf). Kainuun ympäristökeskus 2009, s. 28. Viitattu 27.8.2012.
- ↑ Uusitalo 2007, s. 147.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Laji.fi: Pikkutervakko (Viscaria alpina)
- Kasviatlas 2018: Pikkutervakon (Viscaria alpina) levinneisyys Suomessa
- Pohjolan kasvien pauloissa: Viscaria alpina var. alpina - pikkutervakko var. kalliopikkutervakko
- Pohjolan kasvien pauloissa: Viscaria alpina var. serpentinicola - pikkutervakko var. serpentiinipikkutervakko