Tämä on lupaava artikkeli.

Natalie Clifford Barney

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Natalie Clifford Barney
Alice Pike Barneyn maalaus Natalie Barneysta (1896)
Alice Pike Barneyn maalaus Natalie Barneysta (1896)
Henkilötiedot
Syntynyt31. lokakuuta 1876
Dayton,  Yhdysvallat
Kuollut2. helmikuuta 1972 (95 vuotta)
Pariisi,  Ranska
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Ammatti kirjailija ja runoilija
Vanhemmat Albert Clifford Barney ja Alice Pike Barney
Muut tiedot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Natalie Clifford Barney (31. lokakuuta 1876 – 2. helmikuuta 1972) oli yhdysvaltalainen runoilija, epigrammisti ja elämäkertakirjailija, joka piti Pariisissa yli 60 vuotta kirjallisuussalonkia. Barney kokosi salonkiinsa kirjoittajia ja taiteilijoita eri puolilta maailmaa, kuten monia Ranskan kirjallisuuden johtavia henkilöitä sekä yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä modernisteja. Hän työskenteli etenkin edistääkseen naisten kirjallisuutta perustaen ”Naisten akatemian” vastauksena Ranskan akatemialle, joka kelpuutti naisia jäseniskeen vasta vuonna 1980. Barney tuki ja inspiroi myös useita mieskirjailijoita kuten Remy de Gourmontia ja Truman Capotea.

Barney oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali[1] ja aloitti rakkausrunojen kirjoittamisen naisille omalla nimellään vuonna 1900. Hänen mielestään tästä seurannut skandaali oli paras tapa päästä eroon kiusankappaleista”.[2]

Barney puolusti kirjoituksissaan feminismiä, ateismia ja pasifismia. Barney oli myös polyamorinen ja hänellä oli useita lyhyitä ja pitkiä suhteita, mukaan lukien romanssit runoilija Renée Vivienin ja tanssija Armen Ohanianin kanssa sekä 50 vuotta kestänyt suhde taidemaalari Romaine Brooksin kanssa. Hänen elämänsä ja rakkaussuhteensa toimivat inspiraationa useille kirjoille, kuten ranskalaiselle bestsellerille Idylle Saphique ja Radclyffe Hallin teokselle Yksinäisyyden kaivo, jota pidetään 1900-luvun kuuluisimpana lesboutta käsittelevänä kirjana.[3]

Varhainen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Natalie Barney noin 13-vuotiaana, Alice Pike Barneyn maalaus

Natalie Barney syntyi vuonna 1876 Daytonissa, Ohiossa Albert Clifford Barneyn ja Alice Pike Barneyn perheeseen.[4] Hänen isänsä oli varakkaan englantilaisen veturitehtailijan poika, hänen äitinsä suku puolestaan oli lähtöisin Ranskasta, Alankomaista ja Saksasta.[5]

Barneyn ollessa kuusivuotias hänen perheensä vietti kesää New Yorkin Long Beachissä hotellissa, jossa Oscar Wilde oli samanaikaisesti pitämässä puhetta Yhdysvaltojen luentokiertueellaan. Wilde sieppasi Barneyn syliinsä ohijuoksevasta lapsiryhmästä, laittoi hänet istumaan polvelleen ja kertoi hänelle tarinan.[6] Seuraavana päivänä Wilde liittyi Barneyn ja hänen äitinsä seuraan rannalla, missä heidän keskustelunsa muutti Barneyn äidin elämän suunnan ja inspiroi häntä taiteen tekemiseen aviomiehen paheksunnasta huolimatta.[7] Alice Pike Barney opiskeli myöhemmin Carolus-Duranin ja James McNeill Whistlerin opastamana.[8] Useat hänen maalauksensa ovat nykyisin Smithsonian American Art Museumissa.[9]

Kuten monet tuolloin eläneet tytöt, Natalie Barney sai heikon koulutuksen.[10] Hänen kiinnostuksensa ranskan kieleen sai alkunsa, kun kotiopettajatar luki ääneen Jules Vernen tarinoita: ymmärtääkseen niitä Barney opetteli nopeasti ranskan kielen.[11]

Myöhemmin Natalie ja hänen nuorempi siskonsa Laura Clifford Barney opiskelivat feministi Marie Souvestren perustamassa Les Ruches -sisäoppilaitoksessa.[12] Barney puhui aikuisena sujuvaa ranskaa ilman aksenttia ja muutti sittemmin Pariisiin. Lähes kaikki hänen julkaistut teoksensa on kirjoitettu ranskaksi.

Barney kertoi tajunneensa 12-vuotiaana olevansa lesbo,[13] ja hän päätti elää "avoimesti, mitään salaamatta”.[14] Nähtyään kurtisaani Liane de Pougyn pariisilaisella tanssisalilla vuonna 1899, Barney esitteli itsensä de Pougyn asunnolla lähetiksi pukeutuneena ja julisti olevansa Sapfon lähettämä ”rakkauden lähettiläs”. Vaikka de Pougy oli yksi Ranskan kuuluisimpia naisia ja alinomaa varakkaiden ja ansioituneiden miesten mielenkiinnon kohteena, Barneyn uhkarohkeus hurmasi hänet. Heidän lyhyt suhteensa oli de Pougyn Idylle Saphique -romaanin aihe. Kun romaani julkaistiin vuonna 1901, siitä tuli suuri puheenaihe Pariisissa ja siitä otettiin ainakin 69 uusintapainosta. Barney tunnistettiin nopeasti yhdeksi kirjan henkilöiden esikuvista. Näihin aikoihin de Pougyn ja Barneyn suhde oli kuitenkin päättynyt riitoihin Barneyn yritettyä ”pelastaa” de Pougyn kurtisaanin elämältä.[15]

Renée Vivien

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1899 Barney tapasi runoilija Pauline Tarnin, joka on tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Renée Vivien. Vivienille se oli rakkautta ensi silmäyksellä, kun taas Barney kiinnostui Vivienistä kuultuaan hänen lausuvan yhtä runoistaan.[16] Heidän suhteensa myös inspiroi heitä molempia kirjoittamaan. Vivien omaksui Barnielta feminismin teorian, jota hän tutki runoudessaan.

Vivien koki Barneyn olevan hänen muusansa ja löysi Barneyn mukaan "uuden inspiraation minun kauttani, vaikka ei juurikaan tuntenut minua”.[17] Vivien uskoi yksiavioisuuteen, toisin kuin Barney. Kun Barney vieraili perheensä luona Washingtonissa vuonna 1901, Vivien lakkasi vastaamasta hänen kirjeisiinsä. Barney yritti vuosien saatossa useita kertoja saada Vivienin takaisin. Eräällä kerralla hän palkkasi ystävänsä mezzosopraano Emma Calvén laulamaan Vivienin ikkunan alla, jotta Barney voisi heittää hänelle kukkakimpun, joka oli kääritty runon sisältävään paperiin. Sekä kukat että runo palautettiin.[18]

Vuonna 1904 Barney kirjoitti teoksen Je Me Souviens. Se oli intensiivinen ja henkilökohtainen heidän välisestään suhteesta kirjoitettu proosaruno, josta Barney teki käsin kirjoitetun version Vivienille saadakseen hänet palaamaan luokseen. He palasivat yhteen ja matkustivat Lesbokseen, jossa he elivät jonkin aikaa yhdessä ja suunnittelivat perustavansa runouskoulun naisille, samanlaisen kuin legendan mukaan Sapfo perusti sinne 2500 vuotta aikaisemmin. Vivien sai kuitenkin pian kirjeen rakastetultaan Hélèneltä (de Zuylen de Nyeveltin kreivitär) ja matkusti Istanbuliin lopettaakseen suhteen hänen kanssaan henkilökohtaisesti. Vivien suunnitteli tapaavansa Barneyn Pariisissa tämän jälkeen, mutta palasikin yhteen kreivittären kanssa ja tällä kertaa välirikosta tuli lopullinen.[18]

Vivienin terveys heikkeni nopeasti tämän jälkeen. Vivienin ystävän ja naapurin Coletten mukaan hän ei syönyt juuri lainkaan ja joi runsaasti. Hän jopa huuhteli suunsa parfyymilla peittääkseen alkoholin hajun.[19] Vuonna 1908 Vivien yritti itsemurhaa oopiumista tehdyllä alkoholilla.[20] Hän kuoli seuraavana vuonna.

Runous ja näytelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1900 Barney julkaisi ensimmäisen kirjansa, runokokoelman nimeltään Quelques Portraits-Sonnets de Femmes. Kokoelman runot oli kirjoitettu vanhalla ranskan kielellä ja vanhanaikaiseen tyyliin. Näitä runoja on kuvailtu ”harjoitustöiksi”, mutta niiden ilmestymisen myötä Barneysta tuli Sapfon jälkeen ensimmäinen naisrunoilija, joka kirjoitti avoimesti naisten välisestä rakkaudesta.[21] Hänen äitinsä teki pastellimaalauksia runojen aiheista, vaikkei tiennytkään, että kolme neljästä kuvien mallina olleesta naisesta kuului hänen tyttärensä rakastajiin.[22]

Arvostelut olivat enimmäkseen positiivisia ja ne vähättelivät runojen lesbolaista teemaa. Jotkut eivät huomanneet sitä lainkaan. Washington Mirror -lehden mukaan Barney ”kirjoitti oodeja miesten silmille ja huulille”.[23] Paikallinen juorulehti otsikoi kuitenkin arvostelunsa ”Sapfo laulaa Washingtonissa”, mikä herätti Barneyn isän huomion. Hän osti ja tuhosi kustantajan varastossa jäljellä olleet kirjat sekä teoksen painolaatat.[24]

Waterlily, muotokuva Barneyn serkusta Ellen Goinista. Kuva oli osa Barneyn esikoisteoksen kuvitusta.

Välttääkseen isänsä suuttumusta Barney julkaisi seuraavan kirjansa Cinq Petits Dialogues Grecs (1901) salanimellä Tryphé. Kirjan nimi tulee Pierre Louÿsin teoksista. Louÿs auttoi häntä teoksen kirjoittamisessa ja myös oikoluki käsikirjoituksen.

Je Me Souviens julkaistiin 1910, vuosi Vivienin kuoleman jälkeen.[25] Samana vuonna Barney julkaisi teoksen Actes et Entr'actes, kokoelman lyhyitä näytelmiä ja runoja. Yksi näytelmistä oli nimeltään Equivoque, revisionistinen versio Sapfon kuoleman legendasta.[26] Tämän jälkeen Barney kirjoitti lähinnä muistelmia ja epigrammeja. Hänen viimeinen runokokoelmansa oli Poems & Poemes: Autres Alliances vuodelta 1920. Kokoelmassa oli romanttisia runoja sekä ranskaksi että englanniksi. Barney pyysi Ezra Poundia editoimaan runoja, mutta jätti huomioimatta tämän esittämät parannusehdotukset.[27]

Salonki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yli 60 vuoden ajan Barney emännöi kirjallisuussalonkia. Viikoittaisissa tapaamisissa ihmiset tapasivat toisiaan ja keskustelivat kirjallisuudesta, taiteesta sekä musiikista. Barney ponnisteli naisten kirjallisuuden puolesta, mutta kutsui salonkiinsa myös aikansa johtavia mieskirjailijoita.

Vuonna 1927 Barney perusti naisten akatemian naiskirjailijoiden kunniaksi. Se oli vastine Ludvig XIII 1600-luvulla perustamalle Ranskan akatemialle, jonka 40 jäsenestä ei yksikään ollut nainen. Naisten akatemia ei ollut virallinen organisaatio vaan lähinnä Barneyn kirjallisuussalongissa säännöllisesti kokoontuva vapaamuotoinen ryhmä. Sen jäseniä olivat muun muassa Colette, Gertrude Stein, Anna Wickham, Rachilde, Lucie Delarue-Mardrus, Mina Loy, Djuna Barnes.[28]

Epigrammit ja romaani

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Èparpillements (1910) oli Barneyn ensimmäinen epigrammikokoelma. Tämä kirjallisuuden muoto on liittynyt Ranskan salonkikulttuuriin 1600-luvulta alkaen, kun tyylisuunta syntyi Madeleine de Souvrén salongissa.[29] Barneyn "ajatelmat" olivat lyhyitä, usein yhden lauseen mittaisia, kuten On olemassa enemmän pahoja korvia kuin pahoja suita" ja "Olla naimisissa tarkoittaa että ei ole yksin eikä yhdessä."[30]

Hänen kirjallinen uransa sai vauhtia kun hän lähetti kopion Èparpillements-teoksesta Remy de Gourmontille, ranskalaiselle kirjallisuuskriitikolle ja filosofille, josta oli tullut erakko hänen sairastuttuaan ihotuberkuloosiin 30-vuotiaana.[31] De Gourmont oli vaikuttunut ja kutsui Barneyn kotiinsa sunnuntaitapaamiseen, mihin yleensä osallistui ainoastaan pieni ryhmä hänen vanhoja ystäviään. Barneylla oli virkistävä vaikutus de Gourmontin elämään. Hän houkutteli filosofin ulos kilpa-ajoihin, päivällisiin Rue Jacobilla, naamiaisiin ja jopa lyhyelle risteilylle Seinejoella. Hän muunsi osan heidän keskinäisistä keskusteluista kirjesarjoiksi, jotka hän julkaisi Mercure de France -lehdessä, käyttäen Barneystä nimitystä l'Amazone. Ranskankielinen sana voi tarkoittaa joko naisratsastajaa tai amatsonia. Myöhemmin kirjeet koottiin kirjaksi. De Gourmont kuoli vuonna 1915, mutta hänen Barneylle antamansa lempinimi säilyi koko tämän loppuelämän ajan – jopa Barneyn hautakivessä lukee "Remy de Gourmontin amatsoni". Keskusteluista koottu kirja Letters to the Amazon jätti lukijat kaipaamaan lisää tietoa naisesta, joka oli inspiroinut ne.[32]

Barneyn seuraava epigrammikokoelma Pensées d'une Amazone (Amatsonin ajatuksia), ilmestyi 1920 ja oli hänen ilmeisimmin poliittinen teoksensa. Sen ensimmäisessä osiossa "Sexual Adversity, War, and Feminism", hän kehitteli feministisiä ja pasifistisia teemoja kuvaten sotaa "ihmisen säätämäksi vastentahtoiseksi ja kollektiiviseksi itsemurhaksi."[33] Epigrammien muoto tekee vaikeaksi määritellä Barneyn näkemysten yksityiskohtia. Jotkut "mietelmät" tuntuvat olevan ristiriidassa muiden kanssa.[34]

Teoksen toinen osio "Misunderstanding, or Sappho's Lawsuit", kokoaa historiallisia kirjoituksia homoseksuaalisuudesta ja Barneyn omia kommentteja.[35] Hän käsittelee myös muita aiheita kuten alkoholia, ystävyyttä, vanhuutta ja kirjallisuutta, kirjoittaen "Kirjat ovat pitempiä kuin elämä"[36] ja "Romantiikka on lapsuuden sairaus, ne joilla se on nuorena ovat vahvimpia".[37] Kolmas kokoelma Nouvelles Pensées de l'Amazone (Amatsonin uusia ajatuksia), ilmestyi 1939.

The One Who is Legion, or A.D.'s After-Life (1930) oli Barneyn ainoa englanniksi kirjoitettu teos ja samalla hänen ainoa romaaninsa. Romaine Brooksin kuvittama teos käsittelee A.D.-nimisen henkilön itsemurhaa. Henkilö palaa takaisin elämään hermafrodiittina ja lukee kirjaa omasta elämästään. Kuvitteellinen kirja nimeltään The Love-Lives of A.D. on kokoelma hymnejä, runoja ja epigrammeja, ja se muistuttaa paljon Barneyn muuta kirjallista tuotantoa.[38]

Tärkeimmät suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barney harjoitti ja kannatti polyamoriaa. Kerran hän kirjoitti kolmeen osaan jaetun listan: yhdyshenkilöt, puoli-yhdyshenkilöt ja seikkailut. Colette oli puoli-yhdyshenkilö, kun taas taiteilija ja huonekalusuunnittelija Eyre de Lanux, jonka kanssa hänellä oli suhde vuosien ajan, oli listattu seikkailuksi. Yhdyshenkilöiden joukossa - suhteiden, joita hän piti tärkeimpinä - olivat Olive Custance, Renée Vivien, Elisabeth de Gramont, Romaine Brooks ja Dolly Wilde.[39] Näistä kolme pisintä suhdetta olivat de Gramont, Brooks ja Wilde. Vuodesta 1927 alkaen hän oli tekemisissä kaikkien kolmen kanssa yhtä aikaa, mikä päättyi vasta Wilden kuoltua. Hänen lyhemmät suhteensa, kuten Coletten ja Lucie Delarue-Mardrusn kanssa, muuttuivat usein elämänpituisiksi ystävyyssuhteiksi.

Elisabeth de Gramont

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabeth de Gramont vuonna 1889.

Elisabeth de Gramont, Clemont-Tonneren kreivitär, oli kirjailija joka tunnettiin parhaiten suosituista muistelmistaan. Ranskan kuninkaan Henrik IV:n jälkeläisenä hänet oli kasvatettu aristokraatiksi. Janet Flannerin mukaan "hänen maatilansa vuokraviljelijät... pyysivät häntä olemaan pyyhkimättä kenkiään ennen sisäänastumista heidän taloonsa".[40] Hän muisteli tätä rikkauden ja etuoikeuksien mennyttä maailmaa hieman pahoitellen ja tuli tunnetuksi "punaisena kreivittärenä" koska hän tuki sosialismia. Hän oli naimisissa ja kahden tyttären äiti tavatessaan Natalie Barneyn vuonna 1910. Hänen aviomiehensä on sanottu olleen väkivaltainen ja tyrannisoiva.[41] Lopulta he erosivat ja vuonna 1918 hän ja Barney kirjoittivat avioliittosopimuksen jonka mukaan "mikään liitto ei ole niin vahva kuin tämä liitto, eikä mikään liitto niin herkkä - eikä mikään suhde niin kestävä".[42]

De Gramont hyväksyi Barneyn harjoittaman polyamorian- ehkä aluksi vastahakoisesti - ja oli suopea hänen muille rakastetuilleen,[43] mukaan lukien Romaine Brooksin.[44] Suhde jatkui siihen asti kunnes de Grammont kuoli 1954.

Romaine Brooks

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barneylla oli pisin suhde yhdysvaltalaisen taidemaalari Romaine Brooksin kanssa, jonka hän tapasi vuoden 1914 tienoilla. Brooks oli erikoistunut muotokuviin ja oli tunnettu synkästä harmaan, mustan ja valkoisen väripaletista. 1920-luvulla hän maalasi muotokuvia useista Barneyn salongin jäsenistä, mukaan lukien de Gramont ja Barney itse.

Brooks sieti Barneyn satunnaisia suhteita tarpeeksi hyvin kiusatakseen häntä niistä. Myös hänellä itsellään oli muutamia lyhyitä suhteita, mutta hän saattoi olla kateellinen kun uusi rakkaus muuttui vakavaksi. Usein hän yksinkertaisesti lähti kaupungista, mutta kerran hän vaati Barneytä tekemään valinnan hänen ja Dolly Wilden välillä - mutta antoi periksi kun Barney oli luovuttanut.[45]

Vaikka Brooks oli omistautunut Barneylle, hän ei halunnut elää Barneyn kanssa vakituisesti. Hän inhosi Pariisia, halveksui Barneyn ystäviä, vihasi jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, ja tunsi olevansa oma itsensä ainoastaan ollessaan yksin.[46] Sopeutuakseen Brooksin yksinäisyyden tarpeeseen he rakensivat kesäasunnon jossa oli kaksi erillisistä siipeä ja yhteinen ruokailuhuone, jota he kutsuivat nimellä Villa Trait d'Union, "tavuviivalla yhdistetty huvila". Brooks myös vietti suuren osan vuodesta Italiassa tai matkustellen muualla Euroopassa, poissa Barneyn läheisyydestä.[47] He olivat omistautuneita toisilleen yli 50 vuoden ajan.

Dolly Wilde

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dolly Wilde oli Oscar Wilden veljentytär ja viimeinen perheensä jäsen, jolla oli Wilde sukunimenään. Hän oli tunnettu kielellisestä nokkeluudestaan, mutta kuuluisasta sedästään poiketen hän ei koskaan onnistunut käyttämään lahjojaan kirjallisuudessa. Hänen kirjeensä ovat hänen ainoa kirjallinen perintönsä. Hän työskenteli jonkin verran kääntäjänä ja sai usein tukea muilta, kuten Natalie Barneylta, jonka hän tapasi vuonna 1927.[48]

Vivienin tavoin Wilde näytti olevan taipuvainen itsetuhoisuuteen. Hän joi runsaasti alkoholia, oli addiktoitunut heroiiniin ja yritti itsemurhaa useita kertoja. Barney rahoitti vieroitushoitoja, jotka eivät tehonneet.[49]

Vuonna 1939 Wildellä diagnosoitiin rintasyöpä, mutta hän kieltäytyi leikkauksesta ja etsi vaihtoehtoisia hoitomuotoja.[50] Seuraavana vuonna toinen maailmansota erotti hänet Barneysta. Hän muutti Pariisista Britanniaan, kun Barney matkusti Italiaan Brooksin luokse.[51] Hän kuoli vuonna 1942 syistä, joita ei koskaan saatu täysin selville; todennäköisesti lääkeaineen yliannokseen.[52]

Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barneyn mielipiteet ja asenteet toisen maailmansodan aikana olivat kiistanalaisia. Vuonna 1937 Una Troubridge valitti, että Barney "puhui paljon hölynpölyä fasismin tyranniasta".[53] Barney oli sukujuuriltaan ⅛ juutalainen ja koska hän vietti sota-ajan Italiassa yhdessä Romaine Brooksin kanssa, hän vältti keskitysleirille joutumisen hankkimalla siskonsa Lauran avulla virallisen dokumentin konfirmaatiostaan.

Koska Barneylla ei ollut muuta tietolähdettä sodasta, hän uskoi akselivaltioiden propagandaa. Se esitti liittoutuneet hyökkääjinä, joten fasismin puolustaminen oli hänelle johdonmukainen seuraus pasifistisista mielipiteistä. Julkaisematon muistelmateos, jonka hän kirjoitti sota-aikana, on antisemiittinen ja fasismille myönteinen.[54] On mahdollista, että kirjan antisemiittisten asenteiden oli tarkoitus todistaa, ettei Barney ole juutalainen.[55] Tosin hän on voinut saada vaikutteita myös Ezra Poundin radio-ohjelmista.[56] Toisaalta Barney auttoi juutalaista pariskuntaa pakenemaan Italiasta, tarjoten matkalipun Yhdysvaltoihin matkustavaan laivaan.[57] Sodan jälkeen hänen sympatiansa muuttuivat ja hän näki liittoutuneet vapauttajina.[58]

Villa Trait d'Union, Barneyn kirjallisuussalonki, tuhoutui pommituksessa. Sodan jälkeen Brooks kieltäytyi elämästä Barneyn kanssa Pariisissa. Hän pysyi Italiassa ja he vierailivat toisestensa luona säännöllisesti.[59]

Heidän suhteensa säilyi monogamisena 1950-luvun puoliväliin saakka, kunnes Barney tapasi Janine Lahovaryn, eläkkeelle jääneen Romanian suurlähettilään vaimon. Lahovary ystävystyi Romaine Brooksin kanssa ja Barney vakuutteli Brooksille, että heidän suhteensa oli hänelle ensisijainen.[60]

Tämä Carolus-Duranin maalaus Natalie Barneysta 10-vuotiaana riippui hänen kirjallisuussalonkinsa seinällä.[61]

Salongin toiminta jatkui vuonna 1949 ja se veti puoleensa nuoria kirjailijoita, joille salonki oli osa historiaa. Truman Capote oli säännöllinen vieras lähes kymmenen vuoden ajan. Barney esitteli hänet henkilöille, jotka olivat esikuvia Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan hahmoille.[62] Alice B. Toklas oli säännöllinen vieras Gertrude Steinin kuoltua 1946.

Barney ei kirjoittanut enää epigrammeja, mutta hän julkaisi kaksi muistelmateosta tuntemistaan kirjailijoista, Souvenirs Indiscrets (1960) ja Traits et Portraits (1963). Hän myös etsi kustantajaa Brooksin muistelmille ja sijoituspaikkaa hänen maalauksilleen.[63]

1960-luvun lopulla Brooks erakoitui ja muuttui vainoharhaiseksi. Hän myös vajosi masennukseen ja kieltäytyi tapaamasta Barneyn lähettämiä lääkäreitä. Katkeroituneena Lahovaryn läsnäolosta heidän viimeisinä vuosinaan Brooks teki välirikon Barneyn kanssa. Barney jatkoi kirjoittamista hänelle, mutta ei saanut vastauksia. Brooks kuoli joulukuussa 1970 ja Barney 2. helmikuuta 1972 sydäninfarktiin.[64]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset ranskaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Quelques Portraits-Sonnets de Femmes (1900)
  • Cinq Petits Dialogues Grecs (1901; salanimellä "Tryphé")
  • Actes et entr'actes (1910)
  • Je me souviens (1910)
  • Eparpillements (1910)
  • Pensées d'une Amazone (1920)
  • Aventures de l'Esprit (1929)
  • Nouvelles Pensées de l'Amazone (1939)
  • Souvenirs Indiscrets (1960)
  • Traits et Portraits (1963)

Teokset englanniksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Poems & Poèmes: Autres Alliances (1920) - kaksikielinen runokokoelma
  • The One Who Is Legion (1930 ja 1987)

Käännökset englanniksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • A Perilous Advantage: The Best of Natalie Clifford Barney (1992); toimittanut ja kääntänyt Anna Livia Julian Brawn
  • Adventures of the Mind (1992); kääntänyt John Spalding Gatton

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barneyn kuoltua hänen työnsä on ollut laajalti unohdettua. Englanninkielisiä käännöksiä joistakin hänen teoksistaan ilmestyi 1992, mutta suurin osa hänen näytelmistään ja runoudestaan on edelleen kääntämättä.

Coletten vuonna 1903 ilmestynyt Claudine S'en Va sisältää lyhyen kohtauksen, jossa Barney esiintyy nimellä Miss Flossie[65] viitaten lempinimeen, jonka hän oli saanut aikaisemmin de Pougyn romaanissa Idylle Saphique. Renée Vivien kirjoitti Barneysta useita runoja sekä symbolistisen kirjan Une Femme M'Apparut (1904). [66] Remy de Gourmont viittasi häneen teoksessaan Letters to the Amazon ja Truman Capote mainitsee Barneyn viimeisessä, keskeneräiseksi jääneessä kirjassaan Answered Prayers. Barney on henkilönä myös Francesco Rapazzinin teoksessa Un Soir chez l'Amazone (2004) sekä Anna Livian kirjassa Minimax (1991). Barney oli esikuvana Radclyffe Hallin teoksen The Well of Loneliness salonginpitäjän Valérie Seymourin hahmolle.[67]

Lucie Delarue-Mardrus kirjoitti rakkausrunoja Barneylle 1900-luvun alussa ja 1930 kuvaili häntä kirjassaan L'Ange et les Pervers. Kirjan päähenkilö on hermafrodiitti nimeltään Marion, joka elää kaksoiselämää, vieraillen säännöllisesti kirjallisuusalongeissa pukeutuneena naiseksi. Tässä teoksessa Barney on esikuvana Laurette Wellsille, salonginpitäjälle joka yrittää saada takaisin entisen rakastettunsa, joka pohjautuu vapaasti Renée Vivieniin.[68]

Barney ja hänelle läheiset naiset ovat aiheena Djuna Barnesin kirjassa Ladies Almanack (1928). Kirjassa Barney on päähenkilö Dame Evangeline Musset.[69]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • "Alice Pike Barney: Biography" Smithsonian American Art Museum. Arkistoitu 13.5.2021. Viitattu 16.6.2010. (englanniksi)
  • Barnes, Djuna ja Susan Sniader Lanser: Ladies Almanack. New York University Press, 1992. ISBN 0-8147-1180-4
  • Benstock, Shari: Women of the Left Bank: Paris, 1900–1940. University of Texas Press, 1986. ISBN 0-292-79040-6
  • Conley, John J.: The Suspicion of Virtue: Women Philosophers in Neoclassical France. Cornell University Press, 2002. ISBN 0-8014-4020-3
  • Denkinger, Marc: "Remy de Gourmont Critique" Modern Language Association. 1937. Viitattu 15.6.2010. (englanniksi)
  • Flanner, Janet: Paris was Yesterday: 1925-1939. Penguin, 1979. ISBN 0-14-005068-X
  • Haskell, Susan; Zora Martin Felton: "Record Unit 7473, Alice Pike Barney Papers, circa 1889–1995" Smithsonian Institution Archives. Viitattu 16.6.2010. (englanniksi)
  • Jay, Karla: The Amazon and the Page. Indiana University Press, 1988. ISBN 0-253-20476-3
  • Rapazzini, Francesco: "Elisabeth de Gramont, Natalie Barney's 'eternal mate'" South Central Review. 2005. Viitattu 15.6.2010. (englanniksi)
  • Rodriguez, Suzanne: Wild Heart: A Life: Natalie Clifford Barney and the Decadence of Literary Paris. HarperCollins, 2002. ISBN 0-06-093780-7
  • Secrest, Meryle: Between Me and Life: A Biography of Romaine Brooks. Doubleday, 1974. ISBN 0-385-03469-5
  • Schenkar, Joan: Truly Wilde: The Unsettling Story of Dolly Wilde, Oscar's Unusual Niece. Basic Books, 2000. ISBN 0-465-08772-8
  • Souhami, Diana: Wild Girls: Paris, Sappho, and Art: The Lives and Loves of Natalie Barney and Romaine Brooks. St. Martin's Press, 2005. ISBN 0-312-34324-8
  • Stimpson, Catharine R.: "Zero Degree Deviancy: The Lesbian Novel in English" Critical Inquiry 8 (2): 363-379. 1981. Viitattu 15.6.2010. (englanniksi)
  • Wickes, George: The Amazon of Letters. Putnam, 1976. ISBN 0-399-11864-0
  • A Perilous Advantage: The Best of Natalie Clifford Barney (1992); toimittanut ja kääntänyt Anna Livia Julian Brawn
  • Livia, Anna (1992). "The Trouble with Heroines: Natalie Clifford Barney and Anti-Semitism." In Barney, A Perilous Advantage, 181-193.
  • Livia, Anna (1995). "Introduction: Lucie Delarue-Mardrus and the Phrenetic Harlequinade." In Delarue-Mardrus, 1-60.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Robert Aldrich (toim.): Rakkaus samaan sukupuoleen, s. 244 (Multikustannus, 2006)
  2. ↑ Secrest, 275.
  3. ↑ Rodriguez, 94−95 ja 273−275
  4. ↑ Rodriguez, 18−19.
  5. ↑ Rodriguez, 1−14.
  6. ↑ Rodriguez, 31
  7. ↑ Rodriguez, 30−31.
  8. ↑ Haskell.
  9. ↑ Alice Pike Barney: Biography
  10. ↑ Rodriguez, 62.
  11. ↑ Secrest, 262.
  12. ↑ Rodriguez, 39.
  13. ↑ Rodriguez, 52.
  14. ↑ Benstock, 272.
  15. ↑ Rodriguez, 88−103.
  16. ↑ Rodriguez, 105−106.
  17. ↑ Barney, A Perilous Advantage, 19, 24−25.
  18. ↑ a b Jay, 11−15.
  19. ↑ Colette, 83−103.
  20. ↑ Rodriguez, 116, 186−187.
  21. ↑ Rodriguez, 115.
  22. ↑ Kling, 137.
  23. ↑ Washington Mirror, 9. maaliskuuta 1901. Siteerattu Rodriguez, 121.
  24. ↑ Rodriguez, 123.
  25. ↑ Rodriguez, 203−204
  26. ↑ Benstock, 291.
  27. ↑ Rodriguez, 255−256.
  28. ↑ Wickes, 153, 167.
  29. ↑ Conley, 20.
  30. ↑ Barney, A Perilous Advantage, 97.
  31. ↑ Denkiger, (1148)
  32. ↑ Rodriguez, 191−196, 199−201.
  33. ↑ Benstock, 296.
  34. ↑ Rodriguez, 257−258.
  35. ↑ Rodriguez, 259.
  36. ↑ Barney, A Perilous Advantage, 118.
  37. ↑ Barney, A Perilous Advantage, 123.
  38. ↑ Benstock, 298−299.
  39. ↑ Schenkar, 156, ja Rodriguez, 298, antavat erilaisia sisältöjä tälle listalle.
  40. ↑ Flanner, 43.
  41. ↑ Rodriguez, 196−199.
  42. ↑ Rapazzini.
  43. ↑ Rodriguez, 227−228
  44. ↑ Secrest, 138.
  45. ↑ Rodriguez, 295−301.
  46. ↑ Souhami (2005), 137−139, 146, ja Secrest, 277.
  47. ↑ Rodriguez, 227, 295.
  48. ↑ Schenkar, 7−14, 359.
  49. ↑ Schenkar, 280−293.
  50. ↑ Schenkar, 269.
  51. ↑ Rodriguez, 318.
  52. ↑ Schenkar, 37−48.
  53. ↑ Souhami (1999), 332.
  54. ↑ Livia (1992), s. 192−193
  55. ↑ Livia (1992), s. 191
  56. ↑ Rodriguez, 317.
  57. ↑ Livia (1992), s. 192−1993
  58. ↑ Rodriguez, 326−327.
  59. ↑ Secrest, 368.
  60. ↑ Rodriguez, 341−344.
  61. ↑ Schenkar, 177.
  62. ↑ Wickes, 255−256
  63. ↑ Souhami, 194.
  64. ↑ Rodriguez, 362−365.
  65. ↑ Wickes, 98.
  66. ↑ Jay, 9, 13.
  67. ↑ Stimpson, 369−373.
  68. ↑ Livia (1995), 22−23.
  69. ↑ Barnes, 6.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bonnevier, Katarina: Behind Straight Curtains: towards a queer feminist theory of architecture. Axl Books, 2007. ISBN 978-91-975901-6-7
  • Castle, Terry: The Literature of Lesbianism. Columbia University Press, 2003. ISBN 0-231-12510-0
  • Colette ja Herma Briffault: The Pure and the Impure. New York Review of Books, 2000. ISBN 0-940322-48-X
  • Conover, Anne: Olga Rudge and Ezra Pound: "What Thou Lovest Well...". Yale University Press, 2001. ISBN 0-300-08703-9
  • Delarue-Mardrus, Lucie: The Angel and the Perverts. New York University Press, 1995. ISBN 0-8147-5098-2
  • Faderman, Lillian: Surpassing the Love of Men. William Morrow & Co., 1981. ISBN 0-688-00396-6
  • Kling, Jean L.: Alice Pike Barney: Her Life and Art. Smithsonian Institution Press, 1994. ISBN 1-56098-344-2
  • Souhami, Diana: The Trials of Radclyffe Hall. Doubleday, 1999. ISBN 0-385-48941-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Natalie Clifford Barney.
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Natalie_Clifford_Barney&oldid=21883991”