Oili Vainio
Oili Vainio (oik. Vainio-Roine) (21. lokakuuta 1940 Helsinki – 15. marraskuuta 2001 Helsinki[1]) oli suomalainen iskelmälaulaja, jonka paras menestys sattui 1960-luvun alkupuolelle. Hän varttui Mäntsälässä Kaanaan kylässä ja teki ensimmäisen keikkansa 16-vuotiaana paikallisen kyläorkesterin solistina. Vuonna 1960 hän pääsi Esko Könösen yhtyeen solistiksi. Veljensä, hanuristi Taito Vainion kautta hän pääsi vuonna 1961 koelauluun ja sai Toivo Kärjen vakuuttumaan taidoistaan, mikä johti ensimmäiseen levytykseen.[2] Oili Vainion tunnetuin levytys on saksalainen tango "Tanssin sun kanssasi aamuun" (saks. Tanze mit mir in den Morgen), jonka hän levytti vuonna 1962. Samana vuonna Vainio meni Musiikki-Fazerin palvelukseen ja vähensi keikkailuaan. 1960-luvun kuluessa hän levytti 13 Toivo Kärjen sävellystä, useimmat näistä tangoja, ja Reino Helismaan sanoittamia, esimerkiksi "Tämän illan tango" ja "Katso, jo nousee kuu".[3] 1960-luvun lopulta lähtien hän keskittyi perhe-elämään. Viimeiset levytyksensä hän teki vuonna 1974 ja lopetti samalla myös keikkailun. Sen jälkeen hän jatkoi kuorolaulun parissa. Hän levytti kaikkiaan 28 laulua 13 vuoden aikana. Varsinaisen työuransa Oili Vainio teki virkailijana liikenneministeriössä.[4]
1960-luvun lopulla Oili Vainio muodosti vähän aikaa esiintyneen Kolmiapila-trion Sirkka Keiskin ja Iris Raution kanssa. Toivo Kärki kaavaili kokoonpanoa Metro-tyttöjen seuraajaksi, mutta ajankohta ei ollut enää otollinen ja Kolmiapila jäi levyttäväksi televisioprojektiksi ehtimättä lainkaan tanssilavoille. Trion levytykset supistuivat kahteen vuosina 1967 ja 1968 julkaistuun singlelevyyn. Levytetyistä kappaleista kaksi oli valsseja ja toiset kaksi tangoja.[5][6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Tony Latva, Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas. WSOY, 2004. ISBN 951-0-27817-3
- ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel - Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 496. Tampere: Mediapinta, 2015. ISBN 978-952-235-888-2
- ↑ Kärki 2015, s. 509,529
- ↑ Latva & Tuunainen 2004, s. 454–455.
- ↑ Latva & Tuunainen 2004, s. 205.
- ↑ Kärki 2015, s. 609