Perkjärven ampuma-alue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kenttätykistörykmentti 2:n iltahartaus Perkjärvellä kesällä 1936; vasemmalla miehistöparakit, oikealla tykkipiha

Perkjärven ampuma-alue sijaitsi Uudenkirkon Kaukjärven kylässä Karjalankannaksella. Suomen asevoimille kuulunut alue oli lähellä Muolaan puolella sijainnutta Perkjärven asemakylää. Suomi joutui luovuttamaan alueen Neuvostoliitolle osana muuta pohjoista Kannasta toisen maailmansodan seurauksena.

Kaukjärvi on noin kilometrin verran leveimmältä kohdaltaan ja järven pituus on n. kymmenen kilometriä. Lähimaasto on kangasmetsää. Alueella on myös laajoja soita ja korkein kohta on Raskaanharju (88 metriä). Alueen halki virtaa Säiniönjoki.[1][2]

Venäjän vallan aikana seudulta pakkolunastettiin 4 600 hehtaaria metsämaata harjoitusalueeksi, josta tuli Venäjän armeijan Nikolain tykistön ampuma-alue. Se rajoittui Riihimäen–Pietarin rataan, Perkjärven aseman ja Kaukjärven väliseen tiehen sekä Viipuri–Terijoki -maantiehen.

Suomen itsenäistyttyä ja asevoimien perustamisen tapahduttua eversti Vilho Nenonen kävi selvittämässä alueen soveltuvuutta Suomen kenttätykistön leirien pitopaikaksi joulukuussa 1919. Hän esitti, että jo kesällä 1920 olisi pidettävä leiri ja niin ampumaharjoitukset alkoivatkin. Virallisesti nimenä oli Kaukjärven ampumaleiri, mutta rautatieyhteydestä johtuen niin asevoimien käyttöön kuin tykkimiesten puhekieleenkin vakiintui Perkjärven leiri.[3]

Perkjärvellä määrättiin kenttätykistön jokaiselle joukko-osastolle oma majoitusalueensa. Venäläiset olivat rakentaneet majoitusalueita, joiden luku täsmäsi Suomen tykistön rykmenttijaotukseen. Majoitustilat vaihtuivat muutamassa vuodessa teltoista puutaloihin. Kenttätykistön tarkastaja majoittui alueen kaksikerroksiseen taloon eli Mustankorven hoviin, josta tuli tykistön kehittämisen ydin.[4] Joukko-osastojen leirialueet rakennuksineen olivat hyvin toistensa kaltaisia. Lähinnä Kaukjärven kylää oli pääleiri, jossa olivat Kenttätykistörykmentti 1, 2 ja 3. Pääleirillä oli yhteinen tykkipiha. Jääkäritykistöpatteristolla (myöhemmin Jääkäritykistörykmentillä) ja Raskaalla tykistörykmentillä oli omat alueensa parin kilometrin päässä pääleiristä. Asevoimien 1930-luvun alussa tapahtuneiden uudelleenjärjestelyjen päätyttyä Raskaan tykistörykmentin manttelin perijä Kenttätykistörykmentti 4 sijoittui aiemman Jääkäritykistörykmentin tilaan ja vastaavasti Jääkäritykistörykmentistä muodostettu Kenttätykistörykmentti 1 majoittui Raskaan tykistörykmentin entiseen leiriin sekä Ratsastavalla patterilla puolestaan Kenttätykistörykmentti 1:n aiempaan leiriin.[5]

Periaatteena oli, että kukin rykmentti toi leirille sen tykkikaluston, jolla omassa varuskunnassa annettiin koulutusta.Leirin ammuskulutuksen huippu saattoi olla yli 8 000 laukausta 1920-luvun alussa ja keskiarvo 1920-luvulla oli noin 6 000 laukausta.[6] Kenttätykistörykmentti 3:n neljä tykkimiestä sai surmansa ja kolme sotilasta loukkaantui leirillä vuonna 1928, kun kaksi tykkiä räjähti harjoitusammunnassa.[7]

Useita viikkoja kerrallaan kestäneillä leireillä luotiin kenttätykistön ampumatekninen taito. Se ei käsittänyt yksinomaan ammuntoja, vaan myös tykistön kokonaistoimintaan liittyviä tukitoimintoja. Näitä olivat mittaus- ja säätiedustelu, tiedusteluilmakuvaus, kartoitus ja asetekniset kokeet. Leireillä hiottiin myös yhteistoimintaa aselajien kesken[8] ja siksi Perkjärvellä oli Suomen ilmavoimien sotilaslentokoneiden tukikohta.[9]

Talvisodassa (1939–1940) Neuvostoliitto miehitti Perkjärven ampuma-alueen ja sodan päättäneen Moskovan rauhan seurauksena Suomen oli luovutettava alue koko pohjoisen Kannaksen myötä Neuvostoliitolle. Suomi valtasi alueen takaisin jatkosodan (1939–1940) alussa, mutta joutui vetäytymään Viipurin–Petroskoin operaation seurauksena kesällä 1944. Suomen kenttätykistö tarvitsi käyttöönsä uuden ampuma-alueen, joka perustettiin Rovajärvelle vuonna 1949.

Neuvostoliiton asevoimat ja sittemmin Venäjän asevoimat on jatkanut alueen käyttöä. Kaukjärven sotilasalueella toimii nykyään 138. moottoroitu jalkaväkiprikaati.[10]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Paulaharju, Jyri: Tykistömme kehto – Perkjärvi: Kaukjärven ampumaleiri 1918–1938. Suomen Kenttätykistön Säätiö ry, 2001. ISBN 952-91-3161-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lauri Harvila: Muistelmia Perkjärven leiriltä. Tykkimies-vuosikirja 1974, s. 53–100. Helsinki: Suomen Kenttätykistön Säätiö, 1974.
  2. ↑ Paulaharju 2001: 12
  3. ↑ Paulaharju 2001: 26–27
  4. ↑ Paulaharju 2001: 42–43
  5. ↑ Paulaharju 2001: 43
  6. ↑ Paulaharju 2001: 78
  7. ↑ Perkjärven tykistöleirillä räjähtänyt kaksi tykkiä, surmaten 4 tykkimiestä, Helsingin Sanomat 23.06.1928 nro 169, s. 7, Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot
  8. ↑ Paulaharju 2001: 8
  9. ↑ Paulaharju 2001: 45
  10. ↑ HS vieraili Viipurin lähellä sotilas­taajamassa, jonne satelee nyt suru­viestejä Ukrainasta: ”He luulivat lähtevänsä harjoituksiin” Helsingin Sanomat. Viitattu 9.3.2022.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Perkjärven_ampuma-alue&oldid=22754107”