Pihtiputaan poliisisurmat 1969

Pihtiputaan poliisisurmat on Suomen kuuluisimpia rikostapauksia. Sekatyömies ja tilallinen Tauno Veikko Pasanen ampui metsästysasellaan kuoliaaksi neljä häntä rauhoittamaan tullutta poliisimiestä Pihtiputaalla Keski-Suomessa perjantaina 7. maaliskuuta 1969. Ennen ampumisia tilanne oli kärjistynyt siten, että Pasanen oli pitkän juopottelun ja muiden murheidensa seurauksena ryhtynyt uhkailemaan aseistettuna perheenjäseniään. Neljästä murhasta syytteen saanut Pasanen tuomittiin käräjäoikeudessa neljästä tahallisesta taposta kustakin elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto armahti Pasasen vuonna 1982. Elokuvaohjaaja Mikko Niskanen teki murhenäytelmästä huomiota herättäneen elokuvansa Kahdeksan surmanluotia.

Taustaa

Tauno Pasanen syntyi Pihtiputaalla 19. huhtikuuta 1934. Hän asui vaimonsa Liisan ja neljän lapsensa kanssa Pihtiputaan kunnan Korppisten kylässä parinkymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä. Pasasten 34 hehtaarin laajuisesta Tienhaara-nimisestä tilasta oli viljeltynä vain 2,5 hehtaaria. Tilan päärakennus oli harmaa ja rapistunut mökki. Pasasen vaimo kertoi surmien jälkeen, että hänen miehellään oli ollut ongelmia työnsaannissa: jossain vaiheessa mies oli tehnyt hakkuutöitä, kesäaikaan hän oli auttanut naapuriaan peltotöissä ja talvella hän oli kaivanut ojia routaiseen maahan kovalla pakkasella. Vaimonsa mukaan Pasanen oli katkeroitunut pyrittyään tuloksetta työttömyyskortistoon. Pasasella oli ajoittain ongelmia alkoholin kanssa, ja hänet oli irtisanottu työpaikastaan Kymi-yhtiöltä juuri alkoholinkäyttönsä vuoksi. Pasasen vaimon mukaan heidän rahapulasta kärsineellä perheellään oli velkaa tuhansia markkoja.

Ennen poliisisurmia Pasanen oli ollut useita kertoja syytteessä juopumuksesta, alkoholijuomien luvattomasta hallussapidosta ja valmistuksesta. Poliisit olivat käyneet monesti rauhoittamassa riehuvaa Pasasta, ja kerran tämä oli pidätetty kotitilansa saunassa.

Tapahtumien kulku surmapäivänä

Tauno Pasanen oli juonut alkoholia – etupäässä pontikkaa – yhtäjaksoisesti surmapäivää edeltäneestä maanantaista lähtien. Tiistaina hän oli ollut Pihtiputaan käräjillä syytettynä jatketusta tavanomaisesta viinan salakeitosta. Surmapäivän vastaisen yön Pasanen oli joutunut valvomaan lehmän poikimisen takia. Aamulla hän oli jatkanut juomistaan. Kotona Tienhaaran tilalla oli silloin Tauno Pasasen ja hänen vaimonsa Liisan lisäksi perheen 15-vuotias Markku-poika. Pariskunnan lapsista kaksi nuorinta olivat naapurissa ja yksi tytöistä oli äitinsä sisaren luona viettämässä koululaisten hiihtolomaa.

Kun Tauno Pasasen vaimo Liisa valmisti aamupäivällä perheelleen ruokaa, syntyi puolisoiden kesken riitaa. Tauno Pasanen alkoi riehua ensin puukon ja sen jälkeen ampuma-aseen kanssa. Hän uhkasi tappaa ”kaikki”. Tämän jälkeen Liisa ja Markku Pasanen poistuivat kotitalostaan ja lähtivät pakenemaan kohti parisadan metrin päässä sijaitsevaa Tyynelä-nimistä naapuritaloa. Tauno Pasanen ampui heidän peräänsä kaksi kertaa.

Tyynelään saavuttuaan Liisa ja Markku Pasanen pyysivät talon isäntäväkeä lukitsemaan oven. Liisa Pasanen kielsi soittamasta poliisia, koska tiesi entuudestaan, että hänen miehensä rauhoittuisi, kun tämä saisi olla yksin. Tauno Pasanen tuli hetken kuluttua Tyynelän talolle, mutta häntä ei kuitenkaan päästetty sisälle. Tyynelän isäntä maanviljelijä Armas Back ilmoitti kello 11.35 tilanteesta puhelimitse poliisille. Soittaessaan hän mainitsi, että Pasanen oli aseistautunut ja että tällä oli varmasti edelleen aikomuksia ampua. Tyynelästä Tauno Pasanen palasi takaisin kotiinsa, jossa hän otti käsiinsä metsästysaseen ja useita patruunoita.

Pasasten kotitalon läheisyyteen saapui hälytyksen takia neljä poliisimiestä: vanhempi konstaapeli Veikko Riihimäki, nuoremmat konstaapelit Mauno Poikkimäki ja Onni Saastamoinen sekä konstaapeli Pentti Turpeinen. He tunsivat Pasasen ennestään äkkipikaisena miehenä, mutta kuitenkin uskoivat, että saisivat tämän rauhoittumaan puhumalla kuten aikaisemminkin. Poliisit lähtivät kävelemään perätysten kapeaa, hankien reunustamaa polkua kohti Pasasten taloa. Tauno Pasanen huomasi poliisit, rikkoi talonsa ulko-oven lasiruudun ja alkoi ampua noin 50 metrin päässä lähestyneitä poliiseja kohti 7x33 millin lintukiväärillä.

Ensimmäisenä Pasanen osui konepistoolia kantaneeseen Turpeiseen. Seuraavaksi hän osui Saastamoiseen ja sen jälkeen Riihimäkeen. Poikkimäki pääsi ryömimään yksinäisen pihakuusen taakse. Pasanen tajusi, ettei pystyisi osumaan Poikkimäkeen eteisestä käsin. Tämän takia hän siirtyi asuntonsa kamariin ja ampui sieltä osuen Poikkimäkeen. Taitavana metsästysaseen käyttäjänä tunnetun Pasasen laukaukset olivat tarkkoja: hän osui kahta poliisia otsaan ja kahta muuta keskivartaloon. Seuraavaksi Pasanen käveli talonsa pihalle ja ampui vielä varmistuslaukaukset uhreihinsa, sillä Saastamoinen oli osoittanut edelleen elonmerkkejä. Minuutin kestäneen ampumatapahtuman aikana Pasanen ampui yhteensä kahdeksan laukausta. Poliisit eivät sen sijaan ehtineet ampua lainkaan.

Ampumisen jälkeen Pasanen iski lintukiväärinsä pystyyn lumihankeen ensimmäisen uhrinsa Turpeisen kohdalle. Tämän jälkeen Pasanen meni rynkyttämään naapuritalonsa Tyynelän ovea ja sanoi, ettei tekisi enää mitään pahaa. Hän kertoi myös juuri tekemistään surmista ja pyysi talon isäntää ilmoittamaan tapahtuneesta nimismiehelle. Tyynelän talon poika Niilo Back pidätteli Pasasta kotonaan poliisien saapumiseen saakka. Niilo Backin mukaan katuvan oloinen Pasanen oli sanonut, ettei ymmärtänyt itsekään tekojensa syytä.

Pian tämän jälkeen Pihtiputaan nimismies Reijo Heikkinen ja poliisiaseman vanhin konstaapeli Väinö Viinikainen tulivat Tyynelään ja pidättivät Pasasen, joka ei tehnyt vastarintaa. Ampumapaikalle tulleen sairaankuljetusauton kuljettaja totesi kaikki neljä poliisia kuolleiksi. Heidät kuljetettiin hangelta pois hevosvaunuilla. Pasanen vietiin Tyynelästä Pihtiputaan poliisiasemalle. Hänen verestään mitattiin 1,21 promillea alkoholia. Surmapäivänä tehdyissä poliisikuulusteluissa Pasanen ei osannut antaa teoilleen minkäänlaista selitystä.

Surmien jälkeen

Surmien jälkeisenä päivänä lauantaina 8. maaliskuuta julkaistiin Helsingin Sanomissa Suomen keskusrikospoliisin päällikön, poliisineuvos Pentti Ylösjoen haastattelu edellispäivän tapahtumiin liittyen. Haastattelussaan hän esitti valittelunsa Pihtiputaan tapauksesta ja totesi, ettei Suomen poliisivoimien osaksi ollut aikaisemmin tullut näin raskasta iskua. Ylösjoen mukaan Pihtiputaan tapaus oli jälleen todistus yhteiskunnan muuttumisesta yhä väkivaltaisemmaksi. Hän vaati, että pelkän ihmettelyn lisäksi pitäisi tehdä jotakin, ettei samanlaisia tapauksia sattuisi enää vastaisuudessa. Ylösjoki vaati myös, että ampumalla surmaaminen olisi tuomittava silloista ankarammin. Ylösjoen mukaan: ”Rikoslaissa on pykälä, että ampuma-aseen käyttö pahoinpitelyssä on erittäin raskauttava tekijä. Tuomioistuimet suhtautuvat kuitenkin aivat luvattoman lempeästi tällaisiin tapauksiin. Olkoon ase ollut luvallisesti tai luvatta kantajallaan, tulisi ottaa käytäntöön erittäin kovat rangaistukset tapoista, joissa on käytetty ampuma-aseita.”

Surmansa saaneiden poliisimiesten siunaus- ja hautajaistilaisuudesta Pihtiputaalla muodostui vaikuttava surujuhla. Siihen osallistui toistatuhatta ihmistä, joista poliiseja oli 450. Suomen ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva ja sisäasianministeri Antero Väyrynen olivat mukana tilaisuudessa. Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli aikaisemmin lähettänyt surunvalittelunsa uhrien omaisille. Surmansa saaneet haudattiin yhteishautaan, jolle laskettiin 800 kukkalaitetta. Myöhemmin poliisien leskille myönnettiin poliisin ansioristit heidän puolisoidensa osoittamasta urheudesta.

Surmia seuranneissa poliisikuulusteluissa Tauno Pasanen totesi, että hän oli ennen ammuskeluaan harkinnut itsensä surmaamista toistuvien viinahuoliensa takia. Kuulusteluissa Pasanen kiisti, että hänellä olisi ollut ensimmäisen laukauksen ampuessaan tarkoitusta tappaa ketään. Kertomansa mukaan hän ei ollut aluksi tähdännyt tarkoin eikä ketään poliiseista erityisesti. Pasanen kertoi, että nähtyään poliisit ikkunastaan hän oli olettanut poliisien olleen tulossa tappamaan hänet.

Surmien tutkintapöytäkirjan mukaan Pihtiputaalla huhuttiin yleisesti, että Pasanen olisi tuntenut kaunaa poliisia ja että hän olisi uhkaillut erityisesti sittemmin surmaamaansa konstaapeli Pentti Turpeista. Pasaselle tehdyn mielentilatutkimuksen perusteella hänen epäiltiin kärsineen ”poliisiparanoiasta”. Tutkimuksen mukaan muistot poliisin kovista otteista ovat ehkä nostaneet Pasasessa painetta ja vihaa, joka oli sitten purkautunut. Tutkimuksessa todettiin, että ”normaalitilassa hän kykenee hallitsemaan käyttäytymistään alistumalla ja vetäytymällä, mutta humalassa ja ahdistuspaineen kasvaessa hänellä ei ole älyllisiä eikä emotionaalisia resursseja tilanteen ratkaisemiseksi, vaan kontrolli saattaa pettää.” Pasanen itse sen sijaan kiisti surmien johtuneen poliisivihasta.

Oikeudenkäynti Pasasta vastaan alkoi 18. huhtikuuta 1969. Keski-Suomen läänin poliisitarkastaja vaati Pasaselle rangaistusta murhasta, ja asianosaiset yhtyivät tähän. Lisäksi vaadittiin monenlaisia korvauksia muun muassa surmattujen poliisien yhteensä kahdeksalle lapselle. Oikeudessa Pasanen katui tekojaan syvästi. Todistajien mukaan hän oli selvin päin mukava ja reilu mies, mutta päihtyneenä kiivas ja väkivaltainen. Alioikeus tuomitsi Pasasen neljästä tahallisesta taposta elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Lisäksi hänelle langetettiin erilaisia korvauksia. Lokakuussa 1970 hovioikeus piti vankeusrangaistukset samoina, mutta alensi korvauksia. Hovioikeus katsoi, että Pasanen oli toiminut poliisit ampuessaan täydessä ymmärryksessä. Hänet lähetettiin kärsimään tuomiotaan ensin Vaasan lääninvankilaan ja sieltä edelleen Riihimäen keskusvankilaan. Vuonna 1971 selvisi, ettei muutoksenhakulupaa korkeimpaan oikeuteen myönnettäisi kellekään osapuolelle.

Pihtiputaan tapaus johti julkisuudessa käytyyn kiivaaseen väittelyyn siitä, tarvitsiko suomalaisen poliisin kantaa mukanaan lainkaan asetta. Pasasen surmaamista poliisesta Turpeinen oli pitänyt hallussaan virittämätöntä konepistoolia ja muilla kolmella oli ollut esillä pienet taskuaseet lähinnä pelottelutarkoituksessa. Väittelyssä päädyttiin siihen lopputulokseen, ettei aseistautumisesta luovuttaisi.

Pian poliisisurmien jälkeen elokuvaohjaaja Mikko Niskanen käynnisti hankkeen, jonka päämääränä Pasasen elämää käsittelevän elokuvan tekeminen. Vuonna 1972 projekti johti Niskasen televisiolle kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Kahdeksan surmanluotia valmistumiseen. Sen pääosassa näytteli Niskanen itse. Filmin televisioversio koostui neljästä osasta, joiden yhteispituus oli viisi tuntia. Elokuvaversion kesto oli 2,5 tuntia. Niskanen käytti elokuvassaan aitoa materiaalia Pasasen ampumien poliisimiesten hautajaisista. Myös tapauksen tutkintapöytäkirja oli hänen hallussaan. Niskanen sai filminsä elokuvataiteellisista ansioista paljon kiitoksia aina ulkomaita myöten. Suomalainen poliisikunta ei kuitenkaan pitänyt Kahdeksasta surmanluodista, koska filmi kallistui heidän mielestään liikaa rikollisen puolelle.

Pasasen puolesta alettiin tehdä armonanomuksia hänen istuttuaan vankilassa 12 vuotta. Anomuksia tekivät ainakin Pasasen vaimo, vanhemmat, miniä, vankitoverit ja lopulta myös Pasanen itse. Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto armahti Pasasen 13 vankeusvuoden jälkeen kolmen vuoden koeajalla 1. huhtikuuta 1982.

Lähteet

• Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953–1990. Eurooppalainen Kustannustalo Oy, 1991. ISBN 9519626700