Orinoconkrokotiili

Orinoconkrokotiili
Vankeudessa eläviä orinoconkrokotiileja Villavicenciossa, Kolumbiassa
Uhanalaisuusluokitus
Äärimmäisen uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Matelijat Reptilia
Lahko:	Krokotiilieläimet Crocodylia
Heimo:	Krokotiilit Crocodylidae
Suku:	Crocodylus
Laji:	intermedius
Kaksiosainen nimi
Crocodylus intermedius Graves, 1819
Orinoconkrokotiilin levinneisyys
Katso myös
Orinoconkrokotiili Wikispeciesissä   Orinoconkrokotiili Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Orinoconkrokotiili (Crocodylus intermedius) on Etelä-Amerikassa elävä hyvin suurikokoinen krokotiililaji. Laji on nykyään äärimmäisen uhanalainen.

Koko ja ulkonäkö

Orinoconkrokotiiliuros voi kasvaa jopa lähes 7-metriseksi, ja naaraatkin kasvavat 4–4,5 metriä pitkiksi. Tavallisesti orinoconkrokotiilit jäävät noin 3–4-metriseksi. Laji muistuttaa hyvin paljon amerikankrokotiilia ja pää myös australiankrokotiilia. Orinoconkrokotiilin kuono on pidempi ja kapeampi kuin amerikankrokotiilin. Myös niska on hieman kapeampi, joskin hyvin lihaksikas. Toinen tärkeä ero on, että orinoconkrokotiilin kuudes hammas pilkistää esiin eläimen pitäessä kitaansa kiinni, amerikankrokotiililla sen sijaan pilkistää neljäs hammas. Leuoissa on 68 hammasta. Selkäpuoli näyttää sivultapäin kuperalta. Niskassa on kuusi isoa kilpeä, joista neljä on keskellä ja kaksi niiden molemmin puolin. Selkäpuolen kilvet ovat kuutenatoista poikittaisrivinä. Isoimmat kilvet ovat keskellä, ja ne muodostavat kuusi matalaa selänsuuntaista pitkittäisharjannetta. Raajat ovat melko lyhyet, ja niitä peittävissä kilvissä on keskiharjanne. Toista ja kolmatta varvasta yhdistää lyhyt räpyläpoimu. Orinoconkrokotiili on päältä oliivinvihreä ja vatsapuolelta kellertävä.

Levinneisyys ja elinympäristö

Orinoconkrokotiilia tavataan luonnostaankin vain Venezuelassa ja Kolumbiassa, satunnaisesti niitä on kulkeutunut myös Trinidadille. Lajin pääasiallista elinaluetta on lajin nimikkojoki Orinoco ja sen lähijoet. Levinneisyys on huonosti tunnettu erityisesti Kolumbiassa. Orinoconkrokotiilin leviämisen etelämmäs Amazonasiin lienee estänyt etelän vuoristo, jota laji ei ole pystynyt ylittämään. Orinoconkrokotiili viihtyy parhaiten hitaasti virtaavissa joissa ja järvissä. Sen asumavesien rantoja reunustaa joko ympäri vuoden vihreät metsät tai savanni. Orinoconkrokotiilin koko levinneisyysalue kuuluu Llanos-savanniin, jossa vuorottelevat sadekaudet ja kuivatkaudet. Osa joista kuivuu kuivina kausina pelkiksi lammikoiksi ja vesi voi loppua krokotiilien elinpaikasta kokonaan, ja ne joutuvat usein ahtautumaan pieniin lampareisiin. Usein krokotiilien pitää jättää hupeneva vesialue ja lähteä etsimään vettä muualta.

Elintavat

Orinoconkrokotiili muistuttaa elintavoiltaan paljon amerikankrokotiilia. Eläimet kuluttavat aikaansa kellumalla vedenpinnalla. Orinoconkrokotiilin tärkeintä ravintoa ovat kalat, joiden pyydystämiseen sen suippo kuono soveltuu erinomaisesti. Ne syövät myös vesilintuja ja nisäkkäitä kuten pekareita ja nenäkarhuja. Poikaset syövät etupäässä selkärangattomia ja pieniä kaloja. Orinoconkrokotiilit parittelevat vedessä. Parittelua edeltää koiraan ja naaraan kuuluva ääntely. Naaras kaivaa maahan pesäkuopan kuivanakautena tammi–helmikuussa. Pesä on hietikolla lähellä vettä. Se on alttiina vedenpinnan vaihteluille, ja munat tuhoutuvat, jos sateet nostavat vedenpintaa liian korkealle. Naaras ei käytä pesänteossa lainkaan hajoavaa kasviainesta. Emo munii 15–70 munaa, keskimäärin 40. Munilla on pituutta 7–8 senttimetriä ja leveyttä noin 5 senttimetriä. Sen täytyy puolustaa pesää munavarkailta, kuten teguilta ja kondoreilta. Samalla naaraan täytyy välillä kastella pesää, koska kosteus on munien kehitykselle välttämätöntä. Munat hautuvat noin 70 päivää ja poikaset kuoriutuvat sadekaudella. Poikaset muistuttavat niin paljon amerikankrokotiilin poikasia, ettei niitä voi ulkonäön perusteella erottaa. Molempien poikasilla on samanlainen valittava poikasääni joka muuttuu niiden tullessa sukukypsiksi eräänlaiseksi ulvonnaksi. Orinoconkrokotiiliemo puolustaa poikasiaan 1–3 vuotta, ja poikaset tulevat sukukypsiksi 3–4-vuotiaina.

Uhat ja suojelu

Orinoconkrokotiileja on nykyään luonnonvaraisina ehkä vain 250 yksilöä, ja laji on äärimmäisen uhanalainen. Vähentymisen syynä on erityisesti metsästys, joka romahdutti kannan 1930–1960-lukujen aikana. Kolumbian krokotiilit hävisivät lähes tyystin. Pääsyynä metsästykseen oli lajin arvokas nahka. Metsästys oli helppoa erityisesti kuivanakautena, jolloin niitä kerääntyi suurina määrinä pieniin lammikoihin, joista metsästäjät ne sitten tappoivat. Nykyään laji on rauhoitettu Kolumbiassa ja Venezuelassa, mutta kanta ei ole kunnolla toipunut ja orinoconkrokotiileja tavataan enää kaikkein syrjäisimmillä alueilla, joissa ihmisten vaikutus on pieni. Nykyään lajia uhkaa myös munien ja poikasten pyynti ruuaksi ja elinalueiden häviämien. Poikasia on usein löydetty paikallisilta toreilta. Orinoconkrokotiili elää parilla suojelualueella ja tarhakasvatusta harjoitetaan sen molemmissa esiintymismaissa. Se mahdollistaa istutukset ja vähentää niiden pyyntiä luonnossa.

Lähteet

• Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X
• Adam Britton: Crocodilian Species – Orinoco Crokodile (Crocodylus intermedius) CROCODILIAN SPECIALIST GROUP. Viitattu 1. 7 2006. (englanniksi)