Otsonikerroksen suojelua koskeva Wienin yleissopimus
| Otsonikerroksen suojelua koskeva Wienin yleissopimus | |
|---|---|
 Aukko otsinikerroksessa vuosina 1979 ja 2008. |
|
| Allekirjoitettu | 1985 |
| Allekirjoituspaikka |
Wien  |
| Voimaantulopäivä | 22. syyskuuta 1988 |
| Korvaava sopimus | Montrealin pöytäkirja |
| Osapuolet | |
| Alkuperäiset allekirjoittajat | 28 valtiota |
| Ratifioijat | 198 valtiota |
Otsonikerroksen suojelua koskeva Wienin yleissopimus (engl. Vienna Convention for the Protection of the Ozone Layer) on otsonikerroksen suojelemiseksi vuonna 1985 laadittu kansainvälinen yhteistyösopimus. Wienin yleissopimus johti kaksi vuotta myöhemmin laadittuun Montrealin pöytäkirjaan, jossa sovittiin tarkoista päästörajoituksista otsonikadon pysäyttämiseksi. Wienin yleissopimuksen tavoitteena on tukea otsonikerroksen tilaa koskevaa tutkimustyötä, valvoa CFC-yhdisteiden tuotantoa ja edistää tiedonvaihtoa valtioiden välillä.[1] Sopimus astui voimaan 22. syyskuuta 1988.
Wienin yleissopimuksessa ei sovittu konkreettisia toimenpiteitä CFC-yhdisteiden tuotannon vähentämiseksi. Silti se oli merkittävä kansainvälinen ympäristönsuojelusopimus: maailman valtiot huolestuivat maailmanlaajuisesta ympäristöongelmasta jo ennen kuin sen olemassaolo ja vaikutukset oli tieteellisesti todistettu. Tieto Etelämantereen otsoniaukosta julkaistiin Nature -lehdessä saman vuoden toukokuussa, vain pari kuukautta sen jälkeen kun Wienin yleissopimus oli avattu allekirjoituksille. Tätä ennen merkittävästä otsonikadosta ei ollut todisteita, vaikka CFC-yhdisteistä oli osattu huolestua jo 1970-luvun lopulla. Siten Wienin yleissopimus on ehkäpä ensimmäinen esimerkki varovaisuusperiaatteen hyväksymisestä kansainvälisen sopimuksenteon perusteeksi[1]. Toisaalta Wienin yleissopimus jäi kompromissiksi juuri siksi, että varmoja todisteita ihmisen aiheuttamasta otsonikadosta ei vielä ollut. Sopimus muotoileekin, että osapuolet ovat "tietoisia otsonikerroksen muuttamisen mahdollisista haitallisista vaikutuksista ihmisten terveyteen ja ympäristöön".[2]
Ennen kaikkea Wienin yleissopimus toimi tärkeänä pohjana Montrealin pöytäkirjalle, jonka avulla otsonia tuhoavien yhdisteiden käyttö on saatu kuriin ja otsonikadon paheneminen pysäytettyä. Nykyään jo melkein kaikki maailman valtiot ovat allekirjoittaneet sekä Wienin yleissopimuksen että Montrealin pöytäkirjan.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b The Vienna Convention for the Protection of the Ozone Layer marraskuu 2001. United Nations Environment Programme. Arkistoitu 11.1.2007. Viitattu 26.1.2007. (englanniksi)
- ↑ Clark, Karen: A Montreal Protocol for POPs? 1996. WWF. Viitattu 26.1.2007. (englanniksi)