Nancy Harkness Love

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nancy Harkness Love
Nancy Harkness Love noin vuonna 1943.
Nancy Harkness Love noin vuonna 1943.
Henkilötiedot
Syntynyt14. helmikuuta 1914
Houghton, Michigan, Yhdysvallat
Kuollut22. lokakuuta 1976 (62 vuotta)
Sarasota, Florida, Yhdysvallat
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Ammatti lentäjä
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Yhdysvallat
Komentajuudet Women’s Auxiliary Ferrying Squadron (1942–1943)
Taistelut ja sodat toinen maailmansota
Sotilasarvo everstiluutnantti
Joukko-osasto Women’s Auxiliary Ferrying Squadron
Women Airforce Service Pilots
Air Force Reserve Command

Nancy Harkness Love (synt. Hannah Lincoln Harkness,[1] 14. helmikuuta 1914 Houghton, Michigan, Yhdysvallat – 22. lokakuuta 1976 Sarasota, Florida, Yhdysvallat[2]) oli yhdysvaltalainen lentäjä. Hän kuului toisen maailmansodan aikana Women Airforce Service Pilots -järjestöön, joka lensi Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien lentokoneita muissa kuin taistelutehtävissä. Hän johti järjestössä osastoa, joka vastasi lentokoneiden siirtolennoista. Love oli ensimmäinen nainen, joka lensi muun muassa P-51 Mustangeja, P-38 Lightningeja ja B-17 Flying Fortresseja.

Varhaiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nancy Harkness Love 1940-luvun alkupuolella.

Nancy Harkness Love syntyi Houghtonissa, Michiganissa 14. helmikuuta 1914. Hänen vanhempansa olivat Benjamin Lincolnin jälkeläinen Alice Chadbourne sekä skottilaistaustainen lääkäri Robert Harkness. Hänen syntymänimensä oli Hannah Lincoln Harkness. Etunimi oli peräisin Benjamin Lincolnin Hannah-tyttäreltä, mutta hänen isänsä suosi lempinimeä Nancy, josta tuli hänen kutsumanimensä.[1][3]

Loven kiinnostus ilmailua kohtaan syttyi vuonna 1930, kun hän pääsi maksusta asiakkaita lennättävän lentäjän kyytiin. Hän oli tosin ollut jo vuonna 1927 paikalla, kun Charles Lindbergh laskeutui Spirit of St. Louisilla ensimmäisen Atlantin ylittävän lennon päätteeksi Pariisiin, mutta omien sanojensa mukaan se ei ollut vielä saanut häntä kiinnostumaan lentämisestä. Hänen vanhempansa olivat ajatusta vastaan, mutta suostuivat lopulta lähettämään Loven lentokouluun. Hän sai lentolupakirjansa kuukauden harjoittelun jälkeen 16-vuotiaana.[1][2][3]

Vuonna 1932 Love sai ammattilentäjän lupakirjan opiskellessaan Vassar Collegessa. Hän ansaitsi opintojensa ohella rahaa kuljettamalla matkustajia Poughkeepsiesta lähialueen kaupunkeihin ja sai lentoseikkailujensa ansiosta liikanimen ”The Flying Freshman” (suom. lentävä ensimmäisen vuoden opiskelija). Suuren laman iskettyä Yhdysvaltoihin 1930-luvulla Loven vanhemmilla ei enää ollut varaa Vassarin lukukausimaksuihin. Love jätti koulun kesken ja alkoi työskennellä lentokoneiden myyjänä Bostonissa Beechcraftille ja Waco Aircraft Companylle. Siellä hän tapasi vuonna 1934 tulevan aviomiehensä, lentojoukkojen reservin upseeri Robert Loven. Pari meni naimisiin vuonna 1936.[1][2]

1930-luvun aikana Love työskenteli muun muassa hänen ja Robert Loven yhteisessä Inter City Air Lines -yhtiössä, usean eri valmistajan koelentäjänä sekä Bureau of Air Commerce -osastolla (myöh. Federal Aviation Administration). Hänen työtehtäviinsä kuului muun muassa sittemmin yleiseen käyttöön tulleen nokkapyörällä varustetun laskutelineen testaaminen. Hän osallistui myös projektiin lentonavigoinnin helpottamiseksi. Hänen tehtävänsä oli lentää ympäri maata ja suostutella kaupunkeja ja maanviljelijöitä maalaamaan vesitorneihin ja latoihin navigoimista helpottavia ilmasta käsin nähtäviä tekstejä.[1][2] Hän osallistui myös kahteen lentokilpailuun vuosina 1936 ja 1937. Sijoituttuaan jälkimmäisessä kilpailussa toiseksi hän vannoi, ettei enää koskaan lentäisi kilpaa.[4]

Sotavuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset B-17-pommikonetta lentäneet naiset, Nancy Harkness Love ja Betty Gillies, vuonna 1943.

Toisen maailmansodan alettua Euroopassa vuonna 1939 Love esitti asevoimille, että hänen kaltaisiaan kokeneita naislentäjiä voitaisiin hyödyntää sotaponnistuksissa. Naiset voisivat siirtää koneita tehtailta sotilastukikohtiin, mikä vapauttaisi miespuolisia lentäjiä taistelutehtäviin. Vaikka Love kokosi myös luettelon tehtävään sopivista 49 kokeneesta naislentäjästä, ehdotus ei saanut kannatusta. Vuonna 1942 Lovet muuttivat Washingtoniin, jossa Robert Love aloitti työt lentojoukkojen esikuntapäällikkönä. Nancy Love työskenteli Air Transport Commandin siviiliosastolla Baltimoressa, jonne hän lensi päivittäin Washingtonista. Kun Robert Loven esimies kuuli tästä, hän kiinnostui Nancyn aiemmasta ehdotuksesta ja alkoi viedä sitä eteenpäin.[1][3]

Kenraali Robert Arnoldin hyväksyttyä suunnitelmat Nancy Love nimitettiin siirtolentoja tekevien naislentäjien osaston johtoon 10. syyskuuta 1942. Osaston nimeksi tuli Women’s Auxiliary Ferrying Squadron (WAFS), ja Lovesta tuli armeijan ilmavoimien ensimmäinen naispuolinen lentäjä. Loven johdolla osaston naisille annettiin myöhemmin lupa lentää kaikkia asevoimien lentokonetyyppejä, ja aiemmat rajoitteet lentämisestä kuukautisten aikana poistettiin. Love oli ensimmäinen nainen, joka lensi muun muassa P-51 Mustangeja, P-38 Lightningeja ja B-17 Flying Fortresseja.[1][5]

WAFS yhdistettiin 5. elokuuta 1943 Jacqueline Cochranin johtaman koulutusosasto Women’s Flying Training Detachmentin (WFTD) kanssa Women Airforce Service Pilots -järjestöksi (WASP). Cochranista tuli uuden järjestön johtaja, mutta Love vastasi sen siirtolento-osastosta. Hänen alaisuudessaan oli kuusi siirtolentolaivuetta, joihin kuului yhteensä yli 300 naislentäjää. Sotatilanteen parantuessa vuonna 1944 lentäjien tarve väheni, ja WASP lakkautettiin 20. joulukuuta 1944.[1][5]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavuosien jälkeen Lovet muuttivat Martha’s Vineyardille. Sekä Nancy että Robert Love saivat palveluksestaan yhtä aikaa kunniamitalit, Nancy Air Medalin ja Robert Distinguished Service Medalin.[3][6] Love sai myös everstiluutnantin arvon ilmavoimien reservissä.[1] Lovet saivat kolme tytärtä. Ajalle tyypillisesti Nancy Love luopui ilmailu-urastaan, jäi kotiäidiksi ja katosi julkisuudesta, joskin hän lensi edelleen perheen koneella mantereelle esimerkiksi lasten lääkärikäyntejä varten.[2]

Love kuoli syöpään 62-vuotiaana 22. lokakuuta 1976 Sarasotassa, Floridassa.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Laclede, Kiersten: Nancy Harkness Love United States Army National Museum. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Nancy Harkness (Love) 12.2.2008. Davis-Monthan Aviation Field Register. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Brady, Janis: A Migrant Story - Nancy Harkness Love 6.4.2022. National Park Service. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  4. ↑ Nancy Harkness Love The Michigan Women’s Historical Center & Hall of Fame. Arkistoitu 21.8.2014. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  5. ↑ a b Women Airforce Service Pilots (WASP) Women in the Army. U.S. Army. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)
  6. ↑ Nancy Love Biography National WASP World War II Museum. Arkistoitu 28.8.2008. Viitattu 11.4.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nancy_Harkness_Love&oldid=22485664”