Pianokonsertto nro 4 (Rahmaninov)

Sergei Rahmaninov vuonna 1921

Pianokonsertto nro 4 g-mollissa, op. 40, on yksi venäläisen säveltäjä Sergei Rahmaninovin merkittävimmistä teoksista, joka valmistui vuonna 1926.

Teoksesta on olemassa kolme versiota. Konserton ensimmäisen version epäonnistuneen ensi-illan jälkeen säveltäjä teki kappaleeseen leikkauksia ja muita muutoksia. Tämä hieman lyhyempi toinen versio julkaistiin vuonna 1928.

Toinenkaan versio ei kuitenkaan menestynyt konserteissa, jonka seurauksena Rahmaninov päätti tilapäisesti lopettaa kaikki kappaleen esitykset. Hän teki kappaleeseen erittäin suuria muutoksia ja lopulta julkaisi nykyään eniten esitetyn kolmannen version vuonna 1941. 

Rahmaninovin kuolinpesä julkaisi alkuperäisen käsikirjoituksen vuonna 2000. Teos on omistettu Nikolai Medtnerille, joka puolestaan omisti toisen pianokonserttonsa Rahmaninoville seuraavana vuonna.

Rakenne

Rahmaninovin aiempiin konserttoihin verrattuna Pianokonsertto nro 4 sisältää terävämpiä temaattisia profiileja sekä hienostuneempia tekstuureja pianolle ja orkesterille. Nämä ominaisuudet eivät johda aiempaa yksinkertaisempaan kokonaisuuteen, sillä teos on omalla tavallaan erittäin monimutkainen. Sen sijaan ne havainnollistavat Rahmaninovin kasvua säveltäjänä: Kolmas pianokonsertto sisälsi jo selvästi kevyempiä ja hienovaraisempia orkestraalisia tekstuureja uin Pianokonsertto nro 2. Tätä linjaa jatkaen Neljäs pianokonsertto on vieläkin kevyempi, mutta sitäkin nerokkaampi.

Konsertto on jaettu kolmeen osaan:

1. Allegro vivace (g-molli).
2. Largo (C-duuri)
3. Allegro vivace (g-molli → Des-duuri → G-duuri)

Vaikutteet

Rahmaninov piti ystävänsä Aleksandr Skrjabinin kuoleman jälkeen muistokonsertteja, joissa hän soitti Skrjabinin musiikkia. Hän kappaleidensa opettelu konsertteja varten vaikutti myös Rahmaninovin omaan tyyliin.

Moderni klassinen musiikki

Rahmaninovin ympärillä soiva musiikki oli todistus siitä, että lokakuun vallankumous oli muuttanut paljon muutakin kuin vain poliittista ilmapiiriä. Vaikka hän ei aina pitänytkään kuulemastaan, hän ainakin tiedosti millaista musiikkia hänen aikalaisensa Bartók, Hindemith, Stravinsky, Schönberg sekä Les Six sävelsivät. Jopa ennen vallankumousta, vuonna 1916 venäläinen kriitikko Leonid Sabaneyev huomasi, että Rahmaninovin tyyli oli muuttunut hänen yhdeksässä Op. 39 Études-Tableaux'ssa:

Tämä suuri lahjakkuus pohtii nyt musiikillisia käytäntöjään. Selvästikin säveltäjän yksilöllinen tyyli (jonka huipentumana pidän hänen loistavaa toista pianokonserttoaan) on syystä tai toisesta lakannut tyydyttämästä häntä.

Suurten lahjakkuuksien etsiminen on aina kiinnostavaa. Vaikka en henkilökohtaisesti luokittelisikaan Rahmaninovin musiikkia mestareiden rinnalle, on selvää, että hänestä huokuu suunnaton sisäinen voima. Hänellä on niin paljon potentiaalia, mutta jokin estää sitä puhkeamasta kukkaan. Hänen taiteellinen persoonansa sallisi enemmän, kuin mitä hän on meille tarjonnut.

Jos bolševikit eivät olisi nousseet valtaan, ja Rahmaninov olisi jäänyt Venäjälle, niin Pianokonsertto nro 4 olisi luultavasti saanut ensi-iltansa jo vuonna 1919, kahdeksan vuotta ennen sen todellista julkaisemista. On myös mahdollista, että säveltäjän luovuuden kehdossa, hänen sukulaistensa kesäpaikassa Ivanovkan (ven. Ивановка) maakartanossa (Uvarovskin piiri, Tambovin alue), jossa monet hänen suurista teoksistaan syntyivät, konsertosta olisi voinut tulla aivan erilainen kappale, kuin millaisena se nykyään tunnetaan.

Paul Whiteman ja hänen yhtyeensä vuonna 1921. Rahmaninov arvosti heidän musiikkiaan suuresti.

Jazz

Monet ovat todenneet Rahmaninovin olevan George Gershwinin tunnetun Sinisen rapsodian innoittama. Sininen rapsodia (Rhapsody in Blue) oli myös sävelletty pianolle ja orkesterille ja se valmistui jo vuonna 1914, kolme vuotta ennen kuin Rahmaninov julkaisi viimeisen pianokonserttonsa. Rahmaninov oli paikalla Gershwinin Sinisen rapsodian ensi-illassa 12.2.1924.

Monet pitivät näitä uusia jazz elementtejä liian erilaisina verrattuna Rahmaninovin aiempaan tyyliin, joka oli enemmänkin synkkä ja mietiskelevä. Vaikka teoksen juuret ovatkin Venäjällä, kappale oli suurimmaksi osaksi sävelletty New Yorkissa ja viimeistelty Länsi-Euroopassa. Rahmaninov oli älykäs ja herkkä mies, joka otti vaikutteita häntä ympäröivästä nopeasti muuttuvasta maailmasta. Yksi maailman viimeisistä romantiikan liekeistä oli jo sammunut, haluttiin siihen uskoa tai ei.

Yleiskatsaus

Teos sai aluksi negatiivista palautetta kriitikoilta. Monimutkaista rakennetta kritisoitiin amorfisena sekä vaikeana ymmärtää yhdeltä kuulemalta. Vain toinen osa (Largo) sisältää selvän melodian, ja muut osat koostuvat lähinnä virtuoottisista juoksutuksista pianolla. Kuten monet muut Rahmaninovin myöhäisteokset, konsertto sisältää rohkeaa kromatiikkaa sekä jazzahtavia piirteitä.

Sävellys

Rahmaninov lähti Venäjältä perheensä kanssa 22./23.12.1917 Pietarista Helsingin kautta laivalla konserttiin Tukholmaan. Hän ei enää palannut kotimaahansa myöhemmin. Eläessään valkoisena emigranttina Rahmaninovilla oli elätettävänään vaimo sekä kaksi tytärtä. Tämä tarkoitti sitä, että hänen täytyi lopettaa säveltäminen hetkeksi ja keskittyä uraansa konserttipianistina. Voi olla, että hänelle teki hyvää pitää pieni tauko säveltämisestä, jolloin hän pystyi aidosti sisäistämään uudet olosuhteensa.

Sergei Rahmaninov

Dresdenissä, jossa hän oli ennenkin säveltänyt paljon, Rahmaninov alkoi miettiä säveltämisen uudelleen aloittamista. Hän kirjoitti hyvälle ystävälleen Nikolai Medtnerille: "Olen jo aloittanut työskentelyn. Etenen hitaasti." Kahdeksan vuoden suuren pianokiertueen jälkeen vuonna 1925 Rahmaninov alkoi tosissaan työstämään neljättä pianokonserttoaan. Jos tarkastellaan toista osaa (Largo), voidaan huomata, että siinä on paljon samankaltaisuuksia hänen Études-Tableaux'hon op. 39, joka valmistui jo vuonna 1917. Voidaan arvella, että konserton säveltäminen olisi voinut alkaa jo vuonna 1911.

Teoksen valmistuessa Rahmaninov huomasi kappaleessa kaksi tiettyä ongelmaa: kolmas osa (Allegro vivace) oli hänen mielestään liian pitkä ja orkesteri soittaa kappaleessa lähes jatkuvasti. Jälkimmäinen seikka on havaittavissa myös toisessa pianokonsertossa. Hän tuli johtopäätökseen, että kappaleeseen tulisi tehdä mittavia leikkauksia. Epävarmuus siitä, kuinka hän ilmaisisi musiikilliset ajatuksensa, sekä monivuotinen tauko säveltämisessä ovat voineet vaikuttaa siihen, miksi nykykritiikot ovat luonnehtineet neljättä pianokonserttoa hajanaiseksi.

Pianokonsertto sai ensi-iltansa Philadelphiassa 18.3.1827. Solistina toimi itse Rahmaninov ja Philadelphian orkesteria johti Leopold Stokowski. Toisen esityksen jälkeen 19.3. Rahmaninov esitti kappaleen samalla kokoonpanolla New Yorkissa 22.3. Samoissa konserteissa esitettiin myös Rahmanovin Kolme venäläistä laulua, op. 41, kuorolle ja orkesterille. Toisin kuin neljäs pianokonsertto, Kolme venäläistä laulua sai joka kerta myönteisen vastaanoton.

Vastaanotto

Kriitikkojen vastaanotto oli yleisesti erittäin negatiivinen. Arvostelut olivat kenties huonoimmat mitä Rahmaninov oli koskaan saanut, kenties lukuun ottamatta ensimmäistä sinfoniaa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1897. Reaktioita voidaan verrata niihin arvosteluihin, joita Debussy, Fauré sekä Roussel saivat myöhäisistä teoksistaan. Kaikki nämä säveltäjät olivat muuttaneet suuresti tyyliään, jota kriitikot pitivät heidän taiteellisen ilmaisuvoimansa heikentymisenä. Monet olivat yllättyneitä, että Rahmaninov oli poikennut sävellysnormeistaan. Toisaalta olisi ollut erikoista, jos Rahmaninov olisi jatkanut yltiöromanttista tyyliään sen jälkeen, mitä hän oli kokenut juuri ennen lähtöään Venäjältä.

Neljännen pianokonserton suhteellisen moderni tyyli ei johtunut sen terävistä dissonansseista, vaan sen yleisestä sävellyksellisestä asenteesta. Sen rakenne oli entisiä teoksia pyöreämpi ja amorfisempi. Sen musiikilliset väittämät ja fraasit ovat hienovaraisempia ja entistä epäsuorempia. Tämä räväkkä muutos Rahmaninovin tyylissä tuli monelle kuuntelijalle yllätyksenä, vaikka se oli kaikkea sitä, mitä häneltä olisi silloin voinutkin odottaa. Hänen elämässään oli tapahtunut suuria muutoksia, miksi ei myös musiikissakin? Enteitä tästä uudesta tyylistä oli ollut jo havaittavissa täysin uudistetussa ensimmäisessä pianokonsertossa, joka oli hänen viimeinen suuri teoksensa ennen Venäjältä lähtöä.

Lisää leikkauksia

Rahmaninov turhautui konserton negatiivisesta vastaanotosta suuresti. Jo ensimmäisten esitysten jälkeen hän teki koko teokseen mittavia muutoksia. Kappaleen pituus lyheni yli tuhannesta tahdista vain noin yhdeksäänsataan. Tämä 902-tahtinen versio julkaistiin Pariisissa vuonna 1928. Kappale sai Euroopan ensi-iltansa 2.12.1928 Leff Pouishnoffin esittämänä Manchesterissa. Kappale esitettiin Keski-Euroopassa myöhemmin seuraavana vuonna. Eurooppalainen vastaanotto ei ollut yhtään aikaisempaa positiivisempi. Aikaisempaakin turhautuneempana Rahmaninov päätti lopettaa kappaleen esitykset. Hän tulisi tulevina vuosina käymään kappaleen läpi perusteellisesti.

Tunnetut pianistit kuten Vladimir Ashkenazy sekä Leslie Howard ovat olleet sitä mieltä, että Rahmaninovin ensimmäinen versio pianokonsertosta oli paras. Heidän mielestä hänen ei olisi pitänyt kuunnella kriitikoita eikä tehdä muutoksia kappaleeseen, jotka heikensivät alun perin erittäin vaikuttavaa kappaletta. Toisaalta musiikkitieteilijä Geoffrey Norris ajattelee, että Rahmaninov ei mennyt muutoksissaan tarpeeksi pitkälle. Jos hän olisi tarttunut rakenteellisiin heikkouksiin vieläkin tarmokkaammin, vastaanotto olisi voinut olla parempi.

Tarkistaminen

Vaikka Rahmaninov puhui pianokonserton pariin palaamisesta kolmannen sinfoniansa valmistumisen jälkeen, hän teki niin vasta 15 vuotta ensi-illan jälkeen vuonna 1941. Näin ollen neljännestä pianokonsertosta tuli viimeinen alkuperäisteos, jonka parissa hän työskenteli. Rahmaninov ei muokannut temaattista materiaalia, vaan puuttui orkestrointiin, yksinkertaisti toista osaa sekä teki mittavia muutoksia kolmanteen osaan. Koko teoksen tahtimäärä tipuui reiluun kahdeksaansataan aikaisemmasta 902:sta. Seuraavana syksynä 1942 muokattu versio sai ensi-iltansa Philadelphiassa. Tällä kertaa kapellimestarina toimi Eugene Ormandy.

Rahmaninov oli sovittamassa kappaletta kahdelle pianolle, mutta ei saanut sitä valmiiksi elämänsä aikana. Robert Russell Bennett saattoi tämän sovituksen päätökseen Rahmaninovin vaimon pyynnöstä.

Lähteet

• Bertensson, Sergei & Leyda, Jay & Satina, Sophia: Sergei Rachmaninoff—A Lifetime in Music. Washington Square, New York: New York University Press, 1956. ISBN n/a.
• Harrison, Max: Rachmaninoff: Life, Works, Recordings. London and New York: Continuum, 2005. ISBN 0-8264-5344-9.
• Matthew-Walker, Robert: "Arms of Steel, Heart of Gold", International Piano Quarterly, No. 11. Kevät 2000.
• Mattnew-Walker, Robert: Rachmaninoff. London and New York: Omnibus Press, 1980.  ISBN 0-89524-208-7.
• Norris, Gregory: Rachmaninoff. New York: Schirmer Books, 1993.  ISBN 0-02-870685-4.
• Norris, Gregory, toim. Stanley Sadie: The New Grove Dictionary of Music and Musicians. London: MacMillian, 1980, 20 osaa.  ISBN 0-333-23111-2.
• Pigott, Patrick: Rachmaninov Orchestral Works. Seattle: University of Washington Press, 1974.

Aiheesta muualla

• Vladimir Ashkenazyn haastattelu neljännen konserton käsikirjoituksesta
• Pianokonsertto nro 4 nuotit, IMSLP