Myrkyllinen nisäkäs

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuubanalmikin purema on myrkyllinen.

Myrkyllisiä nisäkkäitä ovat Mammalia-luokan eläimet, jotka tuottavat myrkkyä joko saalistaakseen tai puolustautuakseen. Myrkylliset nisäkkäät ovat nykyään harvinaisia. Nisäkäsmyrkyt ovat moninainen ryhmä erilaisia ja eri tavoilla toimivia myrkkyjä kolmessa eri nisäkäsluokassa: Eulipotyphla, Monotremata ja nokkaeläimet. On myös esitetty, että jotkut Kädelliset-lahkon eläimet olisivat myös myrkyllisiä. [1] Mark Dufton Strathclyden yliopistosta on selittänyt nisäkkäiden myrkyllisyyden harvinaisuutta sillä, että nykyiset nisäkäspetoeläimet eivät tarvitse myrkkyä koska ne voivat tappaa nopeasti hampaillaan tai kynsillään kun taas myrkky vaatii aina vaikutusaikaa. [2]

Vaikka myrkyllisyys on harvinaista nykylajien keskuudessa, se saattaa olla nisäkkäillekin muinainen ominaisuus, koska vesinokkaeläimen tapaisia myrkyllisiä kannuksia on useimmissa ei-terialaisissa Mammaliaformes-ryhmissä. [3]

Myrkyllisyys on paljon yleisempää muiden selkärankaisten keskuudessa – myrkyllisiä matelijoita (esim. myrkylliset käärmeet) ja kalalajeja (esim. kivikala) on paljon enemmän. Myös jotkut linnut (esim. myrkkypitohui) ovat myrkyllisiä syötäviksi, mutta minkään lintulajin ei tiedetä erittävän myrkkyä. [4] Myös myrkyllisiä sammakkoeläimiä on vain muutamia lajeja; tietyt salamandrisalamanterit voivat paljastaa terävät myrkkykärkiset kylkiluunsa. [5] [6]

Esimerkkejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eulipotyphla (aiemmin hyönteissyöjät)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vampyyrilepakoita lukuun ottamatta hyönteissyöjät ovat ainoita nisäkkäitä, joiden on toistaiseksi havaittu tuottavan myrkyllistä sylkeä. [7]

Lyhythäntäpäästäinen on yksi harvoista myrkyllisistä päästäisistä.

Urospuolinen vesinokkaeläin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vesinokkaeläimen myrkky välittyy takaraajojen kalkaanisesta kannuksesta.

Sekä uros- että naaraspuoleisilla vesinokkaeläimillä on kuoriutuessaan takaraajoissaan keratinisoituneet kannukset, mutta naarailla ne häviävät kehityksen aikana. Kannukset ovat yhteydessä myrkkyä tuottaviin rauhasiin. Parittelukauden aikana näistä rauhasista tulee erittäin aktiivisia ja ne tuottavat myrkkyä. Vaikka myrkky ei ole ihmiselle tappavaa, se on kuitenkin niin tuskallista että uhrit voivat joutua tilapäisesti toimintakyvyttömiksi. Myrkytys oli melko yleistä, kun eläintä vielä metsästettiin sen turkin vuoksi. Läheinen kosketus eläimen kanssa on nykyään harvinaista ja rajoittuu biologeihin, eläintarhanhoitajiin ja kalastajiin (jotka joskus pyydystävät niitä siimoista tai verkoista). [1]

Kun vesinokkaeläimet hyökkäävät, ne lyövät takaraajansa voimakkaasti yhteen siten, että kannukset uppoavat niiden välissä olevaan lihaan, ja jos eläin tuottaa myrkkyä niin muutama millilitra myrkkyä injektoituu. [8] Kannukset ovat riittävän vahvoja kantamaan eläimen painon, joka usein jää roikkumaan uhrista ja jonka poistaminen saattaa vaatia apua.

Suurin osa lähteistä tukee nykyisin näkemystä, että urokset käyttävät myrkkyä aseena kilpaillessaan naaraista. Paritteluaikana urokset muuttuvat aggressiivisemmiksi, ja niiden ruumiista löydetään usein pistoskohtia erityisesti hännän alueelta. Aikuiset urokset välttelevät toisiaan paritteluajan ulkopuolella. [1]

Vampyyrilepakko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verivampyyrit tuottavat myrkyllistä sylkeä, jolla on antikoagulanttiominaisuuksia. Ne saavat ravintonsa yksinomaan verestä. Suurin osa niiden saaliista ei menehdy hyökkäyksestä tai myrkyn johdosta. [9]

Kädelliset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nycticebus-suvun hidasloria pidetään ainoana myrkyllisenä kädellisenä. [9] Sen myrkky tunnettiin kansanperinnössä isäntämaissaan kaikkialla Kaakkois-Aasiassa vuosisatojen ajan, mutta länsimainen tiede kiisti sen 1990-luvulle asti. [9] Tästä pienikokoisesta yökädellisestä on yhdeksän tunnettua lajia. [10] Niillä on kaksoiskomposiittimyrkky, joka koostuu syljestä ja olkavarren rauhasnesteestä. [11] Molempien nesteiden on osoitettu olevan myrkyllisiä yksittäin ja muodostavat voimakkaamman myrkyn sekoitettuna. [11]

Luonnossa myrkytys johtuu lajinsisäisestä kilpailusta, jossa kaksi yksilöä taistelee parittelukumppanista, ruoasta tai reviiristä. Myrkytys ihmisillä on harvinainen, mutta voi aiheuttaa lähes tappavan anafylaktisen sokin. [12]

Väitetysti myrkylliset nisäkkäät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eulipotyphla (aiemmin hyönteissyöjät)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siilit (Erinaceinae) saattavat sotkea piikkinsä erilaisilla myrkyllisillä ja ärsyttävillä aineilla. Ne voivat esimerkiksi tappaa rupikonnan, purra sen myrkkyrauhaset rikki ja levittää myrkyllistä seosta piikkeihinsä. [13] [14]

Tanrekit, jotka ovat ulkonäöltään samantyyppisiä kuin siilit mutta ovat evolutionaarisesti eri linjasta, ovat saattaneet myös kehittää itsenäisesti samankaltaista voitelukäyttäytymistä.

Jyrsijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapinharjakas levittää myrkkyä kylkikarvaansa.

Kapinharjakkaalla (Lophiomys imhausi) on pään yläosasta hännän tyveen asti ulottuva harja pitkä karkeita mustavalkoisten karvoja. Tätä harjaa reunustaa leveä, valkoreunainen karvakaistale. Kun eläin on uhattuna tai stressaantunu, harja kohoaa paljastaen rauhasalueen. Kyljen karvat ovat erittäin erikoistuneita: niiden kärjet ovat tavanomaiset, mutta ne ovat muuten huokoisia, kuituisia ja imukykyisiä. Eläimen tiedetään pureskelevan tarkoituksella afrikanvahapensaan (Acokanthera schimperi) juuria ja kuorta, ja levittävän sen jälkeen seosta kylkikarvoilleen, jotka imevät nopeasti myrkyllisen seoksen lampun sydämen tavoin. [14] [15] [16] [17]

Kemiallinen puolustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haisunäädät voivat erittää ärsyttävää nestettä peräaukkonsa lähellä olevista rauhasista. Se ei ole vain pahanhajuista, vaan voi aiheuttaa myös ihoärsytystä ja silmiin joutuessaan tilapäistä sokeutta. Joillakin näätäeläimillä, kuten haisuhillerillä, on myös samankaltainen kyky. Muurahaiskävyt voivat myös vapauttaa ärsyttävän hajuista nestettä peräaukon lähellä olevista rauhasista. Amazonianvyötiäinen voi vapauttaa epämiellyttävän hajun ollessaan uhattuna.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Ligabue-Braun R., Verli H., C.R. Carlini: Venomous mammals: A review. Toxicon, 2012, 59. vsk, nro 7–8, s. 680–695. PubMed:22410495 doi:10.1016/j.toxicon.2012.02.012
  2. ↑ Dufton Mark: Venomous mammals. Pharmacology and Therapeutics, 1992, 53. vsk, nro 2, s. 199–215. PubMed:1641406 doi:10.1016/0163-7258(92)90009-o
  3. ↑ Jørn H. Hurum, Zhe-Xi Luo, and Zofia Kielan-Jaworowska, Were mammals originally venomous?, Acta Palaeontologica Polonica 51 (1), 2006: 1-11
  4. ↑ Gong Enpu, Larry B Martin, David A Burnham, Amanda R Falk: The birdlike raptor Sinornithosaurus was venomous. Proc. Natl. Acad. Sci. USA, 12.1.2010, 107. vsk, nro 2, s. 766–768. PubMed:20080749 PubMed Central:2818910 doi:10.1073/pnas.0912360107 Bibcode:2010PNAS..107..766G
  5. ↑ Venomous Amphibians (Page 1) - Reptiles (Including Dinosaurs) and Amphibians - Ask a Biologist Q&A Askabiologist.org.uk. Arkistoitu 7.9.2022. Viitattu 28.7.2010.
  6. ↑ Robert T. Nowak, Edmund D. Brodie Jr.: Rib penetration and associated antipredator adaptations in the salamander Pleurodeles waltl (Salamandridae). Copeia, 1978, 1978. vsk, nro 3, s. 424–429. doi:10.2307/1443606 JSTOR:1443606
  7. ↑ M.J. Dufton: Venomous mammals. Pharmacol. Ther., 1992, 53. vsk, nro 2, s. 199–215. PubMed:1641406 doi:10.1016/0163-7258(92)90009-o
  8. ↑ C.M. Whittington, K. Belov: Platypus venom genes expressed in non-venom tissues. Australian Journal of Zoology, 2009, 57. vsk, nro 4, s. 199–202. doi:10.1071/zo09046
  9. ↑ a b c Nekaris K. Anne-Isola, Moore Richard S., Rode E. Johanna, Fry Bryan G.: Mad, bad and dangerous to know: the biochemistry, ecology and evolution of slow loris venom. Journal of Venomous Animals and Toxins Including Tropical Diseases, 27.9.2013, 19. vsk, nro 1, s. 21. PubMed:24074353 PubMed Central:3852360 doi:10.1186/1678-9199-19-21 ISSN 1678-9199
  10. ↑ Primates: Colin Groves' Taxonomy Introduction - All The World's Primates www.alltheworldsprimates.org. Arkistoitu 9.12.2022. Viitattu 21.4.2018.
  11. ↑ a b Alterman: ”Toxins and Toothcombs: Potential Allospecific Chemical Defenses in Nycticebus and Perodicticus”, Creatures of the Dark, s. 413–424. Springer, Boston, MA, 1995. doi:10.1007/978-1-4757-2405-9_24 ISBN 9781441932501 (englanti)
  12. ↑ Madani George, Nekaris K. Anne-Isola: Anaphylactic shock following the bite of a wild Kayan slow loris (Nycticebus kayan): implications for slow loris conservation. Journal of Venomous Animals and Toxins Including Tropical Diseases, 2.10.2014, 20. vsk, nro 1, s. 43. PubMed:25309586 PubMed Central:4192448 doi:10.1186/1678-9199-20-43 ISSN 1678-9199
  13. ↑ E.D. Brodie: Hedgehogs use toad venom in their own defence. Nature, 1977, 268. vsk, nro 5621, s. 627–628. doi:10.1038/268627a0 Bibcode:1977Natur.268..627B S2CID:4293159
  14. ↑ a b Morelle: African crested rat uses poison trick to foil predators BBC.co.uk. Viitattu November 2, 2013.
  15. ↑ Welsh: Giant rat kills predators with poisonous hair LiveScience. Viitattu August 2, 2011.
  16. ↑ Rat makes its own poison from toxic tree. University of Oxford. Arkistoitu November 6, 2013. Viitattu November 2, 2013.
  17. ↑ J. Kingdon, B. Agwanda, M. Kinnaird, T. O'Brien, C. Holland, T. Gheysens, M. Boulet-Audet, F. Vollrath: A poisonous surprise under the coat of the African crested rat. Proc. R. Soc. B, 2011, 279. vsk, nro 1729, s. 675–680. PubMed:21813554 PubMed Central:3248729 doi:10.1098/rspb.2011.1169
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Myrkyllinen_nisäkäs&oldid=22358082”