Pandjehin kriisi

Pandjehin kriisi
Osa Suurta peliä
Päivämäärä: 31. maaliskuuta 1885 Paikka: Pandjeh, nykyinen Turkmenistan. Lopputulos: Venäjän voitto.
Osapuolet
Venäjän keisarikunta	Afganistan
Komentajat
	-
Vahvuudet
3 372 sotilasta	3 099 sotilasta
Tappiot
40 haavoittunutta ja kuollutta	noin 800 kuollutta¹
¹Osa menehtyi paetessaan joen yli.

Pandjehin kriisi oli Venäjän ja Britannian välinen diplomaattinen kriisi, joka syttyi, kun venäläiset valtasivat 31. maaliskuuta 1885 brittien suojelemalle Afganistanille kuuluneen Pandjehin keitaan nykyisessä Turkmenistanissa. Sota vältettiin kuitenkin lopulta diplomaattisin keinoin.

Tausta

Pandjeh (nyk. Serhetabat) oli pieni keidas ja asutuskeskus, joka sijaitsi puolimatkassa Mervistä Heratiin. Venäläiset olivat vallanneet Mervin helmikuussa 1884 turkmeeneilta. Valtauksen jälkeen he kohdistivat katseensa Pandjehiin, joka sekä brittien että afgaanien mielestä kuului Afganistaniin. Venäläiset katsoivat alueen siirtyneen heille Mervin valloituksen yhteydessä. Britit olivat puolestaan luvanneet Afganistanin emiirille Abdur Rahmanille auttaa häntä, jos venäläiset hyökkäisivät maahan. Talvella 1884-1885 brittien tiedustelu sai tietoja, joiden mukaan venäläisten valtaukset Turkmenistanissa olivat vain valmisteluja suuremmalle hyökkäykselle Afganistaniin. Maat olivat perustaneet keskinäisen rajakomission sopimaan Venäjän ja Afganistanin rajoista, mutta venäläisten suunnitelmana oli vielä neuvottelujen aikana edetä mahdollisimman pitkälle etelään kohti Afganistania. Rajakomission brittiläinen edustaja kenraali Peter Lumsden ilmoitti Lontooseen venäläisten yrittävän todennäköisesti vallata Pandjehin keväällä 1885 lumien sulettua. Tällä välin emiiri Abdur Rahman oli brittien painostuksesta vahvistanut Pandjehia 500 miehellä. Venäläisten paikallinen komentaja Aleksandr Komarov suuttui uutisesta ja vaati Pandjehin afgaanikomentajaa vetäytymään heti. Komentaja kieltäytyi, jolloin Komarov kehotti Lumsdenia pyytämään afgaaneja vetäytymään, mutta tämäkin kieltäytyi.

Pandjehin valtaus

Taistelun valmistelut

Venäläisiä komentanut kenraali Aleksandr Komarov.

Afganistanin emiiri Abdur Rahman.

Kun afgaanit olivat kieltäytyneet vetäytymästä, Komarov alkoi suunnitella Pandjehin sotilaallista valtausta. Tällä välin venäläiset diplomaatit olivat kuitenkin luvanneet briteille, etteivät venäläiset hyökkäisi Pandjehia vastaan. kuningatar Viktoria oli sodan estämiseksi jopa vedonnut sähkeellä keisari Aleksanteri III:een. Tapahtumien vuoksi Komarov voisi oikeuttaa hyökkäyksensä vain, jos afgaanit nähtäisiin aloitteen tekijöinä. Tätä tarkoitusta varten Komarovin avuksi tuli Mervin valtauksen aiempi suorittaja majuri Alikhanov. Hän tiesi afgaanien olevan ylpeitä ja yritti provosoida heidän komentajaansa kirjeellä, jossa hän syytti tätä muun muassa pelkuruudesta. Lumsden sai kuitenkin afgaanit hillitsemään itsensä toteamalla, että britit eivät voisi auttaa heitä tulevassa taistelussa. Venäläiset siirsivät kuitenkin koko ajan asemiaan lähemmäksi Pandjehia, ja 25. maaliskuuta he olivat vain runsaan kilometrin päässä. Tällöin provokaatioiden epäonnistuttua Komarov esitti puolustajille uhkavaatimuksen, jossa hän vaati afgaaneja perääntymään viiden päivän kuluessa. Afgaanit eivät suostuneet, ja Lumsden siirsi tällä välillä leirinsä Pandjehin ulkopuolelle. Taistelut alkoivat 31. maaliskuuta.

Taistelu

Taistelun alussa afgaanien joukot koostuivat 3 099 sotilaasta, joihin kuului 416 kabulilaista ja 867 heratilaista ratsumiestä, neljä tykkiä käsittänyt muulien vetämä tykkipatteri ja neljän tykin kenttätykistöpatteri. Venäläisten joukot koostuivat 3 300 jalkaväen sotilaasta, 272 ratsuväen sotilaasta ja 11 tykistä. Komarov määräsi uhkavaatimuksensa kuluttua joukkonsa etenemään. Heidän oli määrä pidättäytyä ampumasta, kunnes afgaanit tulittaisivat ensin. Venäläisten mukaan afgaanit avasivatkin tulen ensin haavoittaen erään kasakan hevosta, mutta Lumsdenin lähdettyä tiedossa on vain heidän kertomuksensa tapahtumista. Venäläiset avasivat puolestaan tulen afgaanien ratsuväkeä vastaan, joka pakeni tulituksen tieltä. Afgaanien jalkaväki teki kuitenkin ankarampaa vastarintaa. Taistelussa mukana olleen Alikhanovin mukaan kaksi afgaanikomppaniaa kuoli kokonaan venäläisten vallatessa heidän asemansa. Lopulta jalkaväkikin pakeni ja taistelutantereelle jäi 800 kuollutta afgaania. Moni hukkui heidän paetessaan joen yli. Venäläiset menettivät vain 40 kuollutta ja haavoittunutta.

Kriisi

Uutinen Pandjehin valtauksesta saapui viikkoa myöhemmin Lontooseen, missä se aiheutti vihaa ja epäuskoa venäläisten toimintaa kohtaan. Monet uskoivat maiden välisen sotaa nyt väistämättömäksi. Royal Navy asetettiin hälytysvalmiuteen, ja britit tekivät suunnitelmia Port Hamiltonin valtauksesta Koreassa, jotta Kaukoidässä voitaisiin toimia Vladivostokia ja muita venäläisten tukikohtia vastaan. Samalla harkittiin myös venäläisiä vastaan hyökkäämistä Kaukasiassa mahdollisesti Ottomaanien tuella. Brittien tuodessa uutisen emiiri Rahmanille hän vähätteli tapahtumia sanoen, että parin sadan tai parin tuhannen miehen menetys ei merkitse mitään. Hän ei halunnut maansa joutuvan kahden suurvallan sotatantereeksi. Tällä välin sanomalehdet vaativat Britanniassa, että venäläisille annettaisiin opetus. Vastaavasti Venäjällä vaadittiin myös Heratin valtaamista. Sapelienkalistelusta huolimatta Britanniaa tai Venäjää ei kumpaakaan lopulta kuitenkaan kiinnostanut ryhtyä sotaan Pandjehin takia, ja osapuolten välillä päästiin diplomaattiseen ratkaisuun. Venäläiset suostuivat vetäytymään Pandjehista ja sopimaan rajakiistat neuvotteluissa. Sovittiin, että venäläiset pitäisivät Pandjehin, mutta Afganistan sai puolestaan haltuunsa Zulfikarin solan. Maiden raja virallistettiin vuonna 1887.

Lähteet

• Peter Hopkirk: The Great Game - On Secret Service in High Asia. John Murray, 1990. ISBN 978-0-7195-6447-5 (englanniksi)
• Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at War, 1815–1914: An Encyclopedia of British Military History. ABC Clio, 2004. ISBN 1-57607-925-2 (englanniksi)