François Duvalier
| François Duvalier | |
|---|---|
.jpg) François Duvalier vuonna 1968. |
|
| Haitin 40. presidentti | |
| Edeltäjä | Antonio Thrasybule Kébreau |
| Seuraaja | Jean-Claude Duvalier |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 14. huhtikuuta 1907 Port-au-Prince, Haiti |
| Kuollut | 21. huhtikuuta 1971 (64 vuotta) Port-au-Prince, Haiti |
| Ammatti | lääkäri |
| Arvonimi | lääketieteen tohtori |
| Puoliso | Simone Duvalier (aviol. 1937-1997) |
| Tiedot | |
| Puolue | Kansallisen yhtenäisyyden puolue |
| Uskonto | voodoo, (erotettu roomalaiskatolilainen ) |
François Duvalier (Papa Doc) (14. huhtikuuta 1907 – 21. huhtikuuta 1971[1]) oli Haitin presidentti vuodesta 1957[2] ja myöhemmin elinikäinen presidentti (diktaattori) vuodesta 1964.
Nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]François Duvalier syntyi vuonna 1907 Haitin pääkaupungissa Port-au-Princessa. Hänen isänsä oli opettaja ja äitinsä leipuri.[3] Duvalier’t olivat keskiluokkaisia, minkä ansiosta myös François sai hyvän koulutuksen.[4]
François Duvalier kasvoi Yhdysvaltain miehityskaudella. Hän koki monien muiden samaan sukupolveen kuuluneiden haitilaisten tavoin miehityksen kansallisena häpeänä.[4] Hän oli myös raivoissaan sotilaiden avoimesta rasismista.[5]
Opiskeluaika ja ura lääkärinä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Duvalier oli kiinnostunut kirjallisuudesta, kansatieteestä ja politiikasta. Hän oli vuonna 1929 perustamassa haitilaista négritude-aatetta, jonka mukaan haitilaisten pitäisi olla ylpeitä afrikkalaisesta perinnöstään ja taistella rasismia vastaan.[6][5] Négritude-liikkeessä oli mukana myös mustaihoinen asianajaja, nationalisti ja mystikko Lorimer Denis.[6]
Duvalier valmistui 1934 lääkäriksi Haitin yliopistosta, missä hän työskentelikin vuoteen 1943 asti.[7] Siellä hän tapasi myös tulevan vaimonsa, sairaanhoitaja Simone Ovide Fainen. He menivät naimisiin vuonna 1939.[5][3]
Duvalier oli 1930-luvun lopulla perustamassa Le Groupe des Griots ‑nimistä kirjailijaryhmää, joka kannatti haitilaisen kulttuurin perusteiksi mustaa nationalismia ja voodoota. Duvalier auttoi myös Jean Price-Marsia perustamaan kansatieteen laitoksen, joka keskittyi tutkimaan ja tekemään tunnetuksi haitilaisia tapoja ja arvoja.[7][6]
Duvalier liittyi 1943 Yhdysvaltain rahoittamaan ohjelmaan, jonka päämääränä oli taistella trooppisia tauteja vastaan. Hän opiskeli sen turvin vuoden Michiganin yliopistossa.[5] Duvalier toimi Haitissa ohjelman koordinaattorina, ja hän todisti gressieriläisellä klinikalla penisiliinin tehon frambesian hoidossa.[8]
Vaikka Duvalier olikin taustaltaan katolilainen, hän tutki ja alkoi harjoittaa voodoota. Hänestä tuli myöhemmin myös kyseisen uskonnon pappi, houngan.[5]
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Poliittisen uran alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Duvalier liittyi poliittisen uransa alussa Daniel Fignolén talonpoikaistyöläisten liike ‑nimiseen puolueeseen. Hänestä tuli sen pääsihteeri ja vuonna 1946 puolueen presidenttiehdokkaan Dumarsais Estimén suojatti.[6]
Presidenttinä Estimé valitsi 1946 Duvalier’n kansanterveyslaitoksen johtajaksi. Tämä johti 1947–1948 frambesian vastaista kampanjaa. Duvalier nimettiin 1948 työministeriön alivaltiosihteeriksi ja 1949 kansanterveydestä ja työstä vastaavaksi ministeriksi.[7]
Duvalier toimi ministerinä 10. toukokuuta 1950 asti, jolloin Paul Magloiren johtama sotilasjuntta syöksi Estimén vallasta. Magloiresta tuli myöhemmin maan presidentti. Duvalier palasi lääkäriksi. Vuosina 1951–1954 hän oli järjestämässä Magloiren vastaista toimintaa. Hän oli vastarintaliikkeessä niin näkyvä hahmo, että hän joutui vuonna 1954 piiloutumaan.[7]
Nousu presidentiksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Magloire vetäytyi joulukuussa 1956, ja Duvalier’n seuraajat olivat mukana useimmissa seuraavan kymmenen kuukauden aikana toimineissa hallituksissa.[7] Duvalier oli jo vuonna 1956 päättänyt pyrkiä presidentiksi. Hän pyrki kampanjassaan kehittämään haitilaisille kansallistunnetta ja esittämään itsensä pitkään taloudellisessa ja poliittisessa vallassa olleen mulattieliitin vastavoimana.[9]
Duvalier valittiin presidentiksi syyskuun 1957 vaaleissa.[7] Vaaleja ei voi millään tavalla pitää rehellisinä. Sekä Duvalier että toiseksi tullut Louis Déjoie pyrkivät vääristämään tulosta. Iso osa äänioikeutetuista oli lukutaidottomia, eikä vaaleissa ollut listaa äänioikeutetuista, joten monet äänestivät useaan kertaan.[4]
Duvalier’n kannattajat pitivät häntä kouluttautuneena, hyväkäytöksisenä, poliittisesti kunnianhimottomana ja kansainvälisenä miehenä. Duvalier muistettiin myös hänen lääketieteellisestä työstään köyhien parissa ja kansallismielisyydestään. Hän oli eräänlainen isähahmo, ja sai sen ansiosta lempinimen ”Papa Doc”.[6]
Duvalier vakuutti 22. lokakuuta pitämässään virkaanastujaispuheessaan yhtenäisyyttä, sovintoa ja taloudellista tasa-arvoa. Muutamassa viikossa hän kuitenkin alkoi järjestelmällisesti tuhota vastustajiaan ja keskittämään kaikkea valtaa itselleen.[10]
Hirmuhallinnon aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heinäkuussa 1958 tapahtuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Duvalier alkoi järjestää itselleen henkilökohtaista armeijaa.[10] Hän pienensi varsinaisen armeijan kokoa ja perusti omat joukkonsa yhteistyössä pääneuvonantajansa Clément Bardot’n kanssa.[7]
Duvalier perusti vuonna 1959 Kansallisen turvallisuuden vapaaehtoiset (Volontaires de la Sécurité Nationale) ‑nimisen puolisotilaallisen ryhmittymän. Kansan suussa se tunnettiin haitinkreolinkielisellä nimellä Tonton Makout (”Säkkisetä”) ja kansainvälisesti tämän ranskankielisellä vastineella Tonton Macoute.[11] Nimi juontui haitilaisen mytologian möröstä, joka kantoi nukkuvia lapsia säkissään.[10] Joukkoja alettiin nopeasti pelätä, sillä ne käyttivät aseenaan väkivaltaa, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Pääosa sotilaista ei saanut palkkaa, joten heillä oli myös lupa varastaa tarvitsemansa.[11]
Duvalier sai vuonna 1959 sydänkohtauksen. Bardot toimi toipumisaikana hänen sijaisenaan.[7] Toivuttuaan Duvalier kiihdytti sortotoimiaan ja hänestä tuli entistä vainoharhaisempi. Hän muun muassa pidätytti Bardot’n ja syytti tätä valtansa heikentämisestä. Bardot surmattiin vuonna 1963, koska häntä syytettiin vallankaappaussuunnitelmista.[11]
Duvalier valittiin vuonna 1961 uudelle kuusivuotiselle kaudelle täysin peukaloiduissa vaaleissa. Sata prosenttia annetuista äänistä meni hänelle. Vaalien perusteella hänellä oli omasta mielestään kansan lupa tekojensa toteuttamiseen. Niiden jälkeen väkivalta ja ihmisoikeusrikkomukset kävivät niin mittaviksi, että Yhdysvallat ja monet muut valtiot vetivät taloudellisen tukensa Haitilta.[11] Yhdysvallat palautti tukensa, kun Duvalier lakkautti vuonna 1962 maansa diplomaattiset suhteet Fidel Castron Kuubaan ja äänesti Kuuban Amerikan valtioiden järjestöstä erottamisen puolesta.[12]
Duvalier alkoi vuonna 1963 siirtyä entistä enemmän kohti itsevaltiutta. Hän julisti itsensä Haitin puolijumalalliseksi ruumiillistumaksi kehittäen näin henkilökulttian. Duvalier julisti huhtikuussa 1964 itsensä elinikäiseksi presidentiksi.[7]
Katolisella kirkolla oli runsaasti valtaa Haitissa, minkä takia Duvalier pyrki jatkuvasti heikentämään kirkkoa, joskaan ei yhtä väkivaltaisesti kuin muita voimakkaita instituutioita. Vaikka Duvalier oli pidättänyt ja ajanut maanpakoon monia häntä vastustaneita pappeja ja takavarikoinut kirkon ominaisuutta, Vatikaani teki lokakuussa 1966 hänen kanssaan sopimuksen, joka antoi hänelle luvan kansallistaa kirkko. Duvalier’sta tuli näin käytännössä Haitin kirkon pää.[13]
Duvalier kohdisti monet sortotoimistaan oppineisiin, koska hän tiesi heidän pystyvän järjestämään kapinoita. Tämän seurauksena Haitista pakeni paljon keskiluokkaa. Duvalier jopa purki vuonna 1969 kansallisen lukutaito-ohjelman, koska pelkäsi, että opettajat levittäisivät hänen vastaistaan propagandaa. Duvalier syöksi näin kansansa entistä pahemmin lukutaidottomuuteen.[14]
Duvalier’n terveys heikkeni nopeasti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Hänen kätensä lihakset surkastuivat niin pahoin, että hänen vaimonsa joutui auttamaan syömisessä. Hän julistikin vuonna 1971 poikansa Jean-Claude Duvalier’n seuraajakseen ja elinikäiseksi presidentiksi. François Duvalier kuoli 64-vuotiaana huhtikuussa 1971.[14]
Vuonna 1986, 15 vuotta Duvalier’n kuoleman jälkeen, hänen ruumiinsa kaivettiin ylös ja sille suoritettiin niin sanottu kuolemanjälkeinen teloitus.
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]François Duvalier tapasi lääkärinä työskennellessään tulevan vaimonsa, sairaanhoitaja Simone Ovide Fainen. He menivät naimisiin 1939 ja saivat neljä lasta: Marie-Denisen, Nicolen, Simonen ja Jean-Clauden. Miehensä valtakaudella Simone Duvalier tuki monia suosikkitahojaan. Jean-Clauden valtakauden alussa Simone vaikutti huomattavasti poikansa politiikkaan.[15]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Duvalier'n hallituskautta sävytti korruptio, ja hän pysyi vallassa yksityisarmeijoiden avulla. Noin 30 000 ihmistä surmattiin poliittisista syistä. Yhdysvallat ei puuttunut tilanteeseen, koska katsoi Duvalier'n suojaavan Haitia Kuuban kaltaiselta kommunistiselta vallankumoukselta. Duvalier käytti voodoota yhtenä aseistaan pysyäkseen vallassa: hän laillisti pelätyt voodoo-noitatohtorit. Koko hänen valtakautensa ajan nämä saivat ilmoittaa julkisesti toiminnastaan, muun muassa Port-au-Princen puhelinluettelon keltaisilla sivuilla.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Galván, Javier A.: Latin American Dictators of the 20th Century. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, 201. ISBN 978-0-7864-6691-7 Google-kirjat (viitattu 23.3.2017).
- Girard, Philippe: Haiti: The Tumultuous History. New York, NY: Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-10661-1 Google-kirjat (viitattu 24.3.2017).
- Greene, Anne: ”Haiti: Historical Setting". Teoksessa Helen Chapin Metz: Dominican Republic and Haiti. Washington, DC: Federal Research Division, Library of Congress, 2001. ISBN 0-8444-1044-6 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 23.3.2017).
- Hall, Michael R.: Historical Dictionary of Haiti. Lanham, Maryland: Scarecrow Press, Inc, 2012. ISBN 978-0-8108-7810-5 Google-kirjat (viitattu 23.3.2017).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ François Duvalier
- ↑ Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 41. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
- ↑ a b Galván, s. 97.
- ↑ a b c Girard, s. 97–98.
- ↑ a b c d e Hall, s. 89.
- ↑ a b c d e Greene, s. 287.
- ↑ a b c d e f g h i François Duvalier Encyclopædia Britannica. 2017. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.3.2017. (englanniksi)
- ↑ Girard, s. 99.
- ↑ Galván, s. 98.
- ↑ a b c Greene, s. 288.
- ↑ a b c d Galván, s. 100–101.
- ↑ Hall, s. 90.
- ↑ Greene, s. 289.
- ↑ a b Galván, s. 102.
- ↑ Hall, s. 92.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta François Duvalier Wikimedia Commonsissa
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
