Pelodiscus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pelodiscus
Pelodiscus maackii
Pelodiscus maackii
plioseeni–nykyaika (holoseeni)[1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Kilpikonnat Testudines
Alalahko: Pystytaivuttajat Cryptodira
Heimo: Pehmeäkilpikonnat Trionychidae
Alaheimo: Trionychinae
Suku: Pelodiscus
Fitzinger, 1835[2]
Synonyymit

Useita synonyymejä:[2]

  • Ceramopelta Heude, 1880
  • Cinctisternum Heude, 1880
  • Coelognathus Heude, 1880
  • Coptopelta Heude, 1880
  • Gomphopelta Heude, 1880
  • Landemania Gray, 1869
  • Psilognathus Heude, 1880
  • Temnognathus Heude, 1880
  • Tortisternum Heude, 1880
Pelodiscus-lajien tunnettuja sijainteja
Pelodiscus-lajien tunnettuja sijainteja
Lajit[1][3]
Katso myös

  Pelodiscus Wikispeciesissä
  Pelodiscus Commonsissa

Pelodiscus on pehmeäkilpikonnien heimoon kuuluva kilpikonnasuku, joka elää laajalla alueella Kaukoidässä. Perinteisesti sen on katsottu sisältävän vain lajin kiinanpehmytkilpikonna (Pelodiscus sinensis), mutta se on osoittautunut lajikompleksiksi. Lajien määrästä ei ole päästy lopulliseen selvyyteen, mutta tällä hetkellä niitä katsotaan olevan viisi.

Pelodiscus-lajit ovat pieniä ja keskikokoisia pehmeäkilpikonnia, jotka viettävät suurimman osan ajastaan veden alla. Ne ovat aggressiivisia ja ahnaita petoja, ja ne horrostavat talven yli.

Pelodiscus on maailman taloudellisesti merkittävin kilpikonnasuku, ja kilpikonnat ovat tärkeää ravintoa Itä- ja Kaakkois-Aasiassa. Lisäksi niitä pidetään lemmikkieläiminä sekä Aasiassa että Euroopassa. Ihmisen toiminta on vuosisatojen aikana johtanut Pelodiscus-kilpikonnien levinneisyysalueiden hämärtymiseen, eri populaatioiden risteytymiseen ja kilpikonnien leviämiseen vieraille alueille. Tarhoissa kasvatetaan suuria määriä kilpikonnia, ja tarhauksen vaatima pyynti on ihmisen muun toiminnan ohella tehnyt kaikki Pelodiscus-lajit uhanalaisiksi.

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaksi Pelodiscus-lajia
Lähikuva Pelodiscus maackiin keltapilkullisesta päästä
Pelodiscus variegatuksen räikeäkuvioinen vatsapuoli

Pelodiscus-kilpikonnilla on pitkä pää, suippo kuono ja mulkosilmät, ja ne ovat olemukseltaan hieman krokotiilimaisia.[4] Muiden pehmeäkilpikonnien tapaan niiden selkä- ja vatsakilpeä peittää sarveislevyjen sijasta pehmeä ja kumimainen nahka.[4][5] Lajeilla Pelodiscus axenaria, Pelodiscus parviformis ja Pelodiscus variegatus selkäkilpi on kellertävän ruskea. Kiinanpehmytkilpikonnan (Pelodiscus sinensis) selkäkilven väri vaihtelee oliivinvihreän ja oliivinharmaan välillä, ja Pelodiscus maackiin selkäkilpi vaihtelee oliivinruskeasta tummanruskeaan.[6] Kilven, raajojen, pään ja kaulan tunnusomaiset pienet pilkut, joiden väri vaihtelee kellertävästä oranssiin, erottavat Pelodiscus maackiin muista lajeista.[6][7]

Pelodiscus-lajit ovat vatsapuolelta joko kuvioituja tai yksivärisiä. Osalla vatsakilpi pysyy muuttumattomana läpi elämän, toisilla väritys tai kuviointi voivat haaleta iän myötä. Kaikkien lajien aikuisista yksilöistä Pelodiscus variegatus erottuu selvästi joukosta sen räikeästi kuvioidun vatsapuolen perusteella.[6] Lisäksi se erottuu muista lajeista siitä, että sen vatsan kuviointi ulottuu myös selkäkilven alapuolen hamemaiseen reunaan.[5][6]

Pelodiscus-sukuun kuuluu pieniä ja keskikokoisia pehmeäkilpikonnia.[8] Pienimmän lajin, Pelodiscus parviformiksen, selkäkilven maksimipituus on vain 16 senttimetriä, kun taas muita lajeja huomattavasti suurempi Pelodiscus maackii voi saavuttaa ainakin 35 senttimetrin selkäkilven pituuden.[6][9] Kolme muuta lajia ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa, 20–23 senttimetriä.[6]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelodiscus-lajit elävät eri puolilla Kaukoitää, ja niiden levinneisyysalue ulottuu Venäjän Kaukoidän kaakkoisosien taigalta eteläisen Vietnamin tropiikkiin.[9][10][11] Pelodiscus onkin yksi pehmeäkilpikonnien laajimmalle levinneistä suvuista.[7] Ihmisen toiminta on vaikuttanut Pelodiscus-lajien luonnollisten levinneisyysalueiden hämärtymiseen, kun ravinnoksi kasvatettuja kilpikonnia on siirretty paikasta toiseen.[9] Esimerkiksi Japanissa elää kahta eri lajia, joista toinen on todennäköisesti vierasperäinen.[12] Lisäksi Pelodiscus-kilpikonnia elää vakiintuneina vieraslajipopulaatioina Kaakkois-Aasiassa, Tyynenmeren saarilla ja Euroopassa.[13]

Suvun pohjoisin laji on Pelodiscus maackii, joka elää luonnonvaraisena Venäjällä, Kiinan pohjoisosissa ja Korean niemimaalla sekä mahdollisesti Japanissa.[6][12] Venäjällä sen populaatioita on Amurin Komsomolskissa asti, ja kesäisin kilpikonnat vaeltavat vielä pohjoisemmaksi.[10] P. maackii on mahdollisesti alkuperäinen laji Japanissa, kun taas siellä enemmän harvakseltaan elävä kiinanpehmytkilpikonna (P. sinensis) on todennäköisesti kaupankäynnin kautta levinnyt vieraslaji.[12] Kiinanpehmytkilpikonna on Pelodiscus-lajeista laajimmalle levinnyt, ja se elää luonnonvaraisena Kiinan keski- ja itäosissa, Taiwanissa ja Vietnamissa.[9][12] Kiinan keskiosissa Guangxissa ja Hunanissa on myös kaksi pienemmällä alueella elävää lajia, Pelodiscus axenaria ja Pelodiscus parviformis, joista P. parviformis elää lisäksi Hainanin saarella.[6][9] Vuonna 2019 kuvattu laji Pelodiscus variegatus elää Vietnamissa ja Hainanilla.[6]

Vierasperäinen pehmeäkilpikonna (joko Pelodiscus maackii tai P. sinensis) Havaijilla. Nämä kilpikonnat saapuivat Havaijille eri aikoina 1800-luvun lopulta alkaen, alun perin kiinalaisten ja japanilaisten maahanmuuttajien mukana, kunnes niiden tuonti kiellettiin vuonna 1999.[12]

Pelodiscus-kilpikonnia on havaittu vieraslajeina ympäri maailmaa, ja monessa tapauksessa vierasperäiset kilpikonnat ovat muodostaneet vakiintuneita populaatioita. Ihmisravinnoksi kasvattamisen ja myymisen takia syntyneitä Pelodiscus-populaatioita on ainakin Filippiineillä, Guamissa, Havaijilla, Malesian Sarawakissa, Mariaaneilla, Ogasawarasaarilla ja Timorilla.[7][8] Euroopassa Pelodiscus-kilpikonnat ovat muodostaneet vakiintuneita populaatioita ainakin Espanjaan, jonne ne saapuivat 1990-luvulla lemmikkieläinten kaupan kautta.[8][13] Ne ovat suosittuja lemmikkieläimiä Euroopassa, ja satunnaisia havaintoja on tehty lisäksi Ranskasta, Isosta-Britanniasta, Latviasta, Bosnia-Hertsegovinasta, Kroatiasta ja Sloveniasta.[13][14][15]

Elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelodiscus-kilpikonnat viettävät suurimman osan päivän valoisasta ajasta vedenpohjaan kaivautuneena, jolloin niistä usein näkyy vain kuono ja sieraimet.[16] Ne suosivat seisovia tai hitaasti virtaavia vesiä, joissa pohja on hiekkainen tai mutainen.[4][17][18] Pelodiscus-kilpikonnia tavataan joissa, kanavissa, puroissa, soilla ja marskimailla, mutta myös järvissä, lammissa ja riisipelloilla.[4][19][20] Ne sietävät makean veden lisäksi murtovettä, ja niiden on todettu pärjäävän vedessä, jonka suolaisuus on 15 promillea.[18]

Pelodiscus-kilpikonnat ovat lähes täysin akvaattisia, ja ne tulevat harvoin pois vedestä. Elinympäristön kuivuminen voi pakottaa ne maalle, mutta aurinkoisina kesäpäivinä ne nousevat myös vapaaehtoisesti paistattelemaan rannalla tai kivillä.[4][17][18][21] Paistattelu nostaa ruumiinlämpötilaa ja kiihdyttää aineenvaihduntaa sekä tappaa loisia, bakteereja ja sieniä.[21][22] Maalla olessaan Pelodiscus-kilpikonnat pysyttelevät yleensä 1,5–2 metrin päässä vedestä.[10] Kuumalla säällä ne voivat hakeutua varjoon puiden alle tai kaivautua rannan hiekkaan.[21][10] Aggressiivisuudestaan huolimatta Pelodiscus-kilpikonnat ovat varsin arkoja, ja liikkeet, äänet, varjot ja muut eläimet saavat ne pakenemaan takaisin veteen.[21][22]

Pelodiscus-kilpikonnat ovat ahnaita petoja, ja ne ovat usein aggressiivisia myös ihmisiä kohtaan.[21][10] Niiden tiedetään purreen vedessä liikkuvia ihmisiä vatsaan ja rintakehään.[10] Käsiteltynä ne purevat ja raapivat, eivätkä ne välttämättä lepy edes oltuaan vuosia ihmisen hoidossa.[19]

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelodiscus-kilpikonnat ovat kaikkiruokaisia mutta saaliinhimoisia, ja ne suosivat eläinperäistä ravintoa, kuten hyönteisiä, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalaa.[21][17][4] Poikaset syövät luonnossa muun muassa suuria eläinplanktoneita sekä vedessä eläviä hyönteisiä, matoja ja selkärangattomien toukkia. Kasvaessaan ne alkavat saalistaa katkarapuja, sammakontoukkia ja pieniä kaloja.[21] Kun eläinravinto on harvassa, Pelodiscus-kilpikonnat täydentävät ravintoaan vesi- ja maakasveilla, kuten siemenillä, ruoholla, nupuilla ja marjoilla, sekä raadoilla.[21][17][4] Nälkiintyneet kilpikonnat voivat turvautua kannibalismiin, varsinkin tarhoissa, joissa kasvatetaan erikokoisia yksilöitä samassa paikassa.[21][22] Pelodiscus-kilpikonnat selviävät pitkiä aikoja ilman ravintoa, mutta silloin niiden kasvu pysähtyy ja paino alenee.[21]

Pelodiscus-kilpikonnien ravinto on hyvin monimuotoista, mutta sitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Eräässä tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin Pelodiscus-kilpikonnien vatsalaukkujen sisältöä Okinawan saarella Japanissa, kilpikonnien havaittiin saaneen saalista 49 lajista, 33 suvusta ja 21 lahkosta. Samassa tutkimuksessa paljastui, että Okinawalla naaraat söivät ympäri vuoden pääasiassa nilviäisiä, kun taas koiraiden ravinto oli kausittaisesti vaihtelevaa, ja ne söivät samanlaista ravintoa kuin naaraat vain syksyllä. Keväällä ja kesällä koiraiden ravinto oli huomattavasti vaihtelevampaa, ja ne söivät myös hyönteisiä, kaloja ja sammakoita.[10][11] Mahdollisesti koiraiden ravintotarpeet vaihtelevat vuodenaikojen välillä.[11]

Pelodiscus-kilpikonnat hankkivat ravintonsa yöllä.[17] Ne syövät pääasiassa veden alla, ja jos ne saavat saaliin maalla, ne vievät sen nopeasti veden alle syötäväksi. Kilpikonnat nielevät pienet saaliit kokonaisena, mutta suuremmat ne repivät paloiksi eturaajojensa kynsillä.[19]

Elintoiminnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelodiscus-kilpikonnat hengittävät ilmaa pääasiallisesti keuhkoillaan, mikä vedessä tarkoittaa, että ne joutuvat nousemaan välillä pinnalle hengittämään. Niiden aktiivisuuden laskiessa ne voivat kuitenkin hengittää myös ihon ja nielun pinnan kautta, jolloin ne voivat pysyä veden alla pitkiä aikoja, myös kuukausia kestävän horroksen ajan.[18][21] Ei ole selvää, missä suhteessa hapenotto jakautuu ihon ja nielun välillä, sillä nielun nukkamaisilla lisäkkeillä, jotka toimivat kidusten kaltaisina hengityseliminä, on myös muita fysiologisia funktioita. Hengityksen ohella ne toimivat suolanotossa ja urean erityksessä. Munuaisten osuus Pelodiscus-kilpikonnien urean erityksessä on pieni, ja eritys tapahtuukin pääasiassa suun kautta, kun kilpikonnan pää on veden alla.[18]

Horros

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelodiscus-kilpikonnat ovat muiden matelijoiden tapaan vaihtolämpöisiä ja herkkiä lämpötilan vaihteluille. Siksi ne vaativat lämpöä voidakseen lisääntyä ja kasvaa, ja ne horrostavat talven yli. Alle 20 celsiusasteen veden lämpötilassa kilpikonnien aineenvaihdunta hidastuu, alle 15 celsiusasteessa ne lakkaavat syömästä, ja alle 10 asteen lämpötilassa alkaa varsinainen horros.[21] Horrostavat kilpikonnat kaivautuvat mutaan veden alle tai märkään maahan, ja niiden ruumiinlämpötila laskee ja sydämen syke ja aineenvaihdunta hidastuvat.[21][23] Myös hengitys hidastuu, ja keuhkojen sijaan kilpikonna saa happea vedestä tai märästä hiekasta ihon ja nielun pinnan kautta.[21][18] 5–6 kuukauden horros pudottaa kilpikonnan painoa 10–15 prosentilla, ja varsinkin vähähappisessa mudassa saattavat heikot yksilöt kuolla pitkän horroksen aikana.[21] Levinneisyysalueen pohjoisosissa horros voi kestää jopa seitsemän kuukautta, ja horros loppuu huhti-toukokuussa.[10]

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parittelevia Pelodiscus-kilpikonnia akvaariossa.

Horroksen jälkeen Pelodiscus-kilpikonnat alkavat paritella, kun veden lämpötila on noin 20 celsiusastetta.[24] Ne saavuttavat sukukypsyyden 6–7 vuodessa Venäjällä, 2–3 vuodessa Etelä-Kiinassa.[10][25] Koiras on naaraan päällä ja tarrautuu eturaajojensa kynsillä kiinni tämän kilpeen, ja se puree joskus naarasta niskaan ja jalkoihin.[4] Ensimmäinen muninta tapahtuu kevään ja kesän vaihteessa 2–3 viikkoa parittelun jälkeen. Jangtse-joen keski- ja alaosissa parittelu sijoittuu huhti- tai toukokuuhun, ja ensimmäinen muninta tapahtuu toukokuussa. Eri alueiden välillä on kuitenkin lämpötiloista johtuvaa vaihtelua munintakauden alkamisen ja keston suhteen. Esimerkiksi Hainanin ja Taiwanin saarilla kausi on maaliskuusta lokakuuhun, kun taas Kiinan pohjoisosissa se on vain kesäkuusta elokuuhun.[24]

Pelodiscus-kilpikonnat munivat useita pesyeitä vuodessa, mutta niiden määrä ja koko vaihtelevat.[24] Venäjällä pesyeitä on vuodessa kaksi tai kolme, kun taas lämpimämmillä seuduilla niitä voi olla viisi.[10][24] Munien määrä vaihtelee muutamasta yli kahteenkymmeneen.[24] Pelodiscus-kilpikonnat voivat paritella useita kertoja vuodessa, ja yksi parittelukerta voi johtaa useaan pesyeeseen. Siittiöt voivat säilyä naaraan munanjohtimissa yli viisi kuukautta.[24]

Naaras munii yleensä yöllä varjoisaan paikkaan ja kaivaa munat märkään, pehmeään hiekkaan. Kilpikonna kaivaa kuopan umpeen takajaloillaan ja häivyttää jäljet vatsakilvellään.[24] Yleensä munintapaikka on kasvipeitteinen ja sijaitsee 10–35 metrin päässä vedestä, mutta ennätys on 154 metriä.[10] Vesi on uhka munille, sillä kesätulvat voivat huuhtoa pois munat.[26] Lisäksi ketut, supikoirat, varikset ja villisiat tuhoavat joskus kaikki munat.[10] Heti kuoriuduttuaan poikaset nousevat maasta ja siirtyvät läheiseen veteen.[24] Poikasten vihollisia ovat kettujen, supikoirien ja varisten lisäksi ainakin lokit, haikarat ja petolinnut.[10][19] Lisäksi aikuiset Pelodiscus-kilpikonnat syövät toisinaan oman lajinsa poikasia.[19]

Uhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pelodiscus-kilpikonnia myynnissä torilla Etelä-Koreassa Soulissa.

Pelodiscus-kilpikonnien luonnonvaraiset populaatiot ovat huvenneet jyrkästi ympäri suvun levinneisyysaluetta rajoittamattoman pyynnin, ympäristön saastumisen ja ihmisen muun toiminnan takia.[7][27] Kilpikonnien kasvattaminen rasittaa luonnonvaraisia populaatioita, sillä vanhempien sukupolven ylläpitämiseksi täytyy pyydystää yksilöitä luonnosta. Kilpikonnien laajamittainen kasvattaminen lisää niiden kysyntää, mikä tekee suojelutoimista erityisen hankalia toteuttaa.[12]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) arvioi vuonna 2000 kiinanpehmytkilpikonnan uhanalaisuusluokitukseksi vaarantuneen. Arvioon sisältyivät kuitenkin kaikki Pelodiscus-kilpikonnat, ja taksonomisten muutosten takia Pelodiscus-lajien uhanalaisuusluokitukset pitäisi arvioida uudelleen erikseen. Lajien rajoittuneiden levinneisyysaluiden ja voimakkaan hyödyntämisen takia kaikki viisi lajia ovat epäilemättä joko erittäin uhanalaisia tai äärimmäisen uhanalaisia.[6] Virallisia uhanalaisuusluokituksia valmisteleva IUCN Tortoise and Freshwater Turtle Specialist Group (TFTSG) julkaisi vuonna 2018 arvion, jonka mukaan kiinanpehmytkilpikonna on erittäin uhanalainen ja P. parviformis äärimmäisen uhanalainen, kun taas lajit P. axenaria ja P. maackii ovat puutteellisesti tunnettuja.[28] Myös vuonna 2019 kuvattu P. parviformis tulisi luokitella äärimmäisen uhanalaiseksi, sillä se erotettiin lajista P. variegatus, jonka kanssa sen vielä vuotta aiemmin katsottiin olevan samaa lajia.[6]

Ravinnoksi kasvatettavia Pelodiscus-kilpikonnia risteytetään todennäköisesti usein. Kun tarhattuja yksilöitä pääsee luontoon joko tahattomasti tai tahallisesti, ne voivat paitsi hämärtää lajien levinneisyysalueita, myös johtaa geneettiseen kontaminaatioon. Geneettistä kontaminaatiota syntyy tarhassa risteytettyjen yksilöiden päästessä luontoon sekä vierasperäisten yksilöiden lisääntyessä luonnonvaraisten yksilöiden kanssa, ja sitä pidetään uhkana Pelodiscus-suvun monimuotoisuudelle. Toimenpiteeksi kontaminaatiota vastaan on ehdotettu geneettisesti puhtaiden kehityslinjojen kasvattamista risteytyksiä välttämällä.[9]

Taksonomia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen eläintieteilijä Leopold Fitzinger käytti Pelodiscus-nimeä ensimmäisenä vuonna 1835, kun hän kuvasi Pelodiscuksen yhtenä Trionyx-suvun viidestä alasuvusta.[2][29] Hän ei määrittänyt tyyppilajia, mutta teki sen myöhemmin, vuonna 1843, jolloin hän luokitteli Pelodiscuksen alasukuna Aspidonectes-sukuun (nykyään Trionyx-suvun synonyymi), ja määritti sen tyyppilajiksi kiinanpehmytkilpikonnan (Pelodiscus sinensis, tuolloin Aspidonectes (Pelodiscus) sinensis).[2]

Myöhemmät tutkijat katsoivat pitkään kiinanpehmytkilpikonnan kuuluvan Trionyx-sukuun. Trionyx toimi ”roskakorina”, johon lähes kaikki Trionychinae-alaheimon pehmeäkilpikonnat luettiin, kunnes Peter Meylan uudisti luokittelua kladistiikan pohjalta vuonna 1987, ja jakoi Trionyx-suvun yhdeksään pienempään sukuun. Kiinanpehmytkilpikonna alettiin luokitella omaan sukuunsa Pelodiscus.[30]

Pelodiscus kuuluu pehmeäkilpikonnien (Trionychidae) heimoon ja siinä Trionychinae-alaheimoon. Morfologisesti Pelodiscus-kilpikonnat ovat lähimpänä sukuja Palea ja Dogania, ja Peter Meylan luokitteli nämä kolme sukua yhdessä Pelodiscini-tribukseen vuonna 1987.[30][19] Myöhemmät geenianalyysit ovat muokanneet käsitystä pehmeäkilpikonnien luokittelusta, ja nykyään Pelodiscus-suvun katsotaan muodostavan kladin neljän muun suvun kanssa, joista kaksi ovat Palea ja Dogania.[30][31] Kladille on ehdotettu nimeä Amydona.[30] Pelodiscus on viidestä suvusta basaalisin, ja seuraavaksi kladista ovat kronologisessa järjestyksessä erkaantuneet Palea, Dogania, Amyda ja Nilssonia. Kladi on aasialainen, ja se sai luultavasti alkunsa globaalin lämpökauden aikana, joka vallitsi paleoseenin keskivaiheilta oligoseenin alkuun.[31]

Lajit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinanpehmytkilpikonnaa pidettiin vuosikymmenien ajan yhtenä morfologisesti hyvin monimuotoisena, laajalla alueella elävänä lajina. Vuonna 1987 levinneisyysalueen pohjoisosissa elävien yksilöiden ehdotettiin kuitenkin olevan erillinen laji, Pelodiscus maackii, joka oli kuvattu jo vuonna 1858, mutta jota myöhemmin oli pidetty kiinanpehmytkilpikonnan synonyyminä. 1990-luvulla kuvattiin lisäksi kaksi tieteelle kokonaan uutta lajia, Pelodiscus axenaria ja Pelodiscus parviformis. Mitään näistä kolmesta lajista ei kuitenkaan hyväksytty yleisesti ennen kuin 2010-luvun alussa tehdyt mitokondrio-DNA:n analyysit todistivat P. sinensiksen olevan näiden neljän lajin lajikompleksi.[6][7]

Vuonna 2018 Gongin ja kumppaneiden nukleaarisen tai mitokondriaalisen DNA:n analyysit todistivat suvun olevan edelleen tiedettyä monimuotoisempi.[9] He löysivät useita uusia kehityslinjoja ja putatiivisia lajeja, joista yksi, Pelodiscus variegatus, kuvattiin vuonna 2019.[6] P. maackii ja P. parviformis eivät kuitenkaan eronneet P. sinensiksestä tutkituissa nukleaarisissa lokuksissa. Tämä viittaa siihen, ettei lajien välillä ole lisääntymisisolaatiota, jolloin P. maackii ja P. parviformis tulisi luokitella P. sinensiksen alalajeiksi. Havainto ei yksinään riitä kumoamaan P. maackii ja P. parviformiksen lajistatusta tutkittujen lokusten vähäisen määrän takia, mutta myös eräs vuonna 2019 tehty cytb-geenin analyysi tukee käsitystä siitä, että nämä lajit lisääntyvät keskenään. Lisätutkimuksia tarvitaan määrittämään, onko Pelodiscus-lajien välillä lisääntymisisolaatiota, ja lisäksi suvun koko morfologisen ja geneettisen monimuotoisuuden selvittämiseen tarvitaan joukkoseulontaa.[9][17]

The Reptile Database (2021) luokittelee sukuun viisi elossa olevaa lajia.[3] Lisäksi Shanxin maakunnasta, nykyisen kiinanpehmytkilpikonnan levinneisyysalueelta, on löydetty yksi plioseenilta peräisin oleva laji, Pelodiscus gracilia. Shanxista on löydetty myös plioseenin ja pleistoseenin vaihteessa elänyt ”Trionyx sinuosus”, joka saattaa olla sama laji kuin P. gracilia tai P. sinensis, mutta koska se tunnetaan vain hajanaisista jäänteistä, se on määritetty nomen dubiumiksi.[1]

Pelodiscus ja ihminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pelodiscus-kilpikonnien lihaa käytetään tyypillisesti keittoihin.[4]

Pelodiscus on maailman taloudellisesti merkittävin kilpikonnasuku, ja se on Itä- ja Kaakkois-Aasiassa perinteistä ravintoa ja tärkeä osa monia ruokalajeja.[7][9] Kiinassa Pelodiscus-kilpikonnia on kasvatettu kevättä ja syksyä -kaudelta asti, yli 2400 vuoden ajan.[9] Ensimmäinen suuren mittakaavan pehmeäkilpikonnatarha perustettiin Japanissa vuonna 1866. Kiinassa laajamittainen tuotanto alkoi vasta 1980-luvulla.[12] Nykyään jo yksin Kiinassa. Vuonna 2016 julkaistun tiedon mukaan yksin Kiinassa tuotetaan Pelodiscus-kilpikonnia vuosittain 340 000 tonnia, ja kiinalaisilla kilpikonnatarhoilla kasvatetaan vuosittain 900 miljoonaa uutta yksilöä.[9] Suurin osa myytävistä yksilöistä on kasvatettuja.[7]

Hyvän saatavuutensa vuoksi Pelodiscus-kilpikonnia on käytetty malliorganismina fysiologian ja embryologian tutkimuksissa. Tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä Pelodiscus on osoittautunut monta lajia sisältäväksi lajikompleksiksi, ja tahaton usean lajin sekoittaminen voi vääristää tutkimustuloksia.[7]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ernst, Carl H. & Lovich, Jeffrey E.: Turtles of the United States and Canada. Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2009. ISBN 978-0-8018-9121-2 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.3.2021). (englanniksi)
  • He, Zhong Yang & Zhang, Haiqi: Soft‐Shelled Turtle Culture. Teoksessa Gui, Jian-Fang et al. (toim.): Aquaculture in China: Success Stories and Modern Trends. Hoboken, NJ: Wiley-Blackwell, 2018. ISBN 9781119120766 (englanniksi)
  • Shao, Qingjun: Soft-shelled Turtles. Teoksessa Lucas, John S. & Southgate, Paul C. (toim.): Aquaculture: Farming Aquatic Animals and Plants, Second Edition. Chichester, West Sussex: Wiley-Blackwell, 2012. ISBN 978-1-4051-8858-6 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Georgalis, Georgios L. & Joyce, Walter G.: A Review of the Fossil Record of Old World Turtles of the Clade Pan-Trionychidae. Bulletin of the Peabody Museum of Natural History, 1.4.2017, 58. vsk, nro 1, s. 115–208. Peabody Museum of Natural History, Yale University. doi:10.3374/014.058.0106 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.1.2021. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Rhodin, Anders G. J. et al.: Turtles of the World: Annotated Checklist and Atlas of Taxonomy, Synonymy, Distribution, and Conservation Status (8th Ed.). Teoksessa Rhodin, Anders G. J. et al. (toim.): Conservation Biology of Freshwater Turtles and Tortoises: A Compilation Project of the IUCN/SSC Tortoise and Freshwater Turtle Specialist Group. Chelonian Research Monographs, 3.8.2017, nro 7, s. 1–292. Chelonian Research Foundation and Turtle Conservancy. doi:10.3854/crm.7.checklist.atlas.v8.2017 ISSN 1088-7105 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 9.2.2021. (englanniksi)
  3. ↑ a b Uetz, Peter & Freed, Paul & Hošek, Jiří (toim.): Pelodiscus  The Reptile Database. Reptarium. Viitattu 31.1.2021. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i Hooper, Rowan: Soft-shelled turtle The Japan Times. 27.6.2007. Viitattu 15.2.2021. (englanniksi)
  5. ↑ a b O’Shea, Mark & Halliday, Tim: Matelijat ja sammakkoeläimet, s. 75. Suomentanut Sari Welling-Hirvonen. Helsinki: Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-174-4
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l m Farkas, Balázs et al.: A new species of Pelodiscus from northeastern Indochina (Testudines, Trionychidae). ZooKeys, 13.2.2019, nro 824, s. 71–86. Pensoft Publishers. PubMed:30799973 doi:10.3897/zookeys.824.31376 ISSN 1313-2970 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.1.2021. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h Fritz, Uwe et al.: The world’s economically most important chelonians represent a diverse species complex (Testudines: Trionychidae: Pelodiscus). Organisms Diversity & Evolution, 20.3.2010, 10. vsk, nro 3, s. 227–242. doi:10.1007/s13127-010-0007-1 ISSN 1618-1077 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.1.2021. (englanniksi)
  8. ↑ a b c Somma, L. A. & Freedman, J. A.: Pelodiscus sinensis (Wiegmann, 1835) Nonindigenous Aquatic Species Database. 2021. Gainesville, FL: U.S. Geological Survey. Viitattu 27.2.2021. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g h i j k Gong, Shiping et al.: Millennium-old farm breeding of Chinese softshell turtles (Pelodiscus spp.) results in massive erosion of biodiversity. The Science of Nature, 4.5.2018, 105. vsk, nro 5, s. 34. doi:10.1007/s00114-018-1558-9 ISSN 1432-1904 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.1.2021. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m Pupina, Aija & Pupins, Mihails: First records of new aquatic predator Pelodiscus sinensis (Wiegmann 1835) in Latvia and preliminary ecological risk assessment of the invasion for autochthonic Emys orbicularis (Linnaeus 1758). Acta Biologica Universitatis Daugavpiliensis, 2016, 16. vsk, nro 1, s. 61–76. ISSN 1407-8953 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.2.2021. (englanniksi)
  11. ↑ a b c Sato, Hiroyuki & Kaneko, Atsushi & Ota, Hidetoshi: Intersexual dietary divergence in a Chinese soft-shelled turtle population, Pelodiscus sinensis, on Okinawajima Island, Ryukyu Archipelago, Japan. Teoksessa. Poster Session. 21st Century COE Program, 11.3.2005, s. 19-48. University of the Ryukyus. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 12.3.2021. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. ↑ a b c d e f g Dong, Caroline M. & Engstrom, Tag N. & Thomson, Robert C.: Origins of softshell turtles in Hawaii with implications for conservation. Conservation Genetics, helmikuu 2016, 17. vsk, nro 1, s. 207–220. doi:10.1007/s10592-015-0772-7 ISSN 1572-9737 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.2.2021. (englanniksi)
  13. ↑ a b c Kraus, Fred: ”Appendix A: Database of Introductions”, Alien Reptiles and Amphibians, s. 334–335. Dordrecht: Springer, 2009. ISBN 978-1-4020-8946-6 (englanniksi)
  14. ↑ Brejcha, Jindřich et al.: First records of the soft-shelled turtle, Pelodiscus sinensis (Wiegmann, 1834), in the Balkans. Herpetozoa, 30.1.2014, 26. vsk, nro 3/4, s. 189–192. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.2.2021. (englanniksi)
  15. ↑ Fofonoff, P. W. et al.: Pelodiscus sinensis National Exotic Marine and Estuarine Species Information System: Chesapeake Bay Introduced Species Database. 8.9.2011. Smithsonian Environmental Research Center. Viitattu 3.2.2021. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  16. ↑ Ernst & Lovich 2009, s. 640.
  17. ↑ a b c d e f Xiong, Gang et al.: Genetic variation in the Chinese soft-shell turtles ( Pelodiscus spp.) revealed by sequences of mitochondrial Cytb gene. Mitochondrial DNA Part A, 25.11.2019, 30. vsk, nro 8, s. 874–879. Taylor & Francis. doi:10.1080/24701394.2019.1693551 ISSN 2470-1408 (englanniksi)
  18. ↑ a b c d e f Ip, Yuen K. et al.: The Chinese soft-shelled turtle, Pelodiscus sinensis, excretes urea mainly through the mouth instead of the kidney. Journal of Experimental Biology, 10.10.2012, 215. vsk, nro 21, s. 3723–3733. The Company of Biologists Ltd. PubMed:23053366 doi:10.1242/jeb.068916 ISSN 1477-9145 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.3.2021. (englanniksi)
  19. ↑ a b c d e f Ernst & Lovich 2009, s. 645.
  20. ↑ Bour, Roger: Global diversity of turtles (Chelonii; Reptilia) in freshwater. Hydrobiologia, 18.12.2007, 595. vsk, nro 1, s. 593–598. doi:10.1007/s10750-007-9244-5 ISSN 1573-5117 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.2.2021. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Shao 2012, s. 462.
  22. ↑ a b c Trionyx sinensis (Weigmann, 1834) Cultured Aquatic Species Information Programme. FAO Fisheries & Aquaculture. Viitattu 21.2.2021. (englanniksi)
  23. ↑ Vistro, Waseem Ali et al.: Hematological and plasma biochemical parameters of Chinese soft-shelled turtle during hibernation and non-hibernation. International Journal of Agriculture and Biology, 4.2.2020, 23. vsk, nro 3, s. 529–533. Friends Science Publishers. doi:10.17957/IJAB/15.1319 ISSN 1814-9596 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 17.2.2021. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  24. ↑ a b c d e f g h Shao 2012, s. 463.
  25. ↑ He & Zhang 2018, s. 345.
  26. ↑ Ananjeva, Natalia et al.: The Reptiles of Northern Eurasia, s. 18. Sofia: Pensoft Publishers, 2006. ISBN 978-954-642-269-9 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.3.2021). (englanniksi)
  27. ↑ Bu, Xingjiang & Liu, Luo & Nie, Liuwang: Genetic diversity and population differentiation of the Chinese soft-shelled turtle (Pelodiscus sinensis) in three geographical populations. Biochemical Systematics and Ecology, kesäkuu 2014, 54. vsk, s. 279–284. doi:10.1016/j.bse.2014.02.022 ISSN 0305-1978 (englanniksi)
  28. ↑ Rhodin, Anders G. J. et al.: Global Conservation Status of Turtles and Tortoises (Order Testudines). Chelonian Conservation and Biology, 18.12.2018, 17. vsk, nro 2, s. 135–161. Chelonian Research Foundation and Turtle Conservancy. doi:10.2744/CCB-1348.1 ISSN 1071-8443 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.2.2021. (englanniksi)
  29. ↑ Adler, Kraig: The Development of Systematic Reviews of the Turtles of the World. Vertebrate Zoology, 31.10.2007, 57. vsk, nro 2, s. 139–14 8. ISSN 1864-5755 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 9.2.2021. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d Engstrom, Tag N. & Shaffer, H. Bradley & McCord, William P.: Multiple Data Sets, High Homoplasy, and the Phylogeny of Softshell Turtles (Testudines: Trionychidae). Systematic Biology, 1.10.2004, 53. vsk, nro 5, s. 693–710. doi:10.1080/10635150490503053 ISSN 1063-5157 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.3.2021. (englanniksi)
  31. ↑ a b Le, Minh et al.: A phylogeny of softshell turtles (Testudines: Trionychidae) with reference to the taxonomic status of the critically endangered, giant softshell turtle, Rafetus swinhoei. Organisms Diversity & Evolution, 6.3.2014, 14. vsk, nro 3, s. 279–293. doi:10.1007/s13127-014-0169-3 ISSN 1618-1077 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 5.3.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pelodiscus&oldid=22853246”