Pajurohdos
Pajurohdokset ovat pajun kuoresta tai lehdestä valmistettuja, salisylaatteja sisältäviä luontaistuotteita tai lääkevalmisteita, joiden yleisimpiä käyttötarkoituksia ovat kuumeen hoito ja päänsäryn tai reumaattisen kivun lievitys[1]. Rohdoksista on myös ollut apua pitkittyneiden kiputilojen ja migreenin hoidossa[2].
Erityyppiset rohdokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pajurohdokset voidaan jaotella niiden valmistustavan ja koostumuksen mukaan kahteen eri ryhmään:
- Salicis cortex: kuivattua ja jauhettua pajunkuorta tai nuoria oksia sisältävä rohdostuote. Salisylaattien pitoisuus vaihtelee tavallisesti välillä 1–1,5 % kuivapainosta[3].
- Salicis extractum: pajun lehdistä tai kuorista uutettu ja standardisoitu rohdosvalmiste, jonka salisylaattipitoisuus voi vaihdella välillä 8–12 %.
Lisäksi pajurohdoksiksi voidaan käsittää myös luonnontuotteet, jotka sisältävät muista kasveista saatujen ainesosien lisäksi pieniä määriä pajun lehtiä, kuorta tai niistä tehtyä uutetta. Koostumuksesta riippuen pajurohdoksia voidaan markkinoida joko kasvirohdosvalmisteena tai ravintolisänä.
Vaikutusmekanismi ja teho
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pajurohdosten vaikutusmekanismi on samantapainen kuin asetyylisalisyylihapolla; pajurohdoksen sisältämät salisylaatit pilkkoutuvat salisiiniksi ihmisen ruoansulatuskanavassa, josta salisiini imeytyy vereen. Veren mukana yhdiste kulkeutuu muualle elimistöön ja hajoaa edelleen salisyylihapoksi[4].
Luonnon salisylaatit ovat synteettistä johdannaistaan, asetyylisalisyylihappoa tehokkaampia kivunlievittäjiä. Teho saattaa perustua rohdosten sisältämiin muihin kasviperäisiin yhdisteisiin, kuten flavonoideihin[5]. Synteettisiin johdannaisiin verrattuna pajurohdosten etuna on myös niiden vatsaystävällisyys[6].
Pajurohdosten historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinalainen, egyptiläinen, kreikkalainen, intialainen ja roomalainen kansanlääketiede on tuntenut pajunkuoren käytön särkyyn ja kuumeeseen jo tuhansia vuosia; pajurohdosten valmistukseen ja käyttöön opasti mm. Egyptissä 1500 eaa. kirjoitettu ote Ebersin papyruksesta. Pajurohdosten nykyisen käytön keksijänä pidetään pastori Edmund Stonea, joka keksi kokeilla pajua malarian hoitoon 1750-luvun Englannissa. Rohdoksissa tehoaineena toimivan salisiinin eristäminen pajun kuoresta vuonna 1829 aloitti kehitystyön, joka johti ehkä maailman eniten käytetyn lääkkeen, Aspirinin, syntyyn[7].
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Pierpoint, W. 1994. Salicylic acid and its derivatives in plants: medicines, metabolites and messenger molecules. Advances in Botanical Research 20:163-235.
- ↑ Eisenberg, E., Chrubasik, S. Balan, E., Weinber-ger, T. and Luzzati, R. 2002. Willow bark extract for low back pain: a randomised double-blind study. Focus on Alternative and Complementary Therapies 7:91-92.
- ↑ Anon. 2001. Willow bark Salicis cortex. Pp. 1602-1604 in: European Pharmacopoeia. The European Directorate for the Quality of Medicines and Health Care.
- ↑ Schmid B, Kötter I, Heide L. 2001. Pharmacokinetics of salicin after oral administration of a standardized willow bark extract. European Journal of Clinical Pharmacology 57:387-91.
- ↑ Schmid, B, Lüdtke, R., Selbmann, H-K., Kötter, I., Tschirdewahn, B., Schaffner, W. and Heide, L. 2001. Efficacy and tolerability of a standardised willow bark extract in patients with Osteoarthritis: Randomized placebo-controlled, double blind clinical trial. Phytotherapy Research 15:344-350.
- ↑ Setty, A. and Sigal, L. 2005. Herbal medications commonly used in the practice of rheumatology: mechanisms of action, efficacy, and side effects. Seminars in Arthritis and Rheumatism 34:773-784.
- ↑ Braña, M., Del Río, L., Trive, N. and Salazar, N. 2005. La verdadera historia de la Aspirina. Anales de la Real Academia Nacional de Farmacia 71:813-819.