Muistokirja
Muistokirja (tai -vihko tai -albumi, myös muistikirja tai ystäväkirja) on tyhjä kirja tai vihko, johon kootaan ystävien ja läheisten kirjan omistajalle osoittamia muistorunoja eli ”värssyjä”, kiiltokuvia eli ”muisteja” ynnä muuta sellaista. Muistokirjan pito oli erityisesti 1900-luvun alkupuolen koulutyttöjen harrastus.[1][2][3]
Muistokirjaperinne tunnetaan jo keskiajalta aatelissukujen piiristä. Saksassa albumeista käytettiin nimeä Stammbuch tai latinalaista termiä Album Amicorum, ja tarkoituksena oli alun perin koota hovissa ja muissa tapaamisissa lyhyitä muistolauseita ja tervehdyksiä lähinnä sukulaisilta. Kuvitukseksi saatettiin piirtää tai maalata kirjoittajan vaakuna tai muu kuva, tai kiinnittää oma hiuskiehkura tai prässätty kukka. Suomalaisetkin nuorukaiset tutustuivat muistokirjakulttuuriin 1500-luvun lopulla opiskellessaan Keski-Euroopan yliopistoissa. Varhaisimmat jälkipolville säilyneet suomalaisnaisten muistokirjat ovat Ingeborg Tottin ja Agneta Hornin albumit 1600-luvun alusta.[3]
Suosioon muistokirjan pito alkoi nousta 1800-luvun alkupuolelta alkaen teini-ikäisten harrastuksena. 1860-luvulta alkaen niiden suosituksi kuvitustavaksi tulivat valmiit kiiltokuvat. Koulujen antaman luku- ja kirjoitustaidon yleistymisen myötä harrastus levisi yhä laajemmalle ja nuorempiin ikäluokkiin, ja nykyisin muistokirjoja pitävät innokkaimmin juuri lukemaan oppineet alakoululaiset.[2] 1930-luvulla Suomen puolustusvoimat jakoi varusmiehille Sotilasmuistokirjoja, joihin saattoi kerätä kirjoituksia ja piirroksia armeijakavereilta.[3]
1900-luvun koululaismuistelmissa kuvataan, miten muistokirjoihin haluttiin värssyjä ja kiiltokuvia vain parhailta ystäviltä, ei esimerkiksi kaikilta saman luokan oppilailta. Säännöt vaihtelivat: toisen perinteen mukaan värssyjä saivat kirjoittaa myös aikuiset sukulaiset ja tuttavat sekä opettajat. Tärkeinä asioina saatettiin pitää koulussa opittua huolellista kaunokirjoitusta mustekynällä tehtynä, mutta mustetahra oli paha virhe. ”Muisteja” ei joskus hyväksytty, ellei kirjoittajalla ollut antaa myös kiiltokuvaa. Saatettiin myös vaatia, ettei sama värssy saanut toistua samassa muistokirjassa, vaan piti keksiä tai löytää uusi.[2][4]
Suosittuja värssyjä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ehkä parhaiten muistokirjavärssyistä tunnetaan leikillinen ”Muista aina minua / kun kirppu puree sinua”. Toinen suosikki oli ”Kolme sanaa sinulle: / ole ystävä minulle”. Teinityttöjen viestit olivat romanttisia: ”Minna on se nätti tyttö / taivaskin sen todistaa. / Onnellinen on se poika / joka Minnan omistaa.” Sotavuosina isänmaalliset ja uskonnolliset värssyt korostuivat: ”Elä Suomelle, kuole Jumalalle”; ”Koita aina isänmaatas / voimas mukaan hyödyttää! / Jollet suurta aikaan saata / ei sun työsi hukkaan jää.”[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ muistokirja. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024. Viitattu 1.7.2019.
- ↑ a b c d Ollila, Kaija: Muistovärssy ilman kiiltokuvaa ei kelvannut Viipurin tytöille. Helsingin Sanomat, 4.1.1978, s. 15. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ a b c Elo, Anu: Muistokirja kertoi ystävyydestä ls24.fi. 14.2.2016. Viitattu 1.7.2019.
- ↑ Kurikka, Sinikka: Kiiltokuva – satavuotias ja silti nuori. Helsingin Sanomat, 27.12.1975, s. 13. Näköislehden aukeama (tilaajille).
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ekrem, Carola (2003). Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska litteratursällskapet i Finland.
- Järvenpää, Leena (2008). Muistoa minulta pyysit... Muistorikkaita riimejä ja kiiltokuva-aarteita lapsuusvuosilta. Hämeenlinna: Karisto.
- Penttinen, Kirsti (1983). Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. Porvoo: WSOY.