Tämä on lupaava artikkeli.

Gennadi Kuprijanov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gennadi Nikolajevitš Kuprijanov (ven. Генна́дий Никола́евич Куприя́нов; 21. marraskuuta 1905 Soligalitšin kihlakunta[1] – 28. helmikuuta 1979 Puškin[2]) oli neuvostoliittolainen poliitikko.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gennadi Kuprijanov syntyi talonpojan perheeseen Rylon kylässä, Kostroman läänin Soligalitšin kihlakunnassa. Hän kävi neljä luokkaa koulua ja työskenteli kirvesmiehenä. Vuosina 1925–1927 hän opiskeli Kostroman neuvostopuoluekoulussa ja liittyi vuonna 1926 NKP(b):hen. Vuosina 1927–1932 Kuprijanov työskenteli opettajana, Soligalitšin piirin kansanvalistusosaston johtajana ja NKP(b):n piirikomitean osastonjohtajana. Vuosina 1932–1935 hän opiskeli Leningradin Kommunistisessa yliopistossa. Vuosina 1935–1938 Kuprijanov toimi puoluetehtävissä Leningradissa: aluksi Džeržinskin piirikomitean kouluttajana ja osastonjohtajana ja myöhemmin Kuibyševin piirikomitean ensimmäisenä sihteerinä.[1]

Vuonna 1938 Kuprijanov komennettiin Neuvosto-Karjalaan, jossa hänet valittiin NKP(b):n aluekomitean ensimmäiseksi sihteeriksi.[1] Hän kuului Karjalan tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon,[3] jonka tehtävänä oli tarkastaa vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomiot.[4] Vuosina 1940–1950 hän toimi Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistipuolueen keskuskomitean ensimmäisenä sihteerinä.[3] Jatkosodan aikana Kuprijanov osallistui kenraalimajurina Karjalan rintaman sotaneuvoston työhön.[1] Ennen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan henkilökohtaisten sotilasarvojen palauttamista Kuprijanov oli toiminut prikaati- ja divisioonakomissaarina.[5] Tietokirjailija Veikko Erkkilän tutkimusten mukaan Kuprijanov antoi jatkosodan aikana määräyksen suorittaa partisaani-iskuja siviilikohteisiin Suomessa.[6] Sodan jälkeen Kuprijanov vaikutti siihen, että Leningradin alueelta karkotetut inkerinsuomalaiset saivat vuonna 1949 luvan muuttaa Karjalan tasavaltaan.[5]

Kuprijanov vangittiin vuoden 1950 alussa muiden Karjalais-suomalaisen tasavallan johtohenkilöiden kanssa[5] osana niin sanottua Leningradin juttua.[7] Hänet armahdettiin vuonna 1956[7] ja julistettiin seuraavana vuonna syyttömäksi.[1] Vankilassa Kuprijanov tutustui kertomansa mukaan Raoul Wallenbergiin, jonka hän tapasi vankikuljetuksissa vuosina 1953 ja 1955 ja hammaslääkärissä vuonna 1956.[7][8][9]

Vuosina 1957–1966 Kuprijanov työskenteli Puškinin palatsi- ja puistoalueen johtajana. Hänet on palkittu Leninin kunniamerkillä (kahdesti) sekä Punaisen lipun, Isänmaallisen sodan ja Työn punaisen lipun kunniamerkeillä.[1]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuprijanov julkaisi ainakin kaksi kirjaa, jotka käsittelivät hänen sota-ajan kokemuksiaan:

  • От Баренцова моря до Ладоги. Leningrad: ЛенИздат, 1972.
  • За линией Карельского фронта. Petroskoi: Карелия, 1979.
  • Во имя великой Победы. Petroskoi: Карелия, 1985.

Hänen käsikirjoituksiaan säilytetään Karjalan tasavallan kansallisarkistossa.[10]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Karelija: entsiklopedija – Osa 2, s. 125. Petrozavodsk: Petropress, 2009. ISBN 978-5-8430-0125-4 (venäjäksi)
  2. ↑ Vladimir Zaitsev: Карелия отметит 100-летие бывшего руководителя республики Геннадия Куприянова 2005. Karelinform. Viitattu 12.8.2009. (venäjäksi)
  3. ↑ a b Tunnettu valtiomies vain osasyyllinen rikoksiin? Karjalan sanomat, 26.04.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12.8.2009. (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ Markku Kangaspuro: Poliittinen suunna muutos ja Stalinin vainot mv.helsinki.fi. Viitattu 12.8.2009.
  5. ↑ a b c Inkerin historiaa – Inkerinmaan suomalaiset Venäjän Karjalassa Inkerin Kulttuuriseura ry. Viitattu 12.8.2009.
  6. ↑ Tapani Leisti: Partisaanit murhasivat Suomessa lapsia ja naisia, yhteensä yli 150 siviiliä – tietokirjailija selvitti, kuka antoi käskyn julmuuksiin Yle 21.10.2021. Viitattu 18.11.2021.
  7. ↑ a b c Harvey Rosenfeld: Raoul Wallenberg: The Mystery Lives on, s. 179–180. iUniverse, 2005. ISBN 0595355447 Google Books (viitattu 12.8.2009).
  8. ↑ Göran Rydeberg: Raoul Wallenberg – Historik och nya forskningsfält, s. 80. Julkaistu verkossa, 2002. Teoksen verkkoversio (PDF).
  9. ↑ Abraham Kalinski: The Mystery of Raoul Wallenberg. Новое русское слово (New Russian Word), 19.1.1979. New York. (venäjäksi)lähde tarkemmin?
  10. ↑ Куприянов Г.Н. – Печать Фонды личного происхождения Karjalan kansallisarkisto. Viitattu 12.8.2009.[vanhentunut linkki]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gennadi_Kuprijanov&oldid=22789354”