Neuvosto-Venäjän–Ukrainan sota

Neuvosto-Venäjän–Ukrainan sota (ukr. Радя́нсько-украї́нська війна́ Radjansko-ukrajinska wijna) sisältää useita vuosina 1917–1921 erityisesti bolševikkien ja Ukrainan kansantasavallan välillä tapahtuneita aseellisia konflikteja. Se oli osa Venäjän sisällissotaa ja Ukrainan itsenäisyyssotana tunnettua laajempaa konfliktia, jossa ukrainalaisten ja venäläisten lisäksi taisteli muun muassa puolalaisia, saksalaisia ja Itävalta-Unkarin joukkoja. Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa sotaa käsitellään sisällissotaan liittyvänä Ukrainan alueiden vapauttamisena länsi- ja keskieurooppalaisten sekä puolalaisten sotavoimien miehitysvallasta, kun taas moderni ukrainalainen historiankirjoitus käsittelee sitä epäonnistuneen itsenäisyyssodan näkökulmasta.

Taustaa

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen myötä Venäjän väliaikainen hallitus suostui myöntämään osalle Ukrainaa paikallisen autonomian ja tunnustamaan Ukrainan Keskusneuvoston (Tsentraljna Rada) sen edustukselliseksi mutta väliaikaiselle hallitukselle alisteiseksi elimeksi. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Ukrainan hallitus ei suostunut tunnustamaan bolsevikkihallintoa lailliseksi auktoriteetiksi Ukrainassa, vaan päätyi julistamaan Venäjän tasavallan autonomisena osana toimivan Ukrainan kansantasavallan (voidaan myös kääntää ”kansalliseksi tasavallaksi”) perustamisesta 20. marraskuuta. Joulukuussa Harkovassa kokoontuneessa yleisukrainalaisessa neuvostojen kongressissa bolsevikit puolestaan päättivät Ukrainan neuvostojen kansantasavallan perustamisesta kilpailevaksi suvereniteetiksi Ukrainassa.

Sodan vaiheet

Joulukuu 1917 – kesäkuu 1918

Vladimir Antonov-Ovsjenkon johtama venäläisistä sotilaista ja Harkovan ja Donbassin työläisistä muodostetuista punakaartilaisista koostunut Ukrainan rajalle asetettu 30 000 miehen vahvuinen armeija lähti 25. joulukuuta hyökkäykseen neljänä ryhmänä ja onnistui valtaamaan Harkovan, Lozovan, Jekaterinoslavin, Oleksandrivsken, Pultavan, Konotopin, Hluh'ivin ja Kiovan. Hyökkäyksessä he saivat tukea paikallisilta Dneprjoen itäpuolen bolševikkihenkisiltä kapinallisilta. Valloitettuaan Kiovan Mihail Muravjovin johdolla neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään Dneprjoen länsipuolelle ja onnistuivat puskemaan Ukrainan kansalliset joukot Žytomyr–Korosten–Sarny -linjalle.

Helmikuussa 1918 Brest-Litovskin rauhan solmimisen jälkeen sotaan liittyi keskusradan joukkojen puolelle saksalaisia ja itävaltaunkarilaisia sotilaita, jotka onnistuivat yhdessä kenraali K. Prisovskyn ja Symon Petljuran johdolla työntämään neuvostojoukot pois ensin Dneprin länsipuolisista kaupunkikeskuksista ja Kiovan uudelleenvaltauksen jälkeen ottamaan sen itäpuoliset alueet hallintaansa, samalla kun Petro Bolbotšanin ja Volodymyr Sikevytšin joukot valtasivat Krimin ja Donbassin alueet pakottaen bolsevikit myöntymään Brest-Litovskin rauhan ehtoihin ja solmimaan alustavan rauhansopimuksen Ukrainan hallituksen kanssa 12. kesäkuuta 1918.

Tammikuu 1919 – joulukuu 1919

Toinen vaihe sodassa käynnistyi, kun saksalaisten tukema Ukrainan valtion ”hetmannihallitus” hävisi Ukrainan kansantasavallan direktoraatin joukoille. Bolševikit reagoivat muodostamalla Ukrainan väliaikaisen talonpoikien ja työläisten hallituksen 20. marraskuuta 1918 ja aloittamalla etenemisen Vladimir Antonov-Otsjenkon, Josif Stalinin ja Volodymyr Zatonskyn johtamilla sotajoukoilla, minkä seurauksena direktoraatti julisti sodan Neuvosto-Venäjälle 16. tammikuuta 1919. Neuvostojoukot valtasivat uudelleen Dneprin itäpuoliset alueet, sekä 5. helmikuuta Kiovan ja onnistuivat jakamaan Ukrainan kansalliset joukot kahtia erilliseen pohjoiseen ja eteläiseen ryhmään. Ukrainalaiset joukot yrittivät vastahyökkäystä maaliskuussa ja onnistuivat miltei pääsemään Kiovaan asti, mutta neuvostojoukot vastasivat hyökkäykseen onnistuen pakottamaan eteläisen armeijakunnan perääntymään Romanian puolelle, jossa se riisuttiin aseista samalla työntäen kansallisen armeijan pääjoukot Volyniaan lähelle Puolan rajaa.

Ukrainalaiset talonpojat olivat tyytymättömiä neuvostojoukkojen ukrainalaisvastaiseen politiikkaan ja suuriin pakkolunastuskiintiöihin, minkä seurauksena bolsevikkivastaisten kapinallisten joukko alkoi lisääntyä. Kansalliset joukot organisoituivat uudelleen ja onnistuivat valloittamaan kesäkuussa Podolian ja Kamjanets-Podilskyin, minkä jälkeen vahvistuneet kansalliset joukot onnistuivat työntämään puna-armeijan Horodok-Jarmolyntsi-Šarhorod-Dunajivtsi Nova Ušytsia-Vapniarka -linjalle. Kansalliset joukot saivat vahvistuksia, kun sen rinnalle liittyi sotimaan Ukrainan Galitsian armeija.

Edettyään Kiovaan asti kansalliset joukot kohtasivat kaupunkia hallussaan pitävän Anton Denikinin vapaaehtoisarmeijan joukot ja päätyivät vetäytymään kaupungista. Ukrainan kansallisen armeijan ja Galitsian armeijan johtokunta oli eri mieltä siitä, miten Denikinin joukkojen kanssa tulisi toimia ja sotilaita vaivasi puhjennut kuumetauti. Kun Galitsian armeija teki rauhansopimuksen Denikinin joukkojen kanssa 6. marraskuuta, kansallinen armeija joutui vaikeaan tilanteeseen marraskuun lopulla, kun bolsevikkien joukot olivat onnistuneet valtaamaan useita Denikinin armeijan miehittämiä alueita Dneprjoen länsipuolelta ja puolalaiset olivat edenneet Ukrainan länsiosiin. Kansallisessa armeijassa päätettiin luopua tavanomaisista sotilasoperaatioista konferenssissa 4. joulukuuta ja keskittyä vastarintaliikkeeseen perustuvaan partisaanisodankäyntiin.

Joulukuu 1919 – marraskuu 1921

Kansallinen armeija toteutti 6. joulukuuta 1919 aina 6. toukokuuta 1920 kestäneen ensimmäisenä talvisotaretkenä tunnetun vastarintaoperaation neuvostojoukkoja vastaan Myhailo Omeljanovytš-Pavlenkon johdolla. Ukrainan hallitus solmi Puolan kanssa 22. huhtikuuta Varsovan rauhansopimuksen, jonka seurauksena puolalaiset joukot käynnistivät yhteishyökkäyksen ukrainalaisten kanssa. He tulivat torjutuiksi Semjon Budjonnyin johtamassa puna-armeijan vastahyökkäyksessä. Puolalais-ukrainalaiset joukot onnistuivat pakottamaan puna-armeijan joukko-osaston perääntymään Podoliaan, mutta puolalaiset solmivat erillisrauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 18. lokakuuta. Sen jälkeen ukrainalaiset joukot jatkoivat vielä sotimista 21. lokakuuta asti, kunnes ne joutuivat ylittämään Puolan rajan Galitsiassa, jossa ne riisuttiin aseista.

Toisena talvisotaretkenä tunnettu hyökkäys marraskuussa 1921 oli Ukrainan kansallisen armeijan viimeinen sotilasoperaatio Ukraina-Neuvosto-Venäjän sodassa. Sen toivottiin innostavan ukrainalaisia kapinoimaan bolsevikkeja vastaan. Juri Tjutjunnykin johdolla muodostettiin kaksi retkikuntaa Podoliassa ja Volyniassa, joista Podolian ryhmä palasi Volynian kautta Puolaan 29. marraskuuta ja Volynian ryhmä joutui Hryhorii Kotovskyn johtaman puna-armeijan ratsuväen pysäyttämäksi Mali Mynkyn lähellä käydyssä taistelussa 17. marraskuuta.

Sodan jälkiseuraukset

Sodan myötä suurin osa Ukrainasta yhdistettiin Ukrainan sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, joka oli yksi neljästä 30. joulukuuta 1922 perustetun Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton perustajajäsenestä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukasian sosialististen neuvostotasavaltojen kanssa, samalla kun Galitsia ja Länsi-Volynia liitettiin osaksi Puolaa Riian rauhassa maaliskuussa 1921. Rauhasta huolimatta partisaanien toiminta jatkui vielä vuoden 1922 puoleenväliin.