New Orleansin taistelu
| New Orleansin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa vuoden 1812 sotaa | |||||||
 Edward Percy Moranin maalaus The Battle of New Orleans vuodelta 1910.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
7 000–8 000 |
4 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
285 kaatunutta |
13 kaatunutta | ||||||
.svg){kind=small}
New Orleansin taistelu oli 8. tammikuuta 1815 käyty taistelu Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä hieman New Orleansin kaupungin ulkopuolella Yhdysvaltojen Louisianassa. Taistelu oli osa vuoden 1812 sotaa, joka oli varsinaisesti kuitenkin jo päättynyt Gentin rauhaan ennen taistelun alkua. Tieto rauhasta kulki kuitenkin hitaasti valtameren yli. Yhdysvaltalaisia New Orleansissa johti Andrew Jackson ja brittejä Edward Pakenham. Brittien vahvuus oli 7 000–8 000 ja yhdysvaltalaisten noin 4 000. Brittien hyökkäykset yhdysvaltalaisten puolustusvarustuksia vastaan kuitenkin epäonnistuivat ja Pakenham sai surmansa taistelun aikana. Lopulta britit keskeyttivät hyökkäyksensä ja joitakin päiviä myöhemmin sotatoimet päättyivät uutisen rauhasta viimein saapuessa. Andrew Jacksonistä tuli sotasankari, joka valittiin sittemmin maansa presidentiksi.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat ajautuneet sotaan keskenään vuonna 1812. Molemmat osapuolet olivat väsyneitä sotaan vuoden 1814 loppupuolella ja neuvottelut sodan päättämiseksi olivat alkaneet syksyllä Belgian Gentin kaupungissa.[1] Gentin rauha päätti sodan virallisesti 24. joulukuuta 1814, Uutinen sopimuksen allekirjoittamisesta kulki Atlantin valtameren yli vasta New Orleansin taistelun jälkeen. Ennen New Orleansia britit olivat kasvattaneet joukkojensa määrää Amerikassa ja yhdysvalloista oli otettu joitakin merkittäviä voittoja. Britit päättivät yrittää Louisianan osavaltiossa sijainneen New Orleansin kaupungin valtausta, koska näin estettäisiin yhdysvaltalaisia käyttämästä Mississippi-jokea joukkojen ja tarvikkeiden kuljetukseen,. Kaupunki oli myös huomattavat puuvilla- ja sokerivarastot.[2]
10. joulukuuta 1814 vara-amiraali Alexander Cochranen johtama brittiläinen laivasto-osasto voitti Mississippi-joen suuta puolustaneet luutnantti Thomas ap Catesby Jonesin komentamat yhdysvaltalaiset tykkiveneet ja laski joukkoja joen itärannalle. Maihin nousi 1 600 brittisotilaan etujoukko, mutta ne joutuivat odottamaan myöhässä vasta joulupäivänä saapunutta komentajaansa kenraali Edward Pakenhamia. Myöhästyminen mahdollisti amerikkalaisia New Orleansissa johtaneen kenraali Andrew Jacksonin vahvistaa kaupungin puolustuksia.[2] Jackson julisti poikkeustilan ja kaupungin kaikki kykenevät miehet otettiin aseisiin. Sotilaat, siviilit ja orjat laitettiin rakentamaan varustuksia Mississippi-joen ja läheisen suon välille. Varustus tuli tunnetuksi nimellä Line Jackson. Amerikkalaisten avuksi kaupunkiin oli saapunut myös vapautettuja orjia, choctaweja ja merirosvo Jean Lafitte. Ennen varsinaista päätaistelua osapuolet kävivät lukuisia pienimuotoisia yhteenottoja.[3] Britit olivat menettäneet suurella vaivalla paikalle tuomiaan tykkejään yhdysvaltalaisten vastatulessa brittien yrittäessä turhaan tuhota yhdysvaltalaisten puolustusvarustuksia.[2]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brittien päähyökkäys alkoi aamulla 8. tammikuuta 1815. Taistelu käytiin Chalmetten plantaasilla hieman itse kaupungin ulkopuolella.[3] Brittijoukkoja oli 7 000[2]–8 000[3] ja yhdysvaltalaisia noin 4 000.[3] Brittien hyökkäys ajautui nopeasti vaikeuksiin. Eversti William Thorntonin johtama hyökkäys yhdysvaltalaisten selustaan onnistui, mutta heiltä puuttuivat myöhässä olleet tykit ja raketit yhdysvaltalaisten tulittamiseksi. Muilta brittijoukoilta puuttui esimerkiksi tikkaita yhdysvaltalaisten varustusten valtaamiseksi. Taistelukenttä oli mutainen ja brittijoukot liikkuivat muodostelmissaan hitaasti yhdysvaltalaisten tykkitulessa. Vain harvat heistä saavuttivat vihollisen varustukset ja kahden hyökkäyksen jälkeen britit eivät olleet onnistuneet luomaan läpimurtoa. Taistelun kuluessa brittejä komentanut kenraali Pakenham sai osuman jalkaansa yhdysvaltalaisesta raehauliammuksesta ja toisen osuttua hänen selkärankaansa Pakenham sai surmansa.[2] Pakenhamin saatua surmansa brittien komentajana toimi kenraali John Lambert.[3] Lambert päätti lopulta hyökkäyksen keskeyttämisestä. Yhdysvaltalaisten kanssa järjestettiin tulitauko haavoittuneiden ja kuolleiden keräämiseksi taistelukentältä.[4]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Britit olivat menettäneet Mississippijoen itäpuolen taisteluissa 285 miestä kuolleina ja 1 265 haavoittuneina. Yhdysvaltalaisten tappiot jäivät 13 kuolleeseen, 30 haavoittuneeseen ja 19 kadonneeseen tai vangiksi jääneeseen.[4] Britit vetäytyivät Lambertin johdolla laivoillaan Biloxiin, josta käsin he valtasivat vielä kolmepäiväisen piirityksen jälkeen yhdysvaltalaisen Fort Bowyerin. Britit aikoivat vielä jatkaa sotatoimiaan, mutta nyt uutinen Gentin rauhasta saapui viimein Amerikkaan ja sotatoimet päättyivät.[2] Taistelulla ei ollut varsinaista merkitystä sodan lopputulokseen, kun rauha oli solmittu jo aikaisemmin.[3] Kenraali Andrew Jackson sai kuitenkin sotasankarin maineen New Orleansin puolustuksen johtamisesta.[2] Osittain tämän maineen avulla hän nousi vuonna 1828 Yhdysvaltain presidentiksi.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Markku Henriksson: Kanada : Vaahteralehden maa, s. 117-118. Gaudeamus, 2006. ISBN 978-952-495-975-9
- ↑ a b c d e f g Jason Ridler: Battle of New Orleans The Canadian Encyclopedia. Viitattu 31.12.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Kate Lohnes: Battle of New Orleans Encyclopædia Britannica,. Viitattu 31.12.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Glenn Williams: The Battle of New Orleans U.S. Army Center of Military History. Viitattu 31.12.2018. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta New Orleansin taistelu Wikimedia Commonsissa
