Pelastustoimen laiminlyönti
Pelastustoimen laiminlyönti on Suomen rikoslain mukaan rikokseksi katsottavaa toimintaa. Sitä koskevassa säännöksessä asetetaan auttamisvelvollisuus jokaiselle, joka tietää toisen olevan hengenvaarassa. Pelastamista voidaan luonnehtia yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi.[1] Pelastustoimen laiminlyönti säädetään rangaistavaksi rikoslain 21 luvun 15 §:ssä:
- Joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voidaan häneltä edellyttää, on tuomittava pelastustoimen laiminlyönnistä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.[2]
Pelastustoimen laiminlyöntiä koskeva säännös siirrettiin rikoslain 44 luvusta 21 lukuun vuonna 1969. Samassa yhteydessä rangaistusasteikkoon liitettiin myös vankeusrangaistuksen mahdollisuus.[1] Alkuperäisessä vuoden 1889 muodossaan säännös oli seuraavanlainen:
- Joka, tietäen toisen olevan todellisessa hengenvaarassa, on tälle antamatta tahi hankkimatta sellaista apua, minkä hän, saattamatta itseään tahi ketään muuta vaaraan, voi aikaan saada, vetäköön sakkoa enintään kolmesataa markkaa.[3]
Säännös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pelastustoimen laiminlyöntiä koskevan säännöksen asettaman pelastusvelvollisuuden yleisin tilanne on sellainen, että joku on hengenvaarassa. Tämä jokamiehen velvollisuus koskee myös sellaisia tilanteita, joissa joku on vakavassa terveyden vaarassa. Pelastustoimiin ryhtymistä edellytetään kuitenkin vain sellaiselta henkilöltä, joka on melko lähellä vahinkopaikkaa. Jos henkilöllä ei ole esimerkiksi uimataitoa, hänen ei odoteta auttavan vedessä olevaa hädänalaista ihmistä. Jos henkilö ei tiedä, miten hänen tulisi toimia, ja hän jää passiivisena katselemaan, hänen ei katsota syyllistyvän rikokseen. Myös paniikin tai hämmennyksen aiheuttama kyvyttömyys pelastustoimiin poistaa syyllisyyden rikokseen.[4]
Pelastusvelvollisuus on yleinen, mutta annettavan avun luonnetta rajoitetaan säännöksessä siten, että riittävää on apu, mitä kultakin ihmiseltä kussakin tilanteessa voidaan vaatia. Joissakin tilanteissa edellytetään asettumista jonkinlaiseen vaaraan. Näin ollen esimerkiksi vapaaehtoiseen meripelastustoimintaan osallistuvan henkilön edellytetään ottavan riskejä, jotka hän pystyy taidoillaan ja tiedoillaan hallitsemaan. Riippuu siis henkilön kyvyistä ja tilanteen luonteesta, mitä kultakin voidaan kohtuudella vaatia.[1] Kohtuudella voidaan vaatia esimerkiksi auttajan asettavan vaatteensa tai ajoneuvonsa likaantumisvaaraan ja hänen edellytetään ottavan vähäisen terveysriskin. Riskien tulee olla auttajan taidoilla ja tiedoilla hallittavissa, eikä hänen edellytetä asettavan omaa henkeään vaaralle alttiiksi.[4]
Pelastustoimen laiminlyönnin katsotaan olevan varsinainen laiminlyöntirikos eli tällainen laiminlyönti sellaisenaan on rangaistavaa, vaikka henkilövahinkoja ei olisikaan tapahtunut. Tapahtumaa passiivisena seurannut sivustakatsoja on mahdollista tuomita rangaistukseen, vaikka joku toinen olisi saanut pelastettua hengenhädässä olleen. Onnettomuuspaikalla voi olla useita passiivisia sivullisia, joita kaikkia voidaan syyttää pelastustoimen laiminlyönnistä.[4]
Jos henkilön katsotaan olevan vastuuasemassa uhrista, hänellä on erityinen auttamisvelvollisuus. Tällöin auttamatta jättäminen tuomitaan heitteillepanona. Jos hädänalainen kuolee, niin hänet avuttomaan tilaan jättämisestä vastuussa ollut voidaan tuomita kuolemantuottamuksesta. Tahalliseen henkirikokseen tai pahoinpitelyrikokseen syylliseksi todettua henkilöä ei tuomita pelastustoimen laiminlyönnistä rangaistukseen, sillä rangaistus näistä rikoksista on paljon ankarampi kuin auttamisvelvollisuuden laiminlyönnistä. Myös liikenneonnettomuuden tapahtumapaikalla voi syyllistyä pelastustoimen laiminlyöntiin liikennepaon tai heitteillepanon sijasta.[4]
Oikeuskäytäntö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]KKO 1979 II 105
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Korkeimman oikeuden tutkimassa ja ratkaisemassa jutussa KKO 1979 II 105 yhtenä osatekijänä oli pelastustoimen laiminlyönti. Miehet A ja B sekä naiset C ja D olivat pahoinpidelleet herra X:ää Jyväskylässä 1977. X menetti tajuntansa ja jäi maahan makaamaan. B, C ja D lopettivat pahoinpitelyn ja yhdessä A:n kanssa anastivat X:n taskusta kymmenen markan kolikkoa. Tämän jälkeen A pudotti rinnan korkeudelle nostamansa 21-kiloisen kiven X:n kasvoille. Uhri sai kallovamman ja kuoli veren hengittämiseen.[5]
B, C ja D havaitsivat X:n joutuneen hengenvaaraan, mutta he poistuivat tapahtumapaikalta tekemättä mitään X:n auttamiseksi. Jyväskylän raastuvanoikeus tuomitsi A:n törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta viideksi vuodeksi vankeuteen sekä B:n, C:n ja D:n törkeästä pahoinpitelystä eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Vaasan hovioikeus tuomitsi A:n täyttä ymmärrystä vailla tehdystä varkaudesta ja täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta yhdistettynä 7 vuodeksi 20 päiväksi vankeuteen. B:n, C:n ja D:n tuomiota hovioikeus muutti vain siltä osin, että C ja D tuomittiin myös varkaudesta. Korkein oikeus ei muuttanut A:n tuomiota, mutta tuomitsi B:n, C:n ja D:n eripituisiin vankeusrangaistuksiin törkeästä pahoinpitelystä ja pelastustoimen laiminlyönnistä. Korkein oikeus katsoi, että B, C ja D olivat poistuneet tapahtumapaikalta, johon ulkopuolisten henkilöiden apua ei ollut odotettavissa. He eivät ryhtyneet toimiin X:n auttamiseksi tai avun hankkimiseksi hänelle. B, C ja D olisivat voineet ryhtyä toimiin X:n hoitoon saamiseksi ilman, että he olisivat saattaneet itseään tai ketään muutakaan vaaraan. Siksi korkein oikeus katsoi B:n, C:n ja D:n syyllistyneen pelastustoimen laiminlyöntiin.[5]
KKO:2009:36
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nora ja Jarkko olivat seurustelleet noin vuoden, mutta he eivät asuneet yhdessä. Eräänä päivänä vuonna 2005 he olivat viettäneet aikaansa Noran kerrostaloasunnossa nauttien samalla alkoholia. Illalla he olivat menneet Noran vuorolla yhdessä saunomaan taloyhtiön saunaan. Saunottuaan Nora oli lähtenyt asuntoonsa ja vahvassa humalassa ollut Jarkko oli jäänyt löylyhuoneeseen. Melko pian Nora palasi hakemaan Jarkkoa, mutta aikalukitus oli lukinnut saunatilojen oven, eikä hän saanut Jarkkoon yhteyttä, vaan joutui palaamaan yksin asuntoonsa. Jarkko löytyi seuraavana aamuna löylyhuoneesta kuolleena ja kuolinsyyksi selvisi myöhemmin lämpöhalvaus. Noralle vaadittiin Pieksämäen käräjäoikeudessa rangaistusta heitteillepanosta ja kuolemantuottamuksesta taikka toissijaisesti pelastustoimen laiminlyönnistä.[6]
Käräjäoikeus tuli siihen johtopäätökseen, että Noran lähtiessä Jarkko oli istunut saunan alimmalla lauteella. Hän ei ollut liikunta- tai toimintakyvytön, sillä hän oli itse sulkenut saunan oven. Noran oli tarkoitus hakea Jarkko myöhemmin, ettei tämä loukkaisi itseään saunassa tai portaissa. Näin ollen Nora ei ollut jättänyt Jarkkoa avuttomaan tilaan ja tällä oli ilmeinen mahdollisuus itse poistua löylyhuoneesta. Sähkönsyöttö saunan kiukaaseen katkesi kello 22. Yleiseen elämänkokemukseen perustuen voi arvioida, että löylyhuone jäähtyy melko nopeasti kiukaan alettua kylmetä. Jarkon menehtymistä voi siten pitää ennalta arvaamattomana seurauksena. Noran voitiin katsoa olettaneen Jarkolle aiheutuvaa vaaraa niin pieneksi, ettei tahallisuuskynnys ylittynyt.[6]
Asiassa jäi näyttämättä, että Nora olisi syyllistynyt rikoksiin, joista hänelle vaadittiin rangaistusta. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet. Itä-Suomen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota, eikä korkein oikeus hovioikeuden tuomiota.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nuutila, Ari-Matti ja Ojala, Timo: Vaarantamisrikokset. Teoksessa Lappi-Seppälä, Tapio et al.: Rikosoikeus, WSOYpro 2009, ISBN 978-951-0-33997-8.
- Sundberg, Nils H.: Selostuksia ja tiedonantoja korkeimman oikeuden ratkaisuista vuonna 1979, Helsinki 1979, ISSN 0357-0916.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi, HE 94/1993, s. 99–100.
- ↑ Rikoslain 21 luvun 15 pykälä. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki, 19.12.1889/39, 44 luvun 2 pykälä.
- ↑ a b c d Nuutila s. 546–547.
- ↑ a b Sundberg s. 234–239.
- ↑ a b c Korkeimman oikeuden päätös KKO:2009:36.